Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Saako vanhemmilleen ilmaista vihaansa, että ovat olleet surkeita vanhempia? Käsittelen nyt todella paljon vanhempieni alkoholismia ja nyt on tullut viha pintaan.
19.05.2023 |
Olen niin paljon joutunut ongelmiin elämässäni juurikin siitä, että en ole saanut vanhemmilta sitä mitä tarvitsen, joten olen ajautunut hakemaan sitä muualta. He ovat alkoholisteja ja tehneet kaikkea sellaista mitä en olisi halunnut uskoa. Mitä vanhemmaksi kasvan, sen paremmin ymmärrän miten huonosti meitä on kohdeltu ja näen vanhemmat ikuisina teini-ikäisinä, joiden omat tunteet ovat menneet lapsiensa edelle.
Olen niin vihainen. Tekisi mieli sen sijaan, että autan ja mielistelen, niin sanoa, että olette olleet aivan sysipaskoja vanhempia. Tekisi mieli huutaa. Sitten päätän tukahduttaa koska lopulta huono omatunto kolkuttelee mikäli ilmaisen vihan ja pettymyksen tunteitani.
He eivät vain pystyneet antamaan sitä mitä lapsensa olisivat tarvinneet. Edelleen juovat ja ovat kädettömiä elämänhallintansa suhteen. Jotenkin pärjäilevät itsekseen mutta välillämme on niin suuri dilemma, että se saa tuntemaan olon turraksi ja epätoivoiseksi jos mietin kaikkea.
Tiedän, että minun on käsiteltävä tämä itse ja voin itse vaikuttaa elämääni ja suhtautumiseeni. Katkeraksikaan en halua ja yritän myös myötätunnolla heitä ajatella. Siitä huolimatta patoutuneet vihan ja inhon tunteet aika ajoin nousevat pintaan ja silloin on vaikea olla.
Kommentit (85)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä tulee kyllä niin järjeviä neuvoja että ihmettelen tosissaan, oikeastiko ihmiset säätelevät vihantunteita kuin kytkimestä kun on tällainen asia kyseessä?
Itselläni ei ainakaan se viha ole ollut niin siistiä ja selkeää, että se käsitellään ja päästään yli. Ja tehdään päätös, että ei pureta sitä vanhempiin.
Sen ainakin osaan sanoa varmuudella, että viha ei katoa itsestään vuosien vieriessä vaan pahenee. Terapia ei auttanut siihen, vaan päinvastoin nosti raivon pintaan niin voimakkaasti että melkein katkaisin välit.
Nyt sitten nähdään vanhempien kanssa pari kertaa vuodessa. Olen täysin varma että kumpikaan ei ymmärrä, että se johtuu siitä että minun on vaikea edes katsoa kumpaakaan. No, isäni ei koko asiasta edes välitäkään enkä minä puolestani välitä, onko se ihminen elossa vai kuollut.
Varmasti on totta kuten edellä joku sanoi, että viha on se tunne joka auttaa pääsemään irti. Siitä vain tulee repivä ristiriita kun ei kykene kokonaan katkaisemaan välejä, mutta ei myöskään voi hyväksyä saamaansa hirveää kohtelua.
Se viha jatkuu, koska tilanne jatkuu? Olet edelleen alistunut.
Olen muutaman kerran elämässäni huutanut raivoissani, että tämä loppuu nyt, on viimeinen kerta, kun minua kobtrolloudaan/alistetaan tms. Sitten olen itsekin osallistunut pitämään huolen, että näin todella on.
Niinhän juuri sanoin. Viha jatkuu, koska tilanne ei ratkea. Eikä voi ratketa muuten kuin välit katkaisemalla.
Hyvä kun olet saanut tilanteen ratkeamaan vain sillä että huudat ja raivoat. Olit helpossa tilanteessa. Minulle naurettiin aina kun raivosin. Kun olen yrittänyt puhua äidilleni, hän alkaa jo ensi sanoista itkeä miten on huono äiti. Itkee, itkee, ja itkee. Itkee jopa päiviä.
Eikä tarvitse kertoa että tuo on manipulointia. Minä tiedän. Minusta vain ei ole katkaisemaan välejä hauraaseen, itkevään vanhukseen joka vakuuttaa että olen hänelle tärkeintä elämässä. Harmi jos se ärsyttää palstailijoita. Yleensä katkon hankalat ihmissuhteet nopeasti ja armottomasti, tämä on heikko kohtani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sehän tästä tekeekin hankalaa kun jo lähtökohta on se, että pelkään koska kaikki taas loppuu. Minä koen olevani se joka kävelee munankuorilla ja koitan miellyttää siinä pelossa, että taas kerran kaikki loppuu. Minä puoleltani koen sen niin, että minun pitää koko ajan olla jonkunlainen muuta kuin oma itseni. En ymmärrä psykologian termejä kuten itse reflektointi, tulla kuulluksi, tulla nähdyksi ym ym. En ole koulutukseltani terapeutti mikä osaa muuttua toisen mieleiseksi käskystä.
Eli kaikessa onkin kyse sinusta? Sinua on kohdeltu epäreilusti eikä sinulta saa odottaa yhtään mitään, vaan asioiden pitäisi vain muuttua sellaisiksi kuin haluat. Ilman että teet mitään.
Voi vanhempi olla surkea vaikka ei alkoholia käytäkkään, mun äiti oli todella ankara ja yritti kasvattaa minua häpeällä mikä ei ole tervettä. En koskaan näistä hänelle maininnut hänen eläessään, suhde vaan oli tosi etäinen kun aikuistuin.
Viha täytyy saada purkaa, mutta objektiivisesti katsottuna on ihan turhaa raivota ihmisille menneistä asioista. Harva pystyy ottamaan vastaan suuttumusta jostain mitä on tehnyt vuosikymmeniä sitten.
Kun aloin ensi kertaa tuntea vihaa asioista, mitä mulle oli tehty, itkin ja raivosin ja purin tunteitani aikani, jopa vuosien ajan aktiivisesti ja vähemmän aktiivisesti, kunnes se alkoi laantua.
Kypsyin näkemään miten pieni ja avuton vanhempani oli ja pystyin lopulta jopa tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan. Sen aika ei sinulla ole vielä, mutta on äärimmäisen tärkeää että se kaikki huonon kohtelun aiheuttama suuttumus pääsee ulos ja saat tehdä aivan mitä tahansa mikä sinua auttaa tuntemaan sen. Kirjoita kirjeitä, itke, hahmoterapoi ja puhu ja huuda ääneen kaikki mitä haluaisit sanoa, päästä epäreiluuden ja loukkaantuneisuuden tunteet näkyviin.
Vanhempani ovat lopulta itse aivan yhtä kaltoinkohdeltuja kuin minä, ja kehittäneet omat epäterveellisen selviytymiskeinonsa jotka toisaalta vahingoittivat minua pahoin kun olin pieni. Kaikki olemme täällä ensi kertaa ja valitettavasti kohtelemme toisiamme huonosti silkkaa tietämättömyyttämme. Jotkut menevät niin sekaisin että käyttäytyvät suorastaan sadistisesti, eikä siinä ole mitään anneksiannettavaa. Anteeksi antaminen on mielestäni aivan yliarvostettua. Kaikkea ei voi antaa anteeksi.
Riippuen väärinkohtelun laadusta on kuitenkin mahdollista saavuttaa jonkinlainen hyväksyntä lopulta koko tilannetta kohtaan.
Jotkut vanhemmat ymmärtävät itse kasvaessaan mitä ovat tehneet, mutta monille on äärimmäisen tuskallista tai mahdotonta koskaan kohdata itseään. Olen kuullut myös hienoista kohtaamisista, joissa vanhempi on itse uskaltanut katsoa peiliin ja myöntää toimineensa mulkusti, mutta näitä tuntuu olevan vähemmän. Et voi pakottaa toista kohtaamaan itseään ja vanhempasi on oma itsenäinen yksilönsä, joka joko oppii katsomaan itseään kriittisesti tai sitten ei. Mutta hienoa jos olet rohkaistunut tuntemaan vihaa, olet jo hyvällä mallilla.
Vierailija kirjoitti:
Mikset vain katkaise välejä? Niin itse tein huonon isän kanssa ja valtava taakka putosi harteilta.
Siinä tapauksessa olet huonompi ihminen kuin vanhempasi jos tämäkään ei hylännyt täydellisesti lastaan aikoinaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Viha täytyy saada purkaa, mutta objektiivisesti katsottuna on ihan turhaa raivota ihmisille menneistä asioista. Harva pystyy ottamaan vastaan suuttumusta jostain mitä on tehnyt vuosikymmeniä sitten.
Kun aloin ensi kertaa tuntea vihaa asioista, mitä mulle oli tehty, itkin ja raivosin ja purin tunteitani aikani, jopa vuosien ajan aktiivisesti ja vähemmän aktiivisesti, kunnes se alkoi laantua.
Kypsyin näkemään miten pieni ja avuton vanhempani oli ja pystyin lopulta jopa tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan. Sen aika ei sinulla ole vielä, mutta on äärimmäisen tärkeää että se kaikki huonon kohtelun aiheuttama suuttumus pääsee ulos ja saat tehdä aivan mitä tahansa mikä sinua auttaa tuntemaan sen. Kirjoita kirjeitä, itke, hahmoterapoi ja puhu ja huuda ääneen kaikki mitä haluaisit sanoa, päästä epäreiluuden ja loukkaantuneisuuden tunteet näkyviin.
Vanhempani ovat lopulta itse aivan yhtä kaltoinkohdeltuja kuin minä, ja kehittäneet omat epäterveellisen selviytymiskeinonsa jotka toisaalta vahingoittivat minua pahoin kun olin pieni. Kaikki olemme täällä ensi kertaa ja valitettavasti kohtelemme toisiamme huonosti silkkaa tietämättömyyttämme. Jotkut menevät niin sekaisin että käyttäytyvät suorastaan sadistisesti, eikä siinä ole mitään anneksiannettavaa. Anteeksi antaminen on mielestäni aivan yliarvostettua. Kaikkea ei voi antaa anteeksi.
Riippuen väärinkohtelun laadusta on kuitenkin mahdollista saavuttaa jonkinlainen hyväksyntä lopulta koko tilannetta kohtaan.
Jotkut vanhemmat ymmärtävät itse kasvaessaan mitä ovat tehneet, mutta monille on äärimmäisen tuskallista tai mahdotonta koskaan kohdata itseään. Olen kuullut myös hienoista kohtaamisista, joissa vanhempi on itse uskaltanut katsoa peiliin ja myöntää toimineensa mulkusti, mutta näitä tuntuu olevan vähemmän. Et voi pakottaa toista kohtaamaan itseään ja vanhempasi on oma itsenäinen yksilönsä, joka joko oppii katsomaan itseään kriittisesti tai sitten ei. Mutta hienoa jos olet rohkaistunut tuntemaan vihaa, olet jo hyvällä mallilla.
Tunnetko nyt itsesi isoksi ja mahtavaksi kun saat pomottaa vanhempiasi jotka ovat tehneet ilmeisesti sen minkä ovat itsekin saaneet ja ymmärtäneet.
Sekin kun siitä hermostutaan jos jo koulutukseni puolesta tiedän, miten jossain esim. vakuutuskorvausasiassa on viisainta menetellä ja kerron sen ihan pyytämättä, niin siitä suututaan, että pidät minua tyhmänä lapsena.
Eikö jokainen vanhempi neuvo, jos tietää, että toisen tekemä ratkaisu on kaikin puolin huono?
Pitääkö vaan sivusta seurata?
Ei se ole mitään tyhmänä lapsena pitämistä. Paha mielihän siitä itsellekin tulee, jos jälkeenpäin huomaa, että tuon virheen olisi pystynyt välttämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ei ole itsekään saanut rakkautta ja viisautta keneltäkään ei sitä osaa antaakaan minkä olemassaoloa ei edes tiedä.
Ei se vanhemmille huutaminen, ilkeily, kostaminen auta mitään. Menetät vaan lopunkin vanhempiesi rakkauden ja välittämisen kun alkavat pelätä lastaan. Näin meillä kävi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viha täytyy saada purkaa, mutta objektiivisesti katsottuna on ihan turhaa raivota ihmisille menneistä asioista. Harva pystyy ottamaan vastaan suuttumusta jostain mitä on tehnyt vuosikymmeniä sitten.
Kun aloin ensi kertaa tuntea vihaa asioista, mitä mulle oli tehty, itkin ja raivosin ja purin tunteitani aikani, jopa vuosien ajan aktiivisesti ja vähemmän aktiivisesti, kunnes se alkoi laantua.
Kypsyin näkemään miten pieni ja avuton vanhempani oli ja pystyin lopulta jopa tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan. Sen aika ei sinulla ole vielä, mutta on äärimmäisen tärkeää että se kaikki huonon kohtelun aiheuttama suuttumus pääsee ulos ja saat tehdä aivan mitä tahansa mikä sinua auttaa tuntemaan sen. Kirjoita kirjeitä, itke, hahmoterapoi ja puhu ja huuda ääneen kaikki mitä haluaisit sanoa, päästä epäreiluuden ja loukkaantuneisuuden tunteet näkyviin.
Vanhempani ovat lopulta itse aivan yhtä kaltoinkohdeltuja kuin minä, ja kehittäneet omat epäterveellisen selviytymiskeinonsa jotka toisaalta vahingoittivat minua pahoin kun olin pieni. Kaikki olemme täällä ensi kertaa ja valitettavasti kohtelemme toisiamme huonosti silkkaa tietämättömyyttämme. Jotkut menevät niin sekaisin että käyttäytyvät suorastaan sadistisesti, eikä siinä ole mitään anneksiannettavaa. Anteeksi antaminen on mielestäni aivan yliarvostettua. Kaikkea ei voi antaa anteeksi.
Riippuen väärinkohtelun laadusta on kuitenkin mahdollista saavuttaa jonkinlainen hyväksyntä lopulta koko tilannetta kohtaan.
Jotkut vanhemmat ymmärtävät itse kasvaessaan mitä ovat tehneet, mutta monille on äärimmäisen tuskallista tai mahdotonta koskaan kohdata itseään. Olen kuullut myös hienoista kohtaamisista, joissa vanhempi on itse uskaltanut katsoa peiliin ja myöntää toimineensa mulkusti, mutta näitä tuntuu olevan vähemmän. Et voi pakottaa toista kohtaamaan itseään ja vanhempasi on oma itsenäinen yksilönsä, joka joko oppii katsomaan itseään kriittisesti tai sitten ei. Mutta hienoa jos olet rohkaistunut tuntemaan vihaa, olet jo hyvällä mallilla.
Tunnetko nyt itsesi isoksi ja mahtavaksi kun saat pomottaa vanhempiasi jotka ovat tehneet ilmeisesti sen minkä ovat itsekin saaneet ja ymmärtäneet.
Voitko selittää mitä tarkoitat?
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole itsekään saanut rakkautta ja viisautta keneltäkään ei sitä osaa antaakaan minkä olemassaoloa ei edes tiedä.
Ei sitä tarvitse opettaa, ihan hormonit riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sekin kun siitä hermostutaan jos jo koulutukseni puolesta tiedän, miten jossain esim. vakuutuskorvausasiassa on viisainta menetellä ja kerron sen ihan pyytämättä, niin siitä suututaan, että pidät minua tyhmänä lapsena.
Eikö jokainen vanhempi neuvo, jos tietää, että toisen tekemä ratkaisu on kaikin puolin huono?
Pitääkö vaan sivusta seurata?Ei se ole mitään tyhmänä lapsena pitämistä. Paha mielihän siitä itsellekin tulee, jos jälkeenpäin huomaa, että tuon virheen olisi pystynyt välttämään.
Tämä on outoa kun ei haluta ottaa ohjeita vastaan vaan suututaan että osaan kyllä. Itse nuorena kuuntelin aikuisten neuvoja puolella korvalla ja jotain jäi onneksi mieleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole itsekään saanut rakkautta ja viisautta keneltäkään ei sitä osaa antaakaan minkä olemassaoloa ei edes tiedä.
Ei sitä tarvitse opettaa, ihan hormonit riittää.
Ei täällä elämässä voi hormonien mukaan mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa hakeutua terapiaan. Kun puhut tarpeeksi kauan samasta asiasta se lakkaa häiritsemästä. Tuskin vanhempasi pystyvät tajuamaan mitä ovat tehneet jos ovat alkoholisteja. Jossain vaiheessa pystyt antamaan omassa mielessäsi heille anteeksi ja se helpottaa oloasi. Itsellä pska äiti, mutta ei pyydä anteeksi vaikka jossain vaiheessa sitä siltä vaadin. Terapiassa opin ajattelemaan ettei se muuksi muutu. Ja nykyään vaikka mitä se laukoo ja yrittää syyllistää niin ei minkäänlaista tehoa.
Mulle tuli tästä mieleen, että voisiko itselleen rakentaa seuraavanlaista identiteettiä:
Ai hitto kun mä olen kova tyyppi, kun mä kuitenkin olen tässäkin pisteessä tästä huolimatta. Mulla ei mene tämän paskemmin, vaikka vanhemmillani ei ollut resursseja sen parempaan?
Se ei syyllistä vanhempia liikaa (merkitys ja pointti tässä on se, että se ei katkeroita), mutta antaa kuitenkin itselle anteeksi ne asiat, jotka kokee puutteiksi. Ja voimaannuttaa.
Totta. Näin olenkin tehnyt. Mielessäni sanon usein, että hitto kun olen vahva tyyppi. Monenlaista sattunut ja tapahtunut. Lähtökohtaisesti haluan ihmisille hyvää ja kohtelen toisia mielelläni arvostaen. Tästä olen kiitollinen itselleni. Lisäksi olen muutenkin ahkera mutta myös tarpeeksi rento. On myös omia mielipiteitä ja voin ilmaista itseäni ilman, että pelkään nykyään enää paljoa toisten mielipiteitä. Paljon on kehitystä tapahtunut kun vertaa siihen tyttöön, joka antoi itseään kohdella kynnysmattona ja olin aina ongelmissa. Minua on käytetty todella pahasti hyväkseen. Ne ihmiset olen jättänyt taakseni. Olen myös päihteillä yrittänyt parannella haavojani. Senkin olen jättänyt taakseni. Olen vielä nuori ja ylpeä itsestäni kaikkine virheineen mitä on tullut tehtyä. Kehityn ihmisenä jatkuvasti ja joskus itken silkasta kiitollisuudesta ja olen jokin nöyrä asenne elämää kohtaan välillä iskee. Olisi voinut käydä paljon huonomminkin.
Kuljen vielä kahden maailman välissä. Sen oman näköisen ja menneisyyden koukeroissa. Koko ajan pääsen kuitenkin lähemmäksi itseäni ja hyvä niin.
-ap
Tuo on muuten mielenkiintoinen, että sinäkin edelleen jaksat olla hyvä muille ja haluta olla positiivinen. Mutta älä sillä itseäsi liikaa väsytä, ihmisiltä on ihan turha odottaa mitään hyvää. Mä ainakin lyön paskiaisille turpaan, siis sanallisesti. Ei siitäkään hyötyä ole, mutta ainakin itse pärjää paremmin.
Parasta on semmoinen pienen kokoinen piiri, vaikkapa 1-8 ihmistä, joihin luottaa. Muitten kans on sitten vaan jotenkin kestettävä, elämäntilanteen mukaan.
Ja tietysti on niitäkin, joilla ei valitettavasti ole sitä yhtäkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä tulee kyllä niin järjeviä neuvoja että ihmettelen tosissaan, oikeastiko ihmiset säätelevät vihantunteita kuin kytkimestä kun on tällainen asia kyseessä?
Itselläni ei ainakaan se viha ole ollut niin siistiä ja selkeää, että se käsitellään ja päästään yli. Ja tehdään päätös, että ei pureta sitä vanhempiin.
Sen ainakin osaan sanoa varmuudella, että viha ei katoa itsestään vuosien vieriessä vaan pahenee. Terapia ei auttanut siihen, vaan päinvastoin nosti raivon pintaan niin voimakkaasti että melkein katkaisin välit.
Nyt sitten nähdään vanhempien kanssa pari kertaa vuodessa. Olen täysin varma että kumpikaan ei ymmärrä, että se johtuu siitä että minun on vaikea edes katsoa kumpaakaan. No, isäni ei koko asiasta edes välitäkään enkä minä puolestani välitä, onko se ihminen elossa vai kuollut.
Varmasti on totta kuten edellä joku sanoi, että viha on se tunne joka auttaa pääsemään irti. Siitä vain tulee repivä ristiriita kun ei kykene kokonaan katkaisemaan välejä, mutta ei myöskään voi hyväksyä saamaansa hirveää kohtelua.
Se viha jatkuu, koska tilanne jatkuu? Olet edelleen alistunut.
Olen muutaman kerran elämässäni huutanut raivoissani, että tämä loppuu nyt, on viimeinen kerta, kun minua kobtrolloudaan/alistetaan tms. Sitten olen itsekin osallistunut pitämään huolen, että näin todella on.
Niinhän juuri sanoin. Viha jatkuu, koska tilanne ei ratkea. Eikä voi ratketa muuten kuin välit katkaisemalla.
Hyvä kun olet saanut tilanteen ratkeamaan vain sillä että huudat ja raivoat. Olit helpossa tilanteessa. Minulle naurettiin aina kun raivosin. Kun olen yrittänyt puhua äidilleni, hän alkaa jo ensi sanoista itkeä miten on huono äiti. Itkee, itkee, ja itkee. Itkee jopa päiviä.
Eikä tarvitse kertoa että tuo on manipulointia. Minä tiedän. Minusta vain ei ole katkaisemaan välejä hauraaseen, itkevään vanhukseen joka vakuuttaa että olen hänelle tärkeintä elämässä. Harmi jos se ärsyttää palstailijoita. Yleensä katkon hankalat ihmissuhteet nopeasti ja armottomasti, tämä on heikko kohtani.
Ei ketään täällä ärsytä suhteesi äitiisi. Tosiasia kuitenkin on, että viha on hinta suhteesta. Sinä koet saavasi jotain mikä on arvokkaampaa kuin tuntemaai vihan sammuttaminen. Varaudu masentumaan, ellet ole jo.
Vierailija kirjoitti:
Sehän tästä tekeekin hankalaa kun jo lähtökohta on se, että pelkään koska kaikki taas loppuu. Minä koen olevani se joka kävelee munankuorilla ja koitan miellyttää siinä pelossa, että taas kerran kaikki loppuu. Minä puoleltani koen sen niin, että minun pitää koko ajan olla jonkunlainen muuta kuin oma itseni. En ymmärrä psykologian termejä kuten itse reflektointi, tulla kuulluksi, tulla nähdyksi ym ym. En ole koulutukseltani terapeutti mikä osaa muuttua toisen mieleiseksi käskystä.
Olet siis alkoholistiäiti, jolle lapsi purkaa mieltään? Mitäs jos menisit terapiaan hoitamaan itseäsi ja sitä kautta sitten tulisi sitä kykyä olla lapselle vanhempi, mutta mikä parasta, saisit hoidettua itse itseäsi, kuten lapsesikin yrittää nyt tehdä itsensä kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sekin kun siitä hermostutaan jos jo koulutukseni puolesta tiedän, miten jossain esim. vakuutuskorvausasiassa on viisainta menetellä ja kerron sen ihan pyytämättä, niin siitä suututaan, että pidät minua tyhmänä lapsena.
Eikö jokainen vanhempi neuvo, jos tietää, että toisen tekemä ratkaisu on kaikin puolin huono?
Pitääkö vaan sivusta seurata?Ei se ole mitään tyhmänä lapsena pitämistä. Paha mielihän siitä itsellekin tulee, jos jälkeenpäin huomaa, että tuon virheen olisi pystynyt välttämään.
Tämä on outoa kun ei haluta ottaa ohjeita vastaan vaan suututaan että osaan kyllä. Itse nuorena kuuntelin aikuisten neuvoja puolella korvalla ja jotain jäi onneksi mieleen.
Juu kuunneltiin neuvot kun se neuvominen oli vanhemmille tärkeää eikä siitä suututtu. Otettiin onkeen mikä hyvältä tuntui loput sai jäädä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sehän tästä tekeekin hankalaa kun jo lähtökohta on se, että pelkään koska kaikki taas loppuu. Minä koen olevani se joka kävelee munankuorilla ja koitan miellyttää siinä pelossa, että taas kerran kaikki loppuu. Minä puoleltani koen sen niin, että minun pitää koko ajan olla jonkunlainen muuta kuin oma itseni. En ymmärrä psykologian termejä kuten itse reflektointi, tulla kuulluksi, tulla nähdyksi ym ym. En ole koulutukseltani terapeutti mikä osaa muuttua toisen mieleiseksi käskystä.
Olet siis alkoholistiäiti, jolle lapsi purkaa mieltään? Mitäs jos menisit terapiaan hoitamaan itseäsi ja sitä kautta sitten tulisi sitä kykyä olla lapselle vanhempi, mutta mikä parasta, saisit hoidettua itse itseäsi, kuten lapsesikin yrittää nyt tehdä itsensä kanssa.
En ole alkoholisti enkä käytä alkoholia ollenkaan.
Noniin. Arvoisat AV-palstailijat.
Olen hyvin kiitollinen, että kuuntelette ja tuette. Oloni helpottuu aina kun saan kirjoittaa.
Tähän väliin kysyn teiltä, että mitä vastaisin äitini juuri lähettämään viestiin, jossa pyysi minua hänen kanssa mökille kesällä.
Itse päätöksen teen äitini suhteen mutta juuri nyt tuli se tilanne kun joudun miettimään.
Tuntuu vähän kamalalta sanoa, että en ole tulossa koska olemme puhuneet tästä aikaisemmin mutta olen päättänyt todella, etten jaksa enää sitä roolia näytellä, että meillä olisi jokseenkin hyvät ja lämpimät välit.
Hän loukkaa minua jokainen kerta kun näemme. Tiedän etten tulisi nauttimaan hänen seurastaan tuollakaan mikäli sinne menisin.
Sekä hän joisi mitä todennäköisemmin.
Hän tulee tästä loukkaantumaan minulle mutta samapa se. Hän ei myöskään ymmärrä. Ehkä laitan vain lyhyen viestin. Tiedä vielä selitänkö todellista syytä vai en.
-ap
Alue: Aihe vapaa
Sehän tästä tekeekin hankalaa kun jo lähtökohta on se, että pelkään koska kaikki taas loppuu. Minä koen olevani se joka kävelee munankuorilla ja koitan miellyttää siinä pelossa, että taas kerran kaikki loppuu. Minä puoleltani koen sen niin, että minun pitää koko ajan olla jonkunlainen muuta kuin oma itseni. En ymmärrä psykologian termejä kuten itse reflektointi, tulla kuulluksi, tulla nähdyksi ym ym. En ole koulutukseltani terapeutti mikä osaa muuttua toisen mieleiseksi käskystä.