Lue keskustelun säännöt.
Mitä tehdä elämälle, joka ei mennyt kuin Strömsössä?
03.07.2023 |
En viitsi tässä nyt mitään elämäntarinaa kertoa, mutta lähtökohta on, että suureksi osaksi itsestä riippumattomista syistä olen nyt nelikymppinen nainen jolla ei ole oikeastaan mitään. Ei ole perhettä, ei ole uraa, ei ole ikinä rahaa mihinkään. Nuoruuskin jäi täysin kokematta.
Mitä te tekisitte tässä vaiheessa elämänne kanssa? Lähtisittekö toteuttamaan jotain kaikista epärealistisimpia unelmia, tai yrittäisittekö säälittävästi elää sitä menetettyä nuoruutta, vai mitä? Perhettä en enää ehdi perustaa. Mitään normaalia uraa ei enää pysty aloittamaan.
Mihin junaan sitä hyppäisi, kun melkein kaikki junat ovat jo menneet?
Kommentit (49)
Normaalin työuraan on ihan hyvin aikaa. Moni vaihtaa uraa nelikymppisenä ja sen jälkeenkin. Itse siis hankkiutuisin ensin opiskelemaan aikuiskoututuksesa tms haluamalleni alalle. Kannattaa aloittaa kououtus riittävän alhaiselta tasolta, eli ei yritä suoraan yliopistoon tai edes ammattikorkeaan, jos pohja ei ole kunnossa, vaan käy sen alan amiksen ensin.
Samalla yrittäisin nauttia elämästäni sillä twvalla kuin minä itse haluan. Ei siis mitään kadotetun nuoruuden hakemista, eikä mitään ekstremeä tai naistenlehdistä omittuja maailmanympärysmatkoja, vaan sellaista tekemistä, joka sopii yhteen sen opiskelun kanssa, sen väleihin ja sen talouteen ja joka saa minut tuntemaan oloni hyväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo koulutusneuvo on siitä outo, että se vaatii opintolainan, koska opintotuki ei riitä. Osa ei voi maksaa sitä takaisin ellei ole työpaikkaa tai sukulainen maksa. Kirjan kirjoittaminenkin olisi järkevämpää, jos on kone, jostain aiheesta.
Olen pian kanssa nelikymppinen ja mietin samaa. Pitäisi kai jotenkin saada hyväksyttyä, että elämä meni näin eikä enää haikailla sen elämän perään, jonka olisi halunnut. Mua vain masentaa tilanteeni niin syvästi, etten saa mitään aikaan. Mitä tahansa vaihtoehtoja mietinkään, pää huutaa vain, että liian myöhäistä, liian myöhäistä, liian myöhäistä. Ei motivaatiota mihinkään. En todellakaan tiedä, mitä tehdä.
Niitä unelmia kohti kannattaa kyllä pyrkiä. Jos on useampi unelma, ota se, joka tuntuu nyt parhaalta.
Unelmat pysyvät epärealistisina unelmina, jos et tee yhtään mitään saavuttaaksesi niitä. Unelmien tavoittelussa se matka on usein määränpäätä tärkeämpi.
Jos elämä on mennyt kuin Kouvolassa, entä sitten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Normaalin työuraan on ihan hyvin aikaa. Moni vaihtaa uraa nelikymppisenä ja sen jälkeenkin. Itse siis hankkiutuisin ensin opiskelemaan aikuiskoututuksesa tms haluamalleni alalle. Kannattaa aloittaa kououtus riittävän alhaiselta tasolta, eli ei yritä suoraan yliopistoon tai edes ammattikorkeaan, jos pohja ei ole kunnossa, vaan käy sen alan amiksen ensin.
Samalla yrittäisin nauttia elämästäni sillä twvalla kuin minä itse haluan. Ei siis mitään kadotetun nuoruuden hakemista, eikä mitään ekstremeä tai naistenlehdistä omittuja maailmanympärysmatkoja, vaan sellaista tekemistä, joka sopii yhteen sen opiskelun kanssa, sen väleihin ja sen talouteen ja joka saa minut tuntemaan oloni hyväksi.
Ap tässä. Olisi ehkä pitänyt kertoa vähän selvemmin, mutta en halunnut ketjun koskevan pelkästään itseäni. Siis: minulla on jo yliopistotutkinto, mutta alan uraa en pystynyt sattuneista syistä tekemään nuorempana, ja nyt on liian myöhäistä. Ilman kunnollista CV:tä ei pääse mihinkään.
Nelikymppisenä amiksessa ilman pennin pyörylää (ja käsittääkseni ilman tukiakin) ei kauheasti kannusta elämään.
Ymmärrän totta kai, että ihmiset vaihtavat alaa myöhemminkin elämässään. Ehkä noilla ihmisillä kuitenkin yleensä on "jotain" elämässään, kuten perhe. Jokin syy mennä eteenpäin. Minulla näitä syitä ei oikein ole. Siksi haluaisin päättää, mitä haluan tavoitella elämässäni, kun kerran olisi vielä todennäköisesti vuosia jäljellä.
Minä aloin n. 45 vuotiaana tavoittelemaan unelmaani. Nyt olen 54v, enkä ole vieläkään sitä tavoittanut, mutta matka tähän asti on ollut jo niin hieno, siis minulle itselleni, ei muille niinkään, että kyllä kannatti lähteä, vaikka en koskaan unelmaani saavuttaisikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo koulutusneuvo on siitä outo, että se vaatii opintolainan, koska opintotuki ei riitä. Osa ei voi maksaa sitä takaisin ellei ole työpaikkaa tai sukulainen maksa. Kirjan kirjoittaminenkin olisi järkevämpää, jos on kone, jostain aiheesta.
Opiskelun jälkeen sulla on paljon suurempi mahdollisuus saada työpaikka kuin kirjan kirjoittamisen jälkeen.
Jos et saa työpaikkaa, opintolainan valtiontakaus tarkoittaa, että valtio maksaa sen (toki se vaatii luottotietojen menetystä, mitta se tuskin on tuossa se isoin ongelma)
Vierailija kirjoitti:
Olen pian kanssa nelikymppinen ja mietin samaa. Pitäisi kai jotenkin saada hyväksyttyä, että elämä meni näin eikä enää haikailla sen elämän perään, jonka olisi halunnut. Mua vain masentaa tilanteeni niin syvästi, etten saa mitään aikaan. Mitä tahansa vaihtoehtoja mietinkään, pää huutaa vain, että liian myöhäistä, liian myöhäistä, liian myöhäistä. Ei motivaatiota mihinkään. En todellakaan tiedä, mitä tehdä.
Jaksamista sinulle. Minä olen ollut myös samankaltaisessa tilanteessa, että jaksaminen ei vaan riittänyt. Nyt olen vain yrittänyt ajatella asiaa niin päin, että jos normaalit unelmani eivät toteutuneet, niin pitäisikö sitten yrittää niitä epänormaalimpia? Niitä kaikista hulluimpia? Ei kai siinä loppujen lopuksi mitään häviäkään, kuolemaanhan tämä elämä joka tapauksessa johtaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niitä unelmia kohti kannattaa kyllä pyrkiä. Jos on useampi unelma, ota se, joka tuntuu nyt parhaalta.
Unelmat pysyvät epärealistisina unelmina, jos et tee yhtään mitään saavuttaaksesi niitä. Unelmien tavoittelussa se matka on usein määränpäätä tärkeämpi.
Tuo on totta. Ainoa mikä tässä mietitytti on se, että ne unelmat ovat oikeasti epärealistisia unelmia, tyyliin "Hollywood-näyttelijäksi". (Tuo on vain esimerkki, en oikeasti halua näytellä.) Mutta minulle on tullut sellainen tunne, että jos en kerran mitään tavallista elämää saa, niin pitää yrittää jotain ihan hullua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Normaalin työuraan on ihan hyvin aikaa. Moni vaihtaa uraa nelikymppisenä ja sen jälkeenkin. Itse siis hankkiutuisin ensin opiskelemaan aikuiskoututuksesa tms haluamalleni alalle. Kannattaa aloittaa kououtus riittävän alhaiselta tasolta, eli ei yritä suoraan yliopistoon tai edes ammattikorkeaan, jos pohja ei ole kunnossa, vaan käy sen alan amiksen ensin.
Samalla yrittäisin nauttia elämästäni sillä twvalla kuin minä itse haluan. Ei siis mitään kadotetun nuoruuden hakemista, eikä mitään ekstremeä tai naistenlehdistä omittuja maailmanympärysmatkoja, vaan sellaista tekemistä, joka sopii yhteen sen opiskelun kanssa, sen väleihin ja sen talouteen ja joka saa minut tuntemaan oloni hyväksi.
Ap tässä. Olisi ehkä pitänyt kertoa vähän selvemmin, mutta en halunnut ketjun koskevan pelkästään itseäni. Siis: minulla on jo yliopistotutkinto, mutta alan uraa en pystynyt sattuneista syistä tekemään nuorempana, ja nyt on liian myöhäistä. Ilman kunnollista CV:tä ei pääse mihinkään.
Nelikymppisenä amiksessa ilman pennin pyörylää (ja käsittääkseni ilman tukiakin) ei kauheasti kannusta elämään.
Ymmärrän totta kai, että ihmiset vaihtavat alaa myöhemminkin elämässään. Ehkä noilla ihmisillä kuitenkin yleensä on "jotain" elämässään, kuten perhe. Jokin syy mennä eteenpäin. Minulla näitä syitä ei oikein ole. Siksi haluaisin päättää, mitä haluan tavoitella elämässäni, kun kerran olisi vielä todennäköisesti vuosia jäljellä.
Perhe on alanvaihtajalle ehdottomasti rasite. Ei ole helppoa muuttaa opiskelujen perässä. Kun on keskituloinen puoliso, ei voi saada esim. toimeentulotukea opintojen ajalle.
Itse olen perheellinen akateeminen työtön. Ainut mahdollisuus opiskella mitään, on työvoimakoulutus. Työvoimakoulutuksena järjestetään ammattikouluissa ihan niitä normaaleihin ammattitutkintoihin tähtääviä koulutuksia. Sinulla nelikymppisenä riittää jo ikä vallan mainiosti olla nolokin. Eli hae vain rohkeasti mihin mieli tekee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä aloin n. 45 vuotiaana tavoittelemaan unelmaani. Nyt olen 54v, enkä ole vieläkään sitä tavoittanut, mutta matka tähän asti on ollut jo niin hieno, siis minulle itselleni, ei muille niinkään, että kyllä kannatti lähteä, vaikka en koskaan unelmaani saavuttaisikaan.
Tuo kuulostaa hienolta. Olen kovin utelias tietämään enemmän matkastasi, mutta ymmärrän kyllä, ettet varmasti halua sitä tällä palstalla avata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Normaalin työuraan on ihan hyvin aikaa. Moni vaihtaa uraa nelikymppisenä ja sen jälkeenkin. Itse siis hankkiutuisin ensin opiskelemaan aikuiskoututuksesa tms haluamalleni alalle. Kannattaa aloittaa kououtus riittävän alhaiselta tasolta, eli ei yritä suoraan yliopistoon tai edes ammattikorkeaan, jos pohja ei ole kunnossa, vaan käy sen alan amiksen ensin.
Samalla yrittäisin nauttia elämästäni sillä twvalla kuin minä itse haluan. Ei siis mitään kadotetun nuoruuden hakemista, eikä mitään ekstremeä tai naistenlehdistä omittuja maailmanympärysmatkoja, vaan sellaista tekemistä, joka sopii yhteen sen opiskelun kanssa, sen väleihin ja sen talouteen ja joka saa minut tuntemaan oloni hyväksi.
Ap tässä. Olisi ehkä pitänyt kertoa vähän selvemmin, mutta en halunnut ketjun koskevan pelkästään itseäni. Siis: minulla on jo yliopistotutkinto, mutta alan uraa en pystynyt sattuneista syistä tekemään nuorempana, ja nyt on liian myöhäistä. Ilman kunnollista CV:tä ei pääse mihinkään.
Nelikymppisenä amiksessa ilman pennin pyörylää (ja käsittääkseni ilman tukiakin) ei kauheasti kannusta elämään.
Ymmärrän totta kai, että ihmiset vaihtavat alaa myöhemminkin elämässään. Ehkä noilla ihmisillä kuitenkin yleensä on "jotain" elämässään, kuten perhe. Jokin syy mennä eteenpäin. Minulla näitä syitä ei oikein ole. Siksi haluaisin päättää, mitä haluan tavoitella elämässäni, kun kerran olisi vielä todennäköisesti vuosia jäljellä.
Perhe on alanvaihtajalle ehdottomasti rasite. Ei ole helppoa muuttaa opiskelujen perässä. Kun on keskituloinen puoliso, ei voi saada esim. toimeentulotukea opintojen ajalle.
Itse olen perheellinen akateeminen työtön. Ainut mahdollisuus opiskella mitään, on työvoimakoulutus. Työvoimakoulutuksena järjestetään ammattikouluissa ihan niitä normaaleihin ammattitutkintoihin tähtääviä koulutuksia. Sinulla nelikymppisenä riittää jo ikä vallan mainiosti olla nolokin. Eli hae vain rohkeasti mihin mieli tekee.
Ymmärrän tietysti tuonkin, ja tiedän että opiskelu on tehty työttömille lähes mahdottomaksi.
Ajattelin ehkä asiaa siltä kantilta, että perheellisellä on jokin "syy elää" eli se perhe. Minä haen sitä syytä elää tilanteessa, jossa minulla ei ole yhtään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä aloin n. 45 vuotiaana tavoittelemaan unelmaani. Nyt olen 54v, enkä ole vieläkään sitä tavoittanut, mutta matka tähän asti on ollut jo niin hieno, siis minulle itselleni, ei muille niinkään, että kyllä kannatti lähteä, vaikka en koskaan unelmaani saavuttaisikaan.
Unelmamatka itselle, muttei muille?
Putinin matka Ukrainaan?
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän totta kai, että ihmiset vaihtavat alaa myöhemminkin elämässään. Ehkä noilla ihmisillä kuitenkin yleensä on "jotain" elämässään, kuten perhe. Jokin syy mennä eteenpäin. Minulla näitä syitä ei oikein ole. Siksi haluaisin päättää, mitä haluan tavoitella elämässäni, kun kerran olisi vielä todennäköisesti vuosia jäljellä.
Jos olet päättänyt, että uraa tai perhettä ei voi tai kannata tavoitella, ei kai sinulle jää kuin harrastukset.
Viidessäkin vuodessa oppii yhtä ja toista: kieliä, käsitöitä, valokuvausta tai videoiden tekoa, musiikkia jne. Tänään et ehkä osaa jotain asiaa, viiden vuoden päästä osaat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niitä unelmia kohti kannattaa kyllä pyrkiä. Jos on useampi unelma, ota se, joka tuntuu nyt parhaalta.
Unelmat pysyvät epärealistisina unelmina, jos et tee yhtään mitään saavuttaaksesi niitä. Unelmien tavoittelussa se matka on usein määränpäätä tärkeämpi.
Tuo on totta. Ainoa mikä tässä mietitytti on se, että ne unelmat ovat oikeasti epärealistisia unelmia, tyyliin "Hollywood-näyttelijäksi". (Tuo on vain esimerkki, en oikeasti halua näytellä.) Mutta minulle on tullut sellainen tunne, että jos en kerran mitään tavallista elämää saa, niin pitää yrittää jotain ihan hullua.
Ota välitavoitteita. voisiko se unelmoimasi asia olla aluksi harrastus?
Jos haluat laulajaksi, mene laulutunnille (yksityisellä opettajalla voi käydä kokeilemassa yhden tunnin. Ei tarvitse heti koko lukukautta varata) tai harrastekuoroon.
Jos haluat kirjailijaksi, lataa koneellesi joku ilmainen tekstinkäsittelyohjelma, ja ala kirjoittamaan. Kirjoittamisen voi aloittaa vaikka kirjoittamalla "fan-fictiota" jostain lukemasi kirjan tarinasta. Esim. jatkamalla sitä tarinaa siitä, mihin kirja jäi, tai kirjoittaa sille vaihtoehtoinen loppu, tai sama tarina vaikka jonkun sivuhenkilön näkökulmasta. Näitä ei yleensä voi julkaista, mutta pääset kokeilemaan kirjoittamista ilman, että tarvitsee luoda henkilöhahmoja tai tapahtumapaikkoja "tyhjästä". Myös erilaisia kirjoittajakursseja suosittelen.
Jos haluat näyttelijäksi, pyri harrastelijateatteriin tai kansalaisopiston näytelmäpiiriin.
Se välietapin tavoittelukin voi antaa paljon mielekkyyttä elämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pian kanssa nelikymppinen ja mietin samaa. Pitäisi kai jotenkin saada hyväksyttyä, että elämä meni näin eikä enää haikailla sen elämän perään, jonka olisi halunnut. Mua vain masentaa tilanteeni niin syvästi, etten saa mitään aikaan. Mitä tahansa vaihtoehtoja mietinkään, pää huutaa vain, että liian myöhäistä, liian myöhäistä, liian myöhäistä. Ei motivaatiota mihinkään. En todellakaan tiedä, mitä tehdä.
Jaksamista sinulle. Minä olen ollut myös samankaltaisessa tilanteessa, että jaksaminen ei vaan riittänyt. Nyt olen vain yrittänyt ajatella asiaa niin päin, että jos normaalit unelmani eivät toteutuneet, niin pitäisikö sitten yrittää niitä epänormaalimpia? Niitä kaikista hulluimpia? Ei kai siinä loppujen lopuksi mitään häviäkään, kuolemaanhan tämä elämä joka tapauksessa johtaa.
Minä oon viiskymppinen ja myös samassa tilanteessa. Sun viesti avasi mun silmät totaalisesti ja nyt päätin alkaa toteuttamaan sitä kaikista hulluinta unelmaani. Kiitos!
Muille tiedoksi, että hulluin unelmani ei ole Hollywood näyttelijä tms. vaan asia, josta olen haaveillut jo monta vuotta. Sen toteuttaminen vaatii paljon töitä ja ehkä hiukan onneakin.
Samassa jamassa olen enkä kyllä osaa auttaa, koska se tuli jo huomattua ainakin omalla kohdalla, ettei mikään määrä pienempiä muutoksia korjaa sitä, että ne isot linjat on päin sitä itseään.
Ja niitähän ei enää tässä iässä muuksi muuteta.
Melkeinpä nyt niiden pielessä olo vaan harmittaa aiempaakin enemmän, koska nälkä ns kasvaa vaan syödessä ja se elämättä jäänyt elämä tulikin vaan konkreettisemmaksi ja samalla myös varmistui millainen olisi ollut se aidosti omannäköinen elämä. Aiemminhan se oli vain arvailua.
Kaikista pahinta on sen tiedostaminen, että senhän olisi myös saanut ja saavuttanut, jos vain elämä ei olisi lähtenyt väärille urille silloin, kun sitä pohjaa kaikelle olisi pitänyt rakentaa ja luoda. Ettei se oikeasti olisi ollutkaan mitään unelmaa ja utopiaa vaikka aiemmin niin todellisuutta kaunistelikin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo koulutusneuvo on siitä outo, että se vaatii opintolainan, koska opintotuki ei riitä. Osa ei voi maksaa sitä takaisin ellei ole työpaikkaa tai sukulainen maksa. Kirjan kirjoittaminenkin olisi järkevämpää, jos on kone, jostain aiheesta.
Opiskelun jälkeen sulla on paljon suurempi mahdollisuus saada työpaikka kuin kirjan kirjoittamisen jälkeen.
Jos et saa työpaikkaa, opintolainan valtiontakaus tarkoittaa, että valtio maksaa sen (toki se vaatii luottotietojen menetystä, mitta se tuskin on tuossa se isoin ongelma)
Kyllä opintolaina täytyy itse maksaa, sai työpaikkaa tai ei saanut.
No en kai minä nyt ihan ainoa ole täällä, jolla ei ole mitään?