Tuntuu että tuttava ei yhtään sure isänsä kuolemaa

Ei kuulu sinulle. Tiedätkö kun jokaisella on oikeus surra ja käsitellä asiaa omalla tavallaan.

Koska elämää ei ole kuoleman jälkeen vai miksi?

Onhan tuo aika outoa

Ehkäpä ei ollut isänsä kanssa kovin läheinen? Jokainen myös suree eri tavalla.

Tuo toisen suremistapaan puuttuminen on mielestäni moukkamaista.

Voi. Ajatteleppa, ihmisiä on erilaisia. Itse aion juhlia kun isäni kuolee. Myös vanhemmuutta on erilaista. 

Sinäkö sen päätät kuinka toisen on soveliasti surra? Hyppää nyt kuule kaivoon. 

Mitä sitten? Onko se sinulta jostain pois? Jokainen suree ja käsittelee asiat omalla tavallaan.

Se on hänen tapansa käsitellä asiaa. Toisia helpottaa normielämän jatkaminen. Asia voi olla vaikea ymmärtää ja sen äärelle pysähtyminen vaikeaa.Sen aika saattaa tulla myöhemmin.

Mä en kyllä myöskään ymmärrä miten jo noin 30+ ihmiset suhtautuu vanhempiensa kuolemaan niin kasuaalisti. Jos on siis hyvät välit olleet. Monet miettii etukäteen perinnönjakoja ja talojen raivausta niin kuin ei mitään. 

Olen pahoillani puolestasi kun tuttava ei sure sinun mieliksesi niin kuin sinä haluat.

Kuolema on aivan normaali juttu eikä sille voi mitään.

Joskus on ihan järkevää pyrkiä jatkamaan elämää mahdollisimman normaalisti eikä vajota viikkokausiksi kotiin sänkyyn nyyhkimään.  Suru tulee kuitenkin aikanaan. 

Vaikka olikin isä niin se oli kuitenkin vaan arvoton mies. Arvottomat ei kyyneleitä ansaitse

Kun mun isä kuoli, mulle oli helpompaa, kun sain jatkaa elämääni kuten ennenkin. Kävin töissä ja harrastuksissani jne. Jos näitä ei olisi ollut, olisin vain ajatellut sitä isäni kuolemaa.

Onko jossain joku protokolla, jonka mukaan kaikkien ihmisten pitää surra, iloita tai tuntea yhtään mitään?

Mistä sitä ikinä voi tietää mitä sen toisen päässä pyörii vaikka elääkin "normaalia" elämää. Ei kaikki halua linnoittauttua kotiinsa tunteidensa kanssa. 

Voi olla shokkivaihe. Itse esim. Menin kylpylään kun se reissu oli jo aiemmin varattu ja maksettu. Oli mennyt kuukausi miehen kuolemasta. Jälkikäteen en muista koko reissusta mitään ja tuntuu täysin älyttömältä, että menin. Oli joku kieltämisvaihe menossa. Menin myös töihin nopeasti takaisin. Jotkut töissä sanoivatkin, että tosi nopeasti olet toipunut.  Sitten myöhemmin romahdin ja jouduin saikulle. Mennyt jo vuosia, ja edelleen välillä itken ja poden surua. Kukaan ei sitä vain näe paitsi nykyinen puoliso. Tuntuisi kornilta huomion hakemiselta postata surusta someen. Ihminen voi olla yhtä aikaa aivan rikki ja vitsailla. Tiedoksi. 

Romahtaa vai yrittää jatkaa normaalia elämää? Jos pystyy valitsemaan, valitsee jälkimmäisen. Suru ei ole mikään performanssi ulkopuolisille.

Ehkäpä on ihan shokissa ja yrittää selviytyä normaalilla elämällä. Tai sitten ei ole vielä sisäistänyt asiaa. Ei kuulu sinulle.