Vaikeasti traumatisoituneet: Miten olette hyväksyneet sen, ettette koskaan pysty normaaliin elämään?

Ei sitä kuule tiedä jos 20 vuoden kuluttua pystyt :)

No, miten. Kai sen vaan hyväksyy kun lakkaa haaveilemasta niistä asioista mitä ei voi saada.

Vierailija kirjoitti:

Ei sitä kuule tiedä jos 20 vuoden kuluttua pystyt :)

Pyysin vastauksia siihen miten ihmiset ovat hyväksyneet sen, ettei normaali elämä tai parisuhde tule olemaan mahdollinen. En pyytänyt muka toiveikkaita tsemppiviestejä. En ole enää nuori.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sitä kuule tiedä jos 20 vuoden kuluttua pystyt :)

Pyysin vastauksia siihen miten ihmiset ovat hyväksyneet sen, ettei normaali elämä tai parisuhde tule olemaan mahdollinen. En pyytänyt muka toiveikkaita tsemppiviestejä. En ole enää nuori.

Sitä on vanhainkodissakin alkanut suhteita :)

Niin, mitä nyt sitten on normaali elämä? Aika erilaisia on kuitenkin ihmisten elämät riippumatta siitä, onko traumoja vai ei. 

Kummallinen ajatus, että normaalia elämää ei voi olla ilman parisuhdetta. 

Pitää hyväksyä se tosi asia, että elämä on raadollista.

Keskittyy siihen mitä on eikä siihen mitä ei ole. Elämä menee hukkaan, jos haikailee sellaisen perään, mitä ei voi saada. Tai etenkin, jos itsepintaisesti uskottelee itselleen, että ei voi saada asioita, jotka kuitenkin ovat oikeasti mahdollisia. 

Kun ei jaksa hyväksyä, niin osa vaihtuu. Se tässä on ehkä parasta, että tässäkään hetkessä ei ole sellaista ajallista jatkumoa, että ehtisi pitkään kokea surkeutta siitä, ettei elä sellaista elämää kuin "pitäisi" elää. 

Hyväksyminen toki tekee asioista itselle helpompia, mutta kaikkia vastoinkäymisiä ei välttämättä pysty hyväksymään. Onneksi ei ole pakko. Jos ei pysty hyväksymään omaa tilannettaan, niin sitten ei hyväksy.

Itse yritin vuosien ajan pyristellä unelmiani kohti, mutta ei siitä tullut mitään. Vain pettymyksiä pettymysten perään. Yritin edetä elämässäni "normaalissa" tahdissa, mutta en huomioinut sitä, että minulla ei ollut elämässäni mitään samoja resursseja kuin ikätovereillani. Minulla ei ollut vanhempien tukea, ei fyysistä terveyttä, ei rahaa, ei arjen osaamista, ei jaksamista, ei keskittymiskykyä, ei uskallusta eikä taitoa viettää aikaani toisten seurassa. Ja silti yritin puskea eteenpäin niin kuin kaikki muutkin ympärilläni. Ja tästä aiheutui tietysti ihan suunnaton ahdistus ja mielipaha.

Olen omaksunut sellaisen asenteen, että "unelmista luovutaan, mutta koskaan ei luovuteta". En realistisesti tule koskaan saavuttamaan sitä elämää, minkä olisin halunnut, ja sen vuoksi en odota itseltäni yhtään mitään. Se ei ole luovuttamista, se on armollisuutta. Mutta olen myös oppinut, että pystyn paljon enempään kuin itse olisin uskonut, ja sen vuoksi matelen aina pikkuisen eteenpäin. Vaikka joka aamu tuntuu siltä, että en kykene, en jaksa, ahdistaa ja minulla on yhtä aikaa liikaa ja liian vähän tekemistä, elämäni ei ole menossa minnekään ja silti on niin paljon velvollisuuksia että päähän sattuu, niin koskaan en pysähdy. Yritän aina vähän jotain pientä kerrallaan, ja vaikka minua kalvaa päivittäin huonommuudentunne siitä, miten vähän saan aikaiseksi, niin lopulta se kuitenkin ynnäytyy paljon tyhjää paremmaksi. Ei sellaiseksi elämäksi, mitä olisin halunnut, mutta paremmaksi elämäksi, kuin mitä olen pelännyt.

Mene silmänvärve-terapiaan,

Raiskaajan kädet oli kaulan ympärillä. Hän olisi voinut tappaa minut, joten jäin vielä henkiin.

Yleensä kuoleman tajuaminen pitäisi auttaa tajuamaan että kerran päättyy pitkä yö.

Et ole vielä kuollut.

Huomenna kun juot aamukahvia muista että on muitakin samassa tilanteessa. Ikkunan luo hengittelemään ja yrittää miettiä jotain normaalia. Vaikka laittaa appelsiinin siemenen multaan, sieltä voi nousta jonkin ajan kuluttua vihreä taimi.

Toivo. Tee toipumisesta elämän päätehtävä. Liikunta auttaa kehoa.

Mun aamu on vasta iltapäivällä kun en voi yöllä nukkua, mutta pointti oli se että joku tajuaa minkälaista on olla niin rikki.

Vierailija kirjoitti:

Hyväksyminen toki tekee asioista itselle helpompia, mutta kaikkia vastoinkäymisiä ei välttämättä pysty hyväksymään. Onneksi ei ole pakko. Jos ei pysty hyväksymään omaa tilannettaan, niin sitten ei hyväksy.

Itse yritin vuosien ajan pyristellä unelmiani kohti, mutta ei siitä tullut mitään. Vain pettymyksiä pettymysten perään. Yritin edetä elämässäni "normaalissa" tahdissa, mutta en huomioinut sitä, että minulla ei ollut elämässäni mitään samoja resursseja kuin ikätovereillani. Minulla ei ollut vanhempien tukea, ei fyysistä terveyttä, ei rahaa, ei arjen osaamista, ei jaksamista, ei keskittymiskykyä, ei uskallusta eikä taitoa viettää aikaani toisten seurassa. Ja silti yritin puskea eteenpäin niin kuin kaikki muutkin ympärilläni. Ja tästä aiheutui tietysti ihan suunnaton ahdistus ja mielipaha.

Olen omaksunut sellaisen asenteen, että "unelmista luovutaan, mutta koskaan ei luovuteta". En realistisesti tule koskaan saavuttamaan sitä elämää, minkä olisin halunnut, ja sen vuoksi en odota itseltäni yhtään mitään. Se ei ole luovuttamista, se on armollisuutta. Mutta olen myös oppinut, että pystyn paljon enempään kuin itse olisin uskonut, ja sen vuoksi matelen aina pikkuisen eteenpäin. Vaikka joka aamu tuntuu siltä, että en kykene, en jaksa, ahdistaa ja minulla on yhtä aikaa liikaa ja liian vähän tekemistä, elämäni ei ole menossa minnekään ja silti on niin paljon velvollisuuksia että päähän sattuu, niin koskaan en pysähdy. Yritän aina vähän jotain pientä kerrallaan, ja vaikka minua kalvaa päivittäin huonommuudentunne siitä, miten vähän saan aikaiseksi, niin lopulta se kuitenkin ynnäytyy paljon tyhjää paremmaksi. Ei sellaiseksi elämäksi, mitä olisin halunnut, mutta paremmaksi elämäksi, kuin mitä olen pelännyt.

Kiitos. Itku tuli.

-ap

Sitä sanotaan että vastoinkäymiset kuorivat sinusta sen ihmisen kuka sä oikeasti olet. Minun henkilökohtainen mielipide on se, että sitä ei pitäisi juosta karkuun. Jos puhutaan esimerkiksi masennuksesta. Monesti ihmiset juoksevat päihteisiin ja kaikkeen muuhun mikä pahentaa tilannetta, he eivät tajua että siihen omaan oloon tulisi sukeltaa sisälle ja käsitellä se. Se vaatii tosi paljon itseltään ja uhrauksia on tehtävä mutta se ihminen mikä susta kuoriutuu sen jälkeen, tulee olemaan sinä oikeasti. Ja nyt sulla on myös uudelleen mahdollisuus rakentaa itsestäsi sellainen mikä sä olet aina ollut. Sä et ole enään muiden vietävissä tai elä muiden elämää. 

Sama koskee tohon aloitukseenkin. 

Ikä auttaa tässä, koska mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tottuu elämäänsä ja ei kaipaa mitään sen kummempaa. Puhun nyt psyykkisistä traumoista jotka aiheuttaa tietynlaisia elämää rajoittavia oireita. Pitää yksinkertaistaa ja vaikka tämä kuulostaa kliseeltä, olla tyytyväinen siitä mitä on eikä katkeroitua siitä mitä ei ole. Nuorena tämä oli todella vaikeaa ja meinasi murtaa itseltäni mielenterveyden, mutta yli 40 vuotiaana aloin tajuta että pärjään näinkin eikä se ole vastenmielistä. On myös eräitä juttuja, jotka ovat osoittautuneet hyviksi ratkaisuiksi, vaikka ne oli aikanaan pakollisia: mm. lapsettomuus, velattomuus jne. Tulen vähällä toimeen, joten minulle riittää hyvin vähäinen työskentely. En ole vanki, samoin kuin moni ikäluokkani kaveri tuntuu olevan omista puheistaan päätellen. En myöskään pelkää mitään mullistuksia, koska minulla ei ole hirveästi menetettävää. Kun sota syttyi, en siitä panikoinut, enkä pelännyt koronaakaan, koska jos on aika mennä, on aika mennä ja minulla ei ole sitä painetta että jäisi huollettavia jälkeen. Että onhan tässä puolensa. 

Vierailija kirjoitti:

Kummallinen ajatus, että normaalia elämää ei voi olla ilman parisuhdetta. 

No toki näinkin, mutta onhan ihmisellä ihan peruasetuksena se, että voi olla jonkun kanssa. Saada läheisyyttä ja jakaa asioita. Olen itse aika pahasti traumatisoitunut, mutta parisuhde sentään on ja hyvä onkin. Ihmeellinen tuuri kävi aikanaan siinä. Muutapa minulla ei oikein olekaan, mutta tämä riittää.

"Itse yritin vuosien ajan pyristellä unelmiani kohti, mutta ei siitä tullut mitään. Vain pettymyksiä pettymysten perään. Yritin edetä elämässäni "normaalissa" tahdissa, mutta en huomioinut sitä, että minulla ei ollut elämässäni mitään samoja resursseja kuin ikätovereillani. Minulla ei ollut vanhempien tukea, ei fyysistä terveyttä, ei rahaa, ei arjen osaamista, ei jaksamista, ei keskittymiskykyä, ei uskallusta eikä taitoa viettää aikaani toisten seurassa. Ja silti yritin puskea eteenpäin niin kuin kaikki muutkin ympärilläni. Ja tästä aiheutui tietysti ihan suunnaton ahdistus ja mielipaha."

Samaistun täysin. Itsekin yritin traumataustalla, köyhissä oloissa kasvaneena, pienellä itsevarmuudella, vähäisellä uskalluksella. Oli kovat paineet, minähän onnistun. Puskin läpi harmaan kiven. Väsytin itseni. Kävin läpi pohjan. Ymmärsin pohjalla että kaikki ei lähde samalta viivalta.

Hyväksyin sen että en tule saamaan asioita mitä muut. Olen kyynistynyt ja ne menetetyt asiat merkkaa yhä vähemmän.

Toisinaan itken miten elämä meni. Ja olen kiitollinen myös siitä mitä on. Niistä pienistäkin jutuista.

Olen tajunnut myös sen miten paljon lapsuuden "ei meillä oo rahaa"-aina toistuva puhe vaikutti siihen että uskaltaako yrittää, mahdollisuuksien tunteeseen ja häpeän tunteeseen. Turhauttaa usein elää köyhyydessä työkyvyttömyyden takia mikä triggeröi vanhoja muistoja kamalasta köyhyydestä.

Vierailija kirjoitti:

En ole tehnyt traumasta itselleni identiteettiä ja tekosyytä vältellä elämää.

Elämäni on täysin normaalia.

Päivän positiivari 🤯

Vierailija kirjoitti:

En ole tehnyt traumasta itselleni identiteettiä ja tekosyytä vältellä elämää.

Elämäni on täysin normaalia.

Katkesiko kynsi vai?

En ole hyväksynyt vaan tälläkin hetkellä olen todella masentunut. Kun ne toiveet ja halut normaaliin elämään ei ole kadonneet mihinkään, mutta vaikka kuinka niitä tavoittelen ja niitä kohti pyristelen niin jaksaminen loppuu ja kaikki menee pieleen. Ja just tuo että oma elämä on liian ankeaa ja masentavaa jaettavaksi muiden kanssa. Useammankin kerran on todettu että "kauheeta!" kun olen jotain elämästäni jakanut. Tai "miten sinä oikein jaksat!". Eli elän ihan eri realiteeteissa kuin muut.