Miten suhtaudutte ihmiseen, joka ei puhu juuri mitään?

Psykopaatti

Ajattelenpa että ah,, ihanaa seuraa, koska olen itsekin samanmoinen.  Sinun seurassasi mua ei varmasti jännittäisi.

Tuskin vihaavat. Ehkä moni arastelee. Ajattelevat, että haluat olla etäinen.

Olen samanlainen. Isommassa porukassa en puhu mitään. Pää vaan tyhjenee kun jännitän. Kaksitaan tai enintään neljän ihmisen porukassa juttelen normaalisti, vaikka toki lämpenen vähän hitaasti. Uskon että suurin osa ihmisistä inhoaa minua, kun on nähnyt vain mykkänä :(

Suhtaudun huomattavasti myönteisemmin kuin sellaiseen, joka rakastaa omaa ääntään ja puhuu taukoamatta. 

Jos joku ei puhu, en jaksa uhrata häneen aikaa ja ajatuksia.

Sosiaalisesti lahjaton ja siksi varmaan muutenkin yksinkertainen tai autistinen tyyppi.

Suhtaudun neutraalisti, mutta en aktiivisesti hakeudu sellaisen seuraan, koska en halua pitää monologia. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Suhtaudun huomattavasti myönteisemmin kuin sellaiseen, joka rakastaa omaa ääntään ja puhuu taukoamatta. 

Just näin!

Vierailija kirjoitti:

Sosiaalisesti lahjaton ja siksi varmaan muutenkin yksinkertainen tai autistinen tyyppi.

Puhutko itsestäsi?

Ajattelen, että hän jättää keskustelun kannattelun minulle, mikä on pidemmän päälle tosi raskasta. Vähän niinkuin siirtää vastuun sosiaalisesta kanssakäymisestä muille. Ei tee omaa osaansa. En siis jaksa kovin kauaa olla tekemisissä sellaisen kanssa.

Oletan, että hänellä on vamma, joka estää puhumisen. 

Miksi kukaan vihaisi? Todennäköisesti olet yhdentekevä. 

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen, että hän jättää keskustelun kannattelun minulle, mikä on pidemmän päälle tosi raskasta. Vähän niinkuin siirtää vastuun sosiaalisesta kanssakäymisestä muille. Ei tee omaa osaansa. En siis jaksa kovin kauaa olla tekemisissä sellaisen kanssa.

Onko aina pakko puhua?  Entä jos vaan ootte hiljaa?  Miksi se on niin kamalaa, vai onko se?

Tulee kiusallinen olo. Ei niinkään itseni, vaan sen puhumattoman takia, kun ei tiedä, haluaako hän, että hänelle ylipäätään puhutaan mitään. Kun vastauksena on joo tai ei, ja hyvässä tapuksessa jopa kaksi sanaa. Ja ennen kuin saat edes lausetta kunnolla päätökseen, toinen on jo menossa.

Tässä tapauksessa ei ole kyseessä ystävä vaan työhön liittyvä ihminen. Ja kun on pakko asioita selvittää, niin voin sanoa, että hankalaa on. Koskaan ei tiedä, onko asia edes mennyt perille, kun vastauksena on nyökkäys tai joo, ei koskaan eikä ikinä mitään tarkentavaa kysymystä. Yritän olla normaali ja jutella kuten muillekin, mutta kyllä se ponnisteluja vaatii ja mieluummin välttelee kohtaamisia. Valitettavasti.

Vierailija kirjoitti:

Suhtaudun neutraalisti, mutta en aktiivisesti hakeudu sellaisen seuraan, koska en halua pitää monologia. 

Miksi sinun pitäisi pitää monologia? Ole itsekin hiljaa vain. Tuskin se toinen kaveri halua kuunnella sitä sinun monologia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen, että hän jättää keskustelun kannattelun minulle, mikä on pidemmän päälle tosi raskasta. Vähän niinkuin siirtää vastuun sosiaalisesta kanssakäymisestä muille. Ei tee omaa osaansa. En siis jaksa kovin kauaa olla tekemisissä sellaisen kanssa.

Onko aina pakko puhua?  Entä jos vaan ootte hiljaa?  Miksi se on niin kamalaa, vai onko se?

Nyt puhuttiin ihmisestä, joka ei puhu juuri mitään. Kaikissa tilanteissa ei voi koko aikaa vain olla hiljaa. Vai mitä tuumaisit, jos esim. lääkäri olisi ihan hiljaa eikä puhuisi vastaanotolla mitään?

Tosi myönteisesti. Inhoan suulaita räpätätejä.

Luulen ettei halua puhua tai odotan että sanoo ehkä joskus itse jotain, jos on asiaa. Keskityn siihen mitä teen. Eli pitäisin vahingossa seinänä tai tapettina. Juttelisin varmaan jos tietäisi että toinen haluaa sanoa jotain, eikä kauhistu jos puhun. Saatan olla ajatuksissani. 

Parempi se kuin koko ajan äänessä. Välillä pitää voida olla hiljaa.