Saako vanhemmilleen ilmaista vihaansa, että ovat olleet surkeita vanhempia? Käsittelen nyt todella paljon vanhempieni alkoholismia ja nyt on tullut viha pintaan.

Osaako joku sanoa mihin tämä viha pitäisi prioirisoida? Vai mitä tälle tekisi? 

-ap 

Projisoida, ei priorisoida.

Sano pösilöille vanhemmille suorat sanat ja sitten koita päästä eroon katkeruudestasi.

Viha on ihan normaali tunne ja se on osa toipumisprosessia. Kannattaa miettiä kannattaako purkaa sitä vanhempiin suoraan. Kirjoittele ensin pari kirjettä vanhemmillesi, joita ei ole tarkoituskaan antaa ja tunnustele miltä tuntuu.

Suosittelen kirjaa Katri Syvärinen: Äitihaava. Aloin vasta lukea sitä, mutta vaikuttaa lupaavalta. Ei tosin käsittele noin rankkoja aiheita kuin alkoholismi, mutta voisi auttaa sinua. Heti alussa puhutaan juuri tuosta lapsen (tyttären) syyllisyydestä ja huonosta omastatunnosta, jos uskaltaa arvostella äitiä edes omassa mielessään.

Itse olen käynyt terapian ja vertaisryhmissä. Haavoittuu vain lisää, jos alkaa vanhemmilleen sitä purkamaan. Voi jäädä silleen kiinni siihen, koska vanhempien on monesti tosi vaikea kohdata sitä saatikka myöntää.

Kyllä. Mutta älä odota heiltä ymmärrystä tai anteeki pyyntöä, tiedät etteivät he sellaiseen pysty.

Kanavoi vihaa siihen, että asetat paremmat rajat. Miksi autat, jos se ei tunnu hyvältä? Älä auta. Älä passaa. Älä ennakoi heidän mokiaan äläkä myötäile.

Ehdottaisin, että lopetat mielistelyn ja auttamisen. Siihen sä voit vaikuttaa ja siihen sulla on oikeus!

Vihan purkaminen menneistä on melko turhaa, jollei vanhempasi ole katkaisussa ja teillä on varta vasten perheterapiaa, jossa on läheisten tarkoitus kertoa viinan haitoista ja alkkis voi pyytää anteeksiantoa läheisiltään. Edelleen päällä olevaan ongelmaan ei voi ulkopuolinen vaikuttaa ja kielto oman käytöksen seurauksista on vahva.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Mutta älä odota heiltä ymmärrystä tai anteeki pyyntöä, tiedät etteivät he sellaiseen pysty.

Kanavoi vihaa siihen, että asetat paremmat rajat. Miksi autat, jos se ei tunnu hyvältä? Älä auta. Älä passaa. Älä ennakoi heidän mokiaan äläkä myötäile.

Näe juuri oma osuutesi. Ota etäisyyttä ja käsittele asiat muualla. Muutenhan jäät siihen rooliisi ja itsekin sanot, että vanhemmat ovat teinejä. Sinun pitää kasvaa aikuiseksi ja heidän kanssaan se ei onnistu.

No joo. En minä heille halua ehkä vihaani ilmaista. Ymmärrän kuitenkin ettei se auttaisi mitään vaan mahdollisesti vain pahentaisi sekää omaani, että heidän oloaan. 

Välillä vaan tuntuu, että kun nämä asiat tulevat pinnalle niin alan romahtelemaan sisäisesti ja tekisi mieli kotona heitellä tavaroita, olen niin ahdingossa näiden vihan tunteiden kanssa. Sitten alistun tähän ja turrun. 

Eilen itkin paljon, se oli enemmäkin kaipuuta ja harmitusta siitä kuinka yksin sitä tässä elämässä on. Tänään viha. Huomenna varmaan vain turtumus. Näitä tulee välillä ja taas menee unohduksiin.

-ap 

Vierailija kirjoitti:

Osaako joku sanoa mihin tämä viha pitäisi prioirisoida? Vai mitä tälle tekisi? 

-ap 

Kerro miltä sinusta on tuntunut. Samalla kerrot, että heillä on ollut huonot taidot vanhemmiksi, mutta et vaadi mitään, kun taitoja ei kerran ole. Voit vielä joskus antaa heille anteeksi ja päästä näin itse vapaaksi vihasta. Surullinen tarina.

Itse olen ajatellut että minä olen minä, ja se että sattuvat olemaan sukulaisiani, niin ei voi mitään. En halua pilata elämääni ajattelemalla heitä, kun hekään eivät ajatelleet minua. Siksi piti päästää irti katkeruudesta ja mennä vaan eteenpäin. Ovat aikuisia ja vastuussa omasta elämästään. Kuten minä omastani.

Eivät ole edes katkeruuden arvoisia. Olen tekemisissä sen verran kuin "on pakko".

Mikset vain katkaise välejä? Niin itse tein huonon isän kanssa ja valtava taakka putosi harteilta.

Hyvä, että olet ymmärtänyt, että sinun pitää itse käsitellä menneisyytesi. Eli että toipumisesi ei ole riippuvaista vanhempiesi anteeksipyydöstä tms. Suosittelen hakeutumista ammattiavun piiriin. 

Olen itse kokenut lapsena sekä fyysistä väkivaltaa että henkistä kaltoinkohtelua vanhempieni taholta. Lisäksi olen joutunut todistamaan vanhempien välistä väkivaltaa. Meni pitkään, ennen kuin ymmärsin mistä mielenterveyden haasteet johtuvat. Vasta keski-iän kynnyksellä ymmärsin hakea traumoihin apua, aiemmin syytin kaikesta itseäni.

Olin kaltaisesi miellyttäjä ja salasin jopa traumatisoitumisesta johtuneen sairaslomankin pitkään vanhemmiltani. Sitten jossain vaiheessa mitta tuli täyteen ja kerroin sairaslomasta ja sen syistä. Vanhempani halusivat jatkaa onnellisen perheen esittämistä, jaksoin sitä vajaan vuoden kunnes oli pakko ottaa etäisyyttä.

Tämä johti vanhempieni taholta siihen, että he syyttivät minua valehtelusta, antoivat ymmärtää, että olen tasapainoton ja sekaisin ja samalla väittivät, että mitään kaltoinkohtelua ei ole ollut vaan kaikki on huijariterapeuttien keksimää ja minun katkeroitunutta mieltäni joka syytän elämäni ongelmista vanhempiani, jotka ovat kaikkensa eteeni antaneet. Syytökset sain kuulla heiltä suoraan ja sisarteni kautta. (Sisareni muistavat myös väkivallan ja kaltoinkohtelun.)

Elämäni on siis muuten hyvin tasapainoista ja jopa onnellistakin. Ongelmia aiheutttaa traumaoireilu, joka esim. uuvuttaa minut täysin ja resilienssi pientäkin stressiä kohtaan on olematon. 

En ole luonnollisestikaan enää missään väleissä vanhempiini, enkä usko että asia korjaantuu. He ovat mitä ovat ja tuskin tulevat muuttumaan.

En osaa vastata AP:n kysymykseen, mutta sen voin sanoa, että jos vanhemmat ovat käyttäytyneet hirvittävällä tavalla eivätkä ole osanneet pyytää sitä anteeksi tai eivät ole muuttaneet vielä tapojaan, ihmettä on turha odottaa. Vihanpurkaus todennäköisesti johtaa vain uuteen ikävään tilanteeseen, jossa AP saa syyt ja loat niskoilleen. Miellyttäminen kannattaa silti lopettaa ja ehkä myös yhteydenpito. 

Tsemppiä <3

Viha on varmaan alkuun ihan ok työkalu käsittelyssä. Ei tietenkään suoraviivaisesti heitä kohtaan osoitettuna. Mutta anna itsellesi siihen lupa. Ei kai siinä kannata velloa, mutta älä myöskään mielessäsi vain mielistele vanhempiasi.

Ota etäisyyttä nyt ainakin. Sitten testaa minkä verran pystyt olemaan lähellä / pitämään yhteyttä ilman, että se alkaa nostaa taas liikaa tai vääränlaisia tunteita pintaan.

Sanoisin, että tuo aiemmin mainittu neuvo siitä, että ilmaiset vihasi ja katkeruutesi heidän suuntaansa vain olemalla auttamatta ja välinpitämätön, on ehkä paras. Ei se mitään auta, että kiukuttelee, koska prosessointikyky voi olla vastapuolella niin olematon, että siitä syntyy vain uusi aktiivinen kriisi.

Mutta sitten se tilanteen käsittely? Kunhan saat vähän viilennettyä tilannetta, niin auttaako sinua yhtään miettiä, että vanhempasikin ovat jonkin tilanteen uhreja, eivät ole ihan satavarmasti aktiivisesti valinneet alkoholismiaan. Se voisi olla (sitten kun olet saanut itse tuntea vapaasti) mahdollisuus ajatella sitä, miten pystyt olemaan tuntematta jatkuvaa itseäsi syövää vihaa ja katkeruutta heitä kohtaan.

Kannattaa hakeutua terapiaan. Kun puhut tarpeeksi kauan samasta asiasta se lakkaa häiritsemästä. Tuskin vanhempasi pystyvät tajuamaan mitä ovat tehneet jos ovat alkoholisteja. Jossain vaiheessa pystyt antamaan omassa mielessäsi heille anteeksi ja se helpottaa oloasi. Itsellä pska äiti, mutta ei pyydä anteeksi vaikka jossain vaiheessa sitä siltä vaadin. Terapiassa opin ajattelemaan ettei se muuksi muutu. Ja nykyään vaikka mitä se laukoo ja yrittää syyllistää niin ei minkäänlaista tehoa.

Hienoa teille, jotka olette uskaltaneet katkaista välit. Itsekin yritän vahvasti etääntyä enemmän hiljalleen. 

Olen yrittänyt pitää ok välit vanhempiini. Liikaa ehkä saada sitä rakkautta ja kokemusta siitä, että he näkisivät kuinka "hyvä tytär" minä olen. Olen hakenut tunnetta, että riitän ja olen rakkauden arvoinen. Olen odottanut sitä, että he näkevät sen mutta ei sitä päivää ole tullut. Eikä tule. 

Haluan tästä sotkusta jo pois. Ei mikään muutu meidän välillä mitenkään merkittävästi ja aikani on vain hyväksyä se, mitään ihmeparantumista ei ole tulossa. Mitään vastuuta heidän puoleltaan ei ole tulossa tai merkittävää muutosta. Joskus äitini pyysi anteeksi kaikesta selvinpäin ja lupasi lopettaa juomisen. 

Hetken jo luulin, että jotain mullistavaa tapahtuu. Ei tapahtunut kuitenkaan, kaikki on ennallaan. Oli ne sanat hyvä kuulla kuitenkin. Hetken ajan näin vastuullisen vanhemman siinä, joka katosi yhtä nopeasti. 

En vain jaksa enää. Tietenkin olen yrittänyt myös miettiä, ettei heillä ole ollut helppoa missään nimessä ja myös sisua olen heissä nähnyt. Näen myös hyviä puolia, ovat ahkeria ja töitä tekeviä. Ovat yrittäneet omalla tavallaan mutta valitettavasti en koe edes tuntevani heitä todellisuudessa. Jokin puuttuu. 

Haluan omalta osaltani katkaista trauman kierteen ja käsitellä nämä. Omia lapsia tuskin haluan koskaan koska pelkään aiheuttavani heille kärsimystä jos en vain itsekään pysty antamaan mitä lapsi tarvitsee. Kuten yksikään sisaruksistanikaan ei lapsia halua. Tässä vaan täytyy hyväksyä elämä sellaisenaan ja yrittää saada itselleen luotua elämä joka tuntuu hyvältä ja tärkeältä.

-ap 

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa hakeutua terapiaan. Kun puhut tarpeeksi kauan samasta asiasta se lakkaa häiritsemästä. Tuskin vanhempasi pystyvät tajuamaan mitä ovat tehneet jos ovat alkoholisteja. Jossain vaiheessa pystyt antamaan omassa mielessäsi heille anteeksi ja se helpottaa oloasi. Itsellä pska äiti, mutta ei pyydä anteeksi vaikka jossain vaiheessa sitä siltä vaadin. Terapiassa opin ajattelemaan ettei se muuksi muutu. Ja nykyään vaikka mitä se laukoo ja yrittää syyllistää niin ei minkäänlaista tehoa.

Mulle tuli tästä mieleen, että voisiko itselleen rakentaa seuraavanlaista identiteettiä:

Ai hitto kun mä olen kova tyyppi, kun mä kuitenkin olen tässäkin pisteessä tästä huolimatta. Mulla ei mene tämän paskemmin, vaikka vanhemmillani ei ollut resursseja sen parempaan?

Se ei syyllistä vanhempia liikaa (merkitys ja pointti tässä on se, että se ei katkeroita), mutta antaa kuitenkin itselle anteeksi ne asiat, jotka kokee puutteiksi. Ja voimaannuttaa.

Minulle oli loppujen lopuksi suuri helpotus ja oivallus huomata, että sisälläni pitämä suru ja viha sekä se, että olin edelleen vanhempieni talutusnuorassa, satutti läheisiäni suuresti. Siis satutti puolisoani ja lapsiani. Otin etäisyyttä vanhempiini ja annoin tunteiden näkyä.

Alkoholistien lapset oppivat peittelemään tunteitaan ja huomaamattani vaadin samaa omalta perheeltäni. Ei saa sanoa, että mummi on humalassa, kun sille tulee paha mieli. Saatika älkää oloko vihaisia. Ei saa tiuskia, kun ukki herättää kaikki vapaapäivänä kello 8, koska muuten se suuttuu. Mennään vain hiljaa. aamupuurolle, jota emme koskaan oikeasti syö. Älkää näyttäkö loukkaantuneelta, kun siskoni heittää koko ajan teräviä sanallisia piikkejä minulle. Hymyilkää vain. Muuten kaikki suuttuu minulle. Ei se kuulemma tarkoita sitä.

Piti siis valita, vaalinko lapsuuden perheen vai oman perheen hyvinvointia. Valinta oli loppujen lopuksi tietenkin helppo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa hakeutua terapiaan. Kun puhut tarpeeksi kauan samasta asiasta se lakkaa häiritsemästä. Tuskin vanhempasi pystyvät tajuamaan mitä ovat tehneet jos ovat alkoholisteja. Jossain vaiheessa pystyt antamaan omassa mielessäsi heille anteeksi ja se helpottaa oloasi. Itsellä pska äiti, mutta ei pyydä anteeksi vaikka jossain vaiheessa sitä siltä vaadin. Terapiassa opin ajattelemaan ettei se muuksi muutu. Ja nykyään vaikka mitä se laukoo ja yrittää syyllistää niin ei minkäänlaista tehoa.

Mulle tuli tästä mieleen, että voisiko itselleen rakentaa seuraavanlaista identiteettiä:

Ai hitto kun mä olen kova tyyppi, kun mä kuitenkin olen tässäkin pisteessä tästä huolimatta. Mulla ei mene tämän paskemmin, vaikka vanhemmillani ei ollut resursseja sen parempaan?

Se ei syyllistä vanhempia liikaa (merkitys ja pointti tässä on se, että se ei katkeroita), mutta antaa kuitenkin itselle anteeksi ne asiat, jotka kokee puutteiksi. Ja voimaannuttaa.

Totta. Näin olenkin tehnyt. Mielessäni sanon usein, että hitto kun olen vahva tyyppi. Monenlaista sattunut ja tapahtunut. Lähtökohtaisesti haluan ihmisille hyvää ja kohtelen toisia mielelläni arvostaen. Tästä olen kiitollinen itselleni. Lisäksi olen muutenkin ahkera mutta myös tarpeeksi rento. On myös omia mielipiteitä ja voin ilmaista itseäni ilman, että pelkään nykyään enää paljoa toisten mielipiteitä. Paljon on kehitystä tapahtunut kun vertaa siihen tyttöön, joka antoi itseään kohdella kynnysmattona ja olin aina ongelmissa. Minua on käytetty todella pahasti hyväkseen. Ne ihmiset olen jättänyt taakseni. Olen myös päihteillä yrittänyt parannella haavojani. Senkin olen jättänyt taakseni. Olen vielä nuori ja ylpeä itsestäni kaikkine virheineen mitä on tullut tehtyä. Kehityn ihmisenä jatkuvasti ja joskus itken silkasta kiitollisuudesta ja olen jokin nöyrä asenne elämää kohtaan välillä iskee. Olisi voinut käydä paljon huonomminkin. 

Kuljen vielä kahden maailman välissä. Sen oman näköisen ja menneisyyden koukeroissa. Koko ajan pääsen kuitenkin lähemmäksi itseäni ja hyvä niin. 

-ap 

Vihan jälkeen tulee suru. Ymmärrät tulleesi kaltoin kohdelluksi ja tiedät ansaitsevasi parempaa ja olet sen arvoinen. Kun olet sinut tämän asian kanssa et hae enää hyvitystä ja tunnustusta sinua kaltoin kohdelleelta, jota ei koskaan tule vaan trauma jatkuu.