Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tuntuu että tuttava ei yhtään sure isänsä kuolemaa
01.07.2024 |
Hänen isänsä kuoli pari viikkoa sitten yllättäen eikä ollut kuin kuusikymppinen. Tämä tuttava kuitenkin elää kuin mitään ei olisi tapahtunut, elää ihan tavallista elämää, viettää kesälomaa, käy tapahtumissa ja muuta, päivittää jopa someaan. Kyseinen tuttava on nuori aikuinen. Eikö tuossa tilanteessa yleensä hiljennytä ja olla enemmän kotona?
Kommentit (82)
Vierailija kirjoitti:
Et voi olla tosissasi?
Muistan, kun ystäväni teki idsemurhan kun olin nuori, ja yksi toinen silloinen ystäväni (joka ei tuntenut tuota kuollutta) syyllisti, että en sure tarpeeksi ja olenko ihan terve kun en edes itke jne :D
No, itkin kyllä yksin kotona ja hautajaisissa romahdin ihan kunnolla, mutta joidenkin mielestä pitäisi ilmeisesti kulkea tuolla ympäriinsä itkemässä ja näyttävästi sureksimassa?
Isän menetys on tietty vielä isompi juttu, mutta usein nuoret varsinkin haluaa pysyä liikkeessä ja ystävien ympäröimänä, vaikka olisi miten läheinen ihminen kuollut. Jos jää vain kotiin itkemään, niin olo vain pahenee. Illalla ehtii itkeä, kun tulee menoista kotiin.
No, olettaen että vanhemman kanssa on oltu läheisiä, niin ystävä ja vanhempi on ihan eri tasolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan kaikki eivät halua Suomeen jakaa kaikkea elämästään kuten mitään suremisjuttuja. Muutenkin pitäisikö kotiin hautautua suremaan? Anna hänen olla.
Vierailija kirjoitti:
Ihan kaikki eivät halua Suomeen jakaa kaikkea elämästään kuten mitään suremisjuttuja. Muutenkin pitäisikö kotiin hautautua suremaan? Anna hänen olla.
*someen
No kuuluuko se jotenkin sulle sureeko vaiko eikö?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kuulu sinulle. Tiedätkö kun jokaisella on oikeus surra ja käsitellä asiaa omalla tavallaan.
Yleensä miehet peittävät muilta surunsa ja itkevät yksin. Minä naisena olen samanlainen. Omaisen kuoltua äkillisesti voi mennä hyvinkin pitkä aika ennenkuin varsinainen surutyö alkaa eikä sitä ole mikään pakko ulkopuolisille näyttää. Olen täysin samaa mieltä lainaamani mielipiteen kanssa. Uteliaat pois kyttäämästä!
Jokainen suree tavallaan, suru tulee usein myöhemmin. Jos on pitkään sairastanut, ehkä on omaisille helpotus kun kärsimys loppuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä s##tanasta näitä ap:n kaltaisia pikkusieluisia vinkujia oikein sikiää joiden mieliksi ei osaa sen paremmin tuttavat kuin kadunmiehetkään elää vaan kaikki tuntee ja tekee aina väärin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et voi olla tosissasi?
Muistan, kun ystäväni teki idsemurhan kun olin nuori, ja yksi toinen silloinen ystäväni (joka ei tuntenut tuota kuollutta) syyllisti, että en sure tarpeeksi ja olenko ihan terve kun en edes itke jne :D
No, itkin kyllä yksin kotona ja hautajaisissa romahdin ihan kunnolla, mutta joidenkin mielestä pitäisi ilmeisesti kulkea tuolla ympäriinsä itkemässä ja näyttävästi sureksimassa?
Isän menetys on tietty vielä isompi juttu, mutta usein nuoret varsinkin haluaa pysyä liikkeessä ja ystävien ympäröimänä, vaikka olisi miten läheinen ihminen kuollut. Jos jää vain kotiin itkemään, niin olo vain pahenee. Illalla ehtii itkeä, kun tulee menoista kotiin.
No, olettaen että vanhemman kanssa on oltu läheisiä, niin ystävä ja vanhempi on ihan eri tasolla.
Niinhän siellä lukee, että isän menetys on tietty vielä isompi juttu. Ja että usein nuoret varsinkin haluaa pysyä liikkeessä ja ystävien ympäröimänä, vaikka olisi miten läheinen ihminen kuollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jos on oma elämä ja tavallaan vanhemmistaan etääntynyt kuten siinä joillain tuppaa käymään, niin ei kai se välttämättä niin paljoa liikuta kuin voisi kuvitella.
Vierailija kirjoitti:
Jokainen suree tavallaan, suru tulee usein myöhemmin. Jos on pitkään sairastanut, ehkä on omaisille helpotus kun kärsimys loppuu.
Tämä. Lisäksi sitä ymmärtää kummasti kuinka hauras se elämä on ihan jokaisen kohdalla eikä huomista ole luvattu itsellekään eli siksikään siihen suruun ei enää edes halua lamaantua. Se rakas ihminen kun ei enää palaa henkiin vaikka kuinka riutuisi vaan sillä surussa jumittamisella menettää toisenkin elämän. Elämä on tarkoitettu elettäväksi.
Se, että jatkaa elämäänsä ei tarkoita sitä etteikö kunnioittaisi edesmenneen elämää ja yhteistä aikaa tai kaipaisi ja arvostaisi tätä edelleen hurjasti. Häntä vain ei enää ole eikä sitä muuta mikään. Ikinä.
Ap ei taida olla menettänyt ikinä läheistä koska suhtautuu asiaan noin naiivisti ja tavallaan romantisoi kuoleman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuolema on aivan normaali juttu eikä sille voi mitään.
Juu, ei voi, mutta menetystä on lupa surra. Suru vain ei näy eikä tunnu kaikilla samalta. Se voi myös iskeä normalilta elämän jatkumisesta huolimatta, ja mitä enemmän surua yrittää kieltää, sitä varmemmin se on vaikeaa.
Kutsut häntä tuttavaksi eikä ystäväksi, eli todennäköisesti kyseessä ei ole kovin läheinen ihminen. Suru on yksityistä, ei kaikki halua jakaa sitä jokaisen hyvänpäiväntutun kanssa. Hän todennäköisesti käsittelee suruaan hiljaa itsekseen ja läheistensä kanssa yksityisesti ja käy välillä jossakin, jotta saisi hetkeksi muuta ajateltavaa eikä pää hajoaisi siihen murheeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No jos on oma elämä ja tavallaan vanhemmistaan etääntynyt kuten siinä joillain tuppaa käymään, niin ei kai se välttämättä niin paljoa liikuta kuin voisi kuvitella.
Vanhemman kuolema voi laukaista surun myös siitä että ollaan etääntyneitä. Tai ettei ole koskaan oltu läheisiä. Surraan siis sitä mitä ei olla koskaan saatu.
Niin menin minäkin ja elin normaalia elämää ystävieni kanssa kun äitini kuoli, postailin myös someen.
Kulissien takana yksin kotona kuitenkin vain makasin sängyssä, jätin syömättä, itkin ja itkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään surrut äitini kuolemaa, vaan olin helpottunut. Tosin hänellä oli pitkä sairaus, jonka näin läheltä. Yhden päivän olin poissa töistä, koska oli tietysti hoidettavia asioita yms.
En myöskään käsitä miten jotkut jaksavat surra iäkkäiden vanhempiensa kuolemia jotain vuosikymmeniä. Tunnen tämmöisiä. On normaalia, että vanhukset kuolee. Jokaisen vanhemmat kuolee.
Aloituksen tapaukseen saattaa myös liittyä jotain, mitä ap ei tiedä. Ehkä se ei ole ollut kovin hyvä isä.
On sekin normaalia että joskus lapset kuolee. Silti niitäkin surraan vuosikymmeniä.
Aivan eri asia. Vanhempien kuuluu kuolla ennen lapsiaan. Silloin kun näin ei käy, se on elämän mittainen tragedia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään surrut äitini kuolemaa, vaan olin helpottunut. Tosin hänellä oli pitkä sairaus, jonka näin läheltä. Yhden päivän olin poissa töistä, koska oli tietysti hoidettavia asioita yms.
En myöskään käsitä miten jotkut jaksavat surra iäkkäiden vanhempiensa kuolemia jotain vuosikymmeniä. Tunnen tämmöisiä. On normaalia, että vanhukset kuolee. Jokaisen vanhemmat kuolee.
Aloituksen tapaukseen saattaa myös liittyä jotain, mitä ap ei tiedä. Ehkä se ei ole ollut kovin hyvä isä.
Vaikka olisi ollut miten hyvä isä, niin nuori voi nimenomaan haluta olla menossa ja ystäviensä keskellä kannateltuna.
Tottakai voi olla noinkin. En sitä mitenkään kieltänyt, vaan toin vain esille tuonkin mahdollisuuden, koska sellaisiakin tapauksia tiedän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään surrut äitini kuolemaa, vaan olin helpottunut. Tosin hänellä oli pitkä sairaus, jonka näin läheltä. Yhden päivän olin poissa töistä, koska oli tietysti hoidettavia asioita yms.
En myöskään käsitä miten jotkut jaksavat surra iäkkäiden vanhempiensa kuolemia jotain vuosikymmeniä. Tunnen tämmöisiä. On normaalia, että vanhukset kuolee. Jokaisen vanhemmat kuolee.
Aloituksen tapaukseen saattaa myös liittyä jotain, mitä ap ei tiedä. Ehkä se ei ole ollut kovin hyvä isä.
On sekin normaalia että joskus lapset kuolee. Silti niitäkin surraan vuosikymmeniä.
Aivan eri asia. Vanhempien kuuluu kuolla ennen lapsiaan. Silloin kun näin ei käy, se on elämän mittainen tragedia.
Eikä ole eri asia. Ei ole mitään "kuuluu" - järjestystä. Ennen muinoin tehtiin liuta lapsia juuri siksi, että moni niistä lapsista kuoli ennen 10-vuotispäiväänsä.
Isäni kuolemasta tuli kesäkuussa kuluneeksi seitsemän vuotta. Kävin hänen kuoltuaan normaalisti töissä enkä kertonut hänen kuolemastaan kuin läheisimmälle ystävälleni: lehdestä saivat muut tutut lukea. Olin parikymppinen, isäni hieman yli kuudenkymmenen. Olin todella surullinen mutta samalla halusin jollakin kierolla tavalla tarkkailla ihmisten reaktioita ja seurata, muuttuuko heidän käytöksensä minua kohtaan jotenkin, kun he aikanaan kuulevat tapahtuneesta kiertoteitse. Olen oudon ylpeä kivikasvoisuudestani ja pidän sitä kunnia-asiana. Jonkinlainen keep calm and carry on -tyyppinen ihanne siinä lienee taustalla.
Ajattelen isääni joka ainoa päivä ja kaipaan häntä kovasti. Hän oli äärettömän rakas minulle, mutta ulkopuolinen ei ehkä käytöksestäni olisi sitä tiennyt.
Alue: Aihe vapaa
Miksikä se tilanne siitä muuttuu vaikka hän vain möllöttäisi kotona?