Kokemuksia vauvan antamisesta adoptioon? Mistä syistä

Mikset pohdi sijaisperhemahdollisuutta? Näin voisit olla edes jotenkin lapsen elämässä mukana, ja myöhemmin ehkä enemmänkin.

Lapsen?

Mikset pohdi sijaisperhemahdollisuutta? Näin voisit olla edes jotenkin lapsen elämässä mukana, ja myöhemmin ehkä enemmänkin.

vauvan adoptioon. Syitä oli monia, mutta suurinpana syynä oli se, että hädintuskin sain itsestäni pidettyä huolta (oli päihdeongelmaa, masennusta jne). Pidin itseäni myös kovina nuorena äidiksi (olin 19v. kun vauva syntyi).



Koko raskauden ajan minulla oli perhetyöntekijä tukena. Hänen kanssaan kävimme useat keskustelut ja toki hän tuki päätöstäni.



Vielä harkinta-aikanakin kävin katsomassa vauvaa sijaisperheessä, vaikka päätös oli melko varma silloin jo.



En sanoisi, että oli helppo päätös. Sain paljon paskaa niskaani koska olen vastuuton ja itsekäs antaessani oman lapsen pois. En minä todellakaan omaa etuani ajatellut vaan lapsen. Mutta sitä noille kiihkoilijoille oli paha alkaa selittämään.



Kyllä välillä mietin, oliko päätös oikea, ehkä olisin kuitenkin pärjännyt vauvan kanssa ja samalla saanut elämäni raiteille.



Yksi valokuvakin minulta löytyy ja sitä välillä katselen miettien, millainen hänestä on kasvanut.

Eli jos päädyt adoptioon, vaadi itsellesi hyvät jälkipalvelut ja mahdollisuus terapiaan. Pelastakaa lapset ry:llä tehdään parhaillaan töitä tämän asian parantamiseksi, joten jos voit asioida heidän kanssaan (pela toimii asuinpaikkakunnallasi), kannattaa valita heidät hoitamaan adoptiota. Kuntien palvelut voivat olla aika köykäiset eikä sieltä löydy riittävää asiantuntemusta.

pysyvyyttä ja olen kyllä sisäistänyt, että adoptiossa menetän lapseni, mutta se on sen lapsen paras ja joku pariskunta tulee erittäin onnelliseksi.

Ja jos en nyt ihan väärässä ole niin täällä on pulaa sijaisperheistä eli ei olisi edes varmaa, että lapsi pääsee sijaisperheeseen.

ap

Mikset pohdi sijaisperhemahdollisuutta? Näin voisit olla edes jotenkin lapsen elämässä mukana, ja myöhemmin ehkä enemmänkin.

miksi niin kuvittelet ap? Lapselle se on trauma, vaikkakin varmaan saa hyvät vanhemmat itselleen. Miksi sinä et olisi hyvä vanhempi lapsellesi?

jotta lapsella jäisi oikeus kanssakäymiseen biovanhempiensa kanssa. On havaittu, että nykyinen adoptiokäytäntö ei tue adoptiolapsen identiteetin kehittymistä kovinkaan suotuisasti ja lapsen on hyvä tietää biologinen alkuperänsä. Et varmaan ehdi mukaan tähän adoptiouudistukseen, harmi.



Oletko aivan varma, ettet tukitoimien avulla pärjäisi lapsen kanssa ja pysty turvaamaan hänelle RIITTÄVÄN vakaata lapsuutta? Adoptio tosiaan tuo lapselle aina trauman ja hänelle oman identiteetin rakentuminen on tavanomaista haastavampaa ja työläämpää. Adoptiodulla kulkee aina koko elämänsä ajan mukanaan menetyksen kokemus ja suru, mitä edes hyvä adoptioperhe ei voi poistaa. Toki suurin osa adoptuoiduista kehittyy aivan tasapainoisiksi ihmisiksi, mutta heilläkin tuo varhainen menetys vaikuttaa aina elämään ja tapaan suhtautua itseensä, maailmaan ja muihin ihmisiin.

pysyvyyttä ja olen kyllä sisäistänyt, että adoptiossa menetän lapseni, mutta se on sen lapsen paras ja joku pariskunta tulee erittäin onnelliseksi. Ja jos en nyt ihan väärässä ole niin täällä on pulaa sijaisperheistä eli ei olisi edes varmaa, että lapsi pääsee sijaisperheeseen. ap

Mikset pohdi sijaisperhemahdollisuutta? Näin voisit olla edes jotenkin lapsen elämässä mukana, ja myöhemmin ehkä enemmänkin.

Minä voisin sitoutua sijaisperheeseen vauvan kanssa.

Adoptioon emme ole oikeutettuja, me vanhemmat olemme ns. liian vanhoja, ja onhan meillä omiakin lapsia, senkään takia ei.

Olen miettinyt, että olisipa meidän oven takana joskus se tarinoiden pajukori, jossa vauva, ja niin saisimme vauvan... nuorin oma on 3,5 v ja en halua enää omia lapsia..

Yhteys lapseen säilyisi. Bioäidillä siis. Vaikka käytännössä luopuminen olisi lopullista lasten edun takia, se ei olisi sitä henkisesti, koska voisi käydä tapaamassa vapaasti lasta.

adoptio voisi olla varmaan hyvä vaihtoehto, mutta jos vain jotain lievempiä ongelmia, riittävällä tuella voisit varmaan muuten pärjätä lapsen kanssa. Onko sinulle annettu riittävästi tietoa erilaisista tukitoimista, mihin olet oikeutettu? Tutkimukset nimittäin paljastavat, että hyvin usein, varsinkin jos äiti on nuori, hän päätyy adoptioon olosuhteiden vuoksi vaikka riittävästi tuettuna hänellä olisikin ollut mahdollisuus pitää lapsi, jos siihen löytyy aitoa halua. Usein vain sosiaalitoimi ei kerro riittävästi erilaisista tukitoimista. Kun äidillä on itsellään heikko luottamus kykyynsä huolehtia lapsesta ja ehkä heikohko itsetunto eikä tukea omilta vanhemmilta, adoptio näyttäytyy ainoana vaihtoehtona, vaikka muitakin olisi.



On harmillista päätyä adoptioon, jos tuen avulla lapsesta olisikin voinut huolehtia itse, Joskushan sitä tukea ei tarvitse kuin vaikka vuodeksi tai pariksi, ja sen jälkeen kun luottamus omaan kykyyn huolehtia elämästään ja toisesta on parantunut, kaikki lähtee sujumaan hyvin. Näissäkin tapauksissa lapsi on saanut aivan riittävästi vanhemmuutta ja turvaa osakseen.

trauma se on vastasyntyneelle jos annetaan adoptioon ? Kyllä mä kannatan sitä että annat pois jos olet näin sen jo sisäistänyt. Lapsi saa todennäköisesti hyvän ,rakastavan perheen.

Hyvä ja rohkea päätös. erittäin epäitsekästä!

En minä pystyis lapsestani luopumaan! Kyllä ne asiat aina jotenkin järjestyy, jotta sen lapsen voi pitää! Yhteiskunnaltakin kun saa hyvin apua kun vaan osaa pyytää!

ratkaisu lapsen kannalta kuin sijaisperhe. Lapsi saa kuitenkin halutessaan sinuun yhteyden aikuisena. Suomessa on paljon adobtiota odottavia, jotka ovat todella onnellisia saadessaan oman lapsen. Toisaalta taas sijaisperhistä on liikkunut huonoakin tietoa. Sijaisperhe on enemmänkin väliaikaisratkaisu.

Lapsia oli ennestään kaksi, joista nuoremman syntymän jälkeen sairastuin vakavaan masennukseen ja olin kuukausia sairaalahoidossa. Yritin sairaala-aikana saada ehkäisyneuvolaan aikaa, mutta aina sanottiin että ota yhteyttä kun pääset sairaalasta. Ja niinhän siinä kävi, että kun lopulta pääsin e-neuvolaan, siellä tehty raskaustesti olikin positiivinen.



Täysin selvää oli, etten voi aborttia teettää. Ajattelin aluksi, että kyllä se tästä, kunhan saan ensin vähän sopeutumisaikaa. Mutta ei: raskaus tuntui päivä päivältä pahemmalta asialta. Mieheni oli innoissaan, mutta minun teki mieli joka kerta lyödä, kun hän sipaisi vatsaa tai puhui vauvasta. Inhosin sisälläni kasvavaa pientä ihmistä, inhosin sitä, että taas täytyy käydä läpi tämä kaikki. Mietin erilaisia keinoja, joilla saisin aikaiseksi keskenmenon.



Mitä pidemmälle raskaus meni, sitä synkemmiksi ajatukseni muuttuivat. Koko ajan kävin mtt:ssa kerran-kaksi viikossa ja siellä sain puhua asiasta. Myös neuvolakäyntejä oli tavallista tiiviimmin ja th varasi jokaiselle käynnille 1,5 tuntia aikaa, jolloin sain rauhassa puhua ja itkeä ja purkaa tunteitani. Lisäksi olin heti raskaudesta kuultuani päättänyt etsiä itselleni doulan. Sellainen löytyikin lähipiiristä, ja hänen kanssaan soiteltiin viikoittain ja käytiin usein kahvilla. Kerran taisin soittaa hänelle jopa keskellä yötä.



Alusta asti olin miettinyt, että haluan antaa lapseni adoptioon; minulla oli ystäväpariskunta, jotka olivat juuri saaneet tiedon etteivät voi koskaan saada biologista lasta. Ajattelin, että tässähän olisi heille lapsi, ja jos järjestyisi niin että meidän vauvastamme tulisi heidän vauvansa, voisimme olla lapsen kummeja ja sillä tavalla mukana hänen elämässään; sitten joskus isona kerrottaisiin miten asiat todellisuudessa olivat. Mieheni oli kuitenkin kauhuissaan ajatuksesta, hän halusi vauvan ehdottomasti ja oli todella onnellinen odotuksestani. Siinäpä sitä ristiriitaa olikin sitten mukavasti.



Lopulta kuitenkin huomasin suunnittelevani jatkuvasti raskauden lopettamista esim. sukkapuikkoa tai vastaavaa käyttäen. Silloin ilmoitin, että nyt en enää uskalla kantaa vastuuta siitä, etten tee lapselle mitään, vaan minun on päästävä sairaalaan valvottuihin oloihin. Pääsin kriisiosastolle kolmeksi viikoksi. Siellä piirsin, maalasin, kirjoitin ja puhuin. Purin tunteitani paperille. Eräässä kuvassa on nainen, jolla on vauvavatsa, jossa on tyhjä kohtu; vauva kasvaa naisen pään sisällä ja napanuora kiertyy äidin kaulan ympärille kuristaen. Siltä se todella minusta tuntui; että tukehtuisin.



Käännekohta tapahtui, kun minulle tarjottiin mahdollisuutta päästä 4D-ultraan sairaala-aikanani. Niin sitten eräänä päivänä kiipesimme omahoitajani kanssa pari kerrosta ylemmäksi äitipolin tiloihin. Huoneessa oli minun ja omahoitajan lisäksi doulani, kätilö ja lääkäri. Mieheni ei ikävä kyllä päässyt paikalle. Anturi laskettiin vatsalleni, ja yhtäkkiä ruudulla näkyivät täydelliset pienet jalat, kummassakin viisi ihanaa pyöreää varvasta, ryppyiset jalkapohjat, pikkuruiset kantapäät. Kaikilta huoneessa olevilta pääsi samanaikaisesti ihastunut "Oih!" Jopa kokenut henkilökunta, jotka päivittäin tekivät näitä ultria, kertoivat myöhemmin keskustellessamme hätkähtäneensä elämän ihmettä ja täydellisyyttä.



Lääkäri ultraili kaikessa rauhassa, tutkimme yhdessä mm. vauvan kasvonpiirteitä. Oli huvittavaa, miten selvästi vauvassa olivat näkyvissä meidän piirteemme; hän oli jo kohdussa aivan selvä kopio isästään. Lääkäri yritti myös ottaa selvää vauvan sukupuolesta, mutta pikkuinen piti jalkansa tiukasti ristissä eikä siitä saatu minkäänlaista viitettä. Kun vajaan tunnin päästä astuin ulos huoneesta, oli jokin muuttunut; hymyilin ajatellessani vauvaa - ensimmäistä kertaa koko odotusaikana!



Tämä tapahtui noin 2,5kk ennen vauvan syntymää. Loppuodotus menikin oikein hyvin, odotin malttamattomana että saisin lapsen syliini. Ja kun se hetki lopulta koitti, se on ollut elämäni onnellisin. Vielä tänäkin päivänä muistan selkeästi sen huimaavan tunteen, kun lapsi laskettiin syliini. Synnytyksen jälkeiset päivät itkin jatkuvasti onnesta. Tuntui siltä, että elämä meni juuri niin kuin sen pitikin mennä.



Tästä odotuksesta on nyt viisi vuotta. Ymmärrän erittäin hyvin ap:n tunnelmia ja olen melko vakuuttunut, että ilman mieheni vankkumatonta vaatimusta vauvan pitämisestä olisimme päätyneet adoptioon. Kaikki on onneksi mennyt hyvin. Vauva-aikana meillä kävi perhetyöntekijä mahdollistamassa minun mtt-käyntini ja kodinhoitaja kerran viikossa auttamassa minua viikkosiivouksessa. Isommat lapset olivat päivähoidossa. Jaksoin kohtalaisesti, vaikka alkuvaiheessa sainkin muutaman paniikkikohtauksen. Niinä hetkinä apuun tuli joskus ystävä, joskus äitini tai joku sisaruksistani. Tukiverkko oli aivan ehdoton edellytys kaiken sujumiselle.



Nykyään tämä lapsi on tasapainoinen, iloinen, aivan tavallinen nelivuotias. Pelkäsin joskus, että raskausajan negatiiviset tunteet vaikuttaisivat jotenkin lapseen. Sellaisesta ei toistaiseksi ole ollut viitteitä. Hänen jälkeensä meille on syntynyt vielä kaksi lasta. Perheemme on ihana, jokainen lapsi yhtä rakas ja suloinen. Mutta siitä, että asiat ovat nyt hyvin, saamme kiittää läheisten ja yhteiskunnan tukea. Toivon, että ap:lla on käytettävissä yhtä vahva tukiverkko, päätyi hän mihin ratkaisuun hyvänsä!



Voimia!!!!!!!!!!

Olen ihan samaa mieltä että adobtio on parempi ratkaisu lapsen kannalta kuin sijaisperhe. Lapsi saa kuitenkin halutessaan sinuun yhteyden aikuisena. Suomessa on paljon adobtiota odottavia, jotka ovat todella onnellisia saadessaan oman lapsen. Toisaalta taas sijaisperhistä on liikkunut huonoakin tietoa. Sijaisperhe on enemmänkin väliaikaisratkaisu.

etteivät ymmärrä, mutta isommat kyllä ymmärtävät ja aion tästä keskustella vielä tarkemmin ammatti-ihmisten kanssa ennen kun keskustelen lasten kanssa ja kerron heille ikätasoisesti.

ap

Että äidin mahassa on vauva, mutta se ei luultavasti tule asumaan meille? Kannattaa todella miettiä tuotakin asiaa ammatti-ihmisten kanssa, etteivät sisarpuolet hämmenny ja saa traumoja asiasta. Miettivät varmasti helposti asian omalta kannaltaan, että äiti olisi voinut antaa minutkin pois.

Teet varmasti oikean ratkaisun, mikä se sitten tulee olemaankin. Vain sinä tiedät oman jaksamisesi rajat. Voihan olla, että mielipiteesi muuttuu heti, kun saat vauvan syliin. Jollei niin käy, niin älä suotta huoli, lapsesi saa varmasti hyvän ja rakastavan kodin.

Meillä 4 v sitten 14-vuotias tyttäreni oli yllättäen 24-viikolla raskaana.



Yllättävän moni taho tarjoaa apuaan, aloita sosiaalitoimistosta ja sieltä eteenpäin. Meidän kokemuksella adoptiota miettivää äitiä tuetaan todella hyvin ja yritetään löytää se kaikkia miellyttävä vaihtoehto.

vastasyntynyt, suurimman osan elämästtän tiedostava ja ajatteleva yksilö. Nämä huostaanotot huumeäideiltä johtavat toivottavasti adoptioon, mutta äidille, joka ajattelee lapsensa parasta toivoisi maksimaaliset tukitoimet, että lapsi saisi elää biologisessa perheessään. Adoptio on trauma lapselle ja biologiselle äidille. Kukaan biologinen äiti, vaikka olisi nuorikin, ei ole valjastettu tekemään onnellisesksi jotain itselleen tuntematonta pariskuntaa.

koskaan et tee oikein; jos päädyt aborttiin olet murhaaja, jos adoptioon olet vastuuton.



Minä arvostan kovasti päätöstäsi, voimia!Joskus paras tapa olla äiti on luopua lapsestaan, tiedoksi näille kohkaaville idiooteille myös!

täysin päinvastoin. Suurin osa esim nuorten äitien adoptioista tapahtuu sen vuoksi, että riittävistä tukitoimista ei ole tietoa saatavilla, vaan yritetään vaan saada muka paras ratkaisu asiaan, se ei aina vaan ole paras ratkaisu. Pitäisi antaa äidille miettimisrauha lapsen syntymänkin jälkeen. Eräs tässä ketjussa, joka kohkaa adoption puolesta, tuskin on perehtynyt asiaan yhtään syvemmin, vaikuttaa hyvin pintaraapaisulta hänen tekstinsä.

kiintymyssuhde katkeaa. Vauva on vähintään parisen kuukautta hoidossa, jonka jälkeen hän vasta siirtyy adoptioperheeseensä. Onneksi tämä hoitoaika on nykyisin lyhentynyt aiemmasta, sillä tutkimusten mukaan 3-10 kuukauden iässä adoptoiduilla on suurentunut riski mielenterveydellisiin häiriöihin.

Ensimmäinen ikävuosi on ihmisen tärkein - sen tapahtumilla on kauaskantoiset vaikutukset niin mieleen kuin kehoon. Vauvalla, joka menettää ainoan tutun henkilön, biologisen äitinsä, johon on alkanut muodostaa kiintymyssuhdetta jo kohdussa, katoaa ja se on menetys. Menetys aktivoituu jossain vaiheessa elämää ja adoptiolapset ovat aina erityistukea tarvitsevia lapsia, toisin kuin biologiset lapset. Adoptio on paitsi mahdollisuus, siihen liittyy myös menetystä ja surua.



Adoptio on hyvä vaihtoehto kun muita vaihtoehtoja riittävälle vanhemmuudelle ei ole. Onko sinulle ap tarjottu riittävää tukea vanhemmuuteen? kerroit jutelleesi asiasta terapeuttisi kanssa -ilmeisesti sinulla on jonkinlaista psyykkisen tuen tarvetta ja sitä olet saanut. Ehkäpä terapeuttisi on tosiaan kyvykäs arvioimaan kykyäsi vanhemmuuteen?

Joskushan tosiaan adoptio on vauvalle se parempi vaihtoehto, mutta ei aina, edes vaikka äiti olisi vakavastikin masentunut. Tuettu vanhemmuus ensikodissa esimerkiksi on ollut hyvä vaihtoehto monille (nuorena) äidiksi tulleille, joilla on ollut vaikeuksia elämässään.



Adoptio tuo aina lapsen kehitykseen lisähaasteita, tapahtui se vastasyntyneenä tai myöhemmin. Kuka haluaa tutustua aiheeseen enemmän, suosittelen mm. opasta Adoptoidun suru tai Nancy Verrierin kirjaa The Primal Wound - understanding the adopted child.