Lue keskustelun säännöt.
Miten vauva-ajan ja pienten lasten tuomasta järkyttävästä univajeesta ei enempää kirjoiteta???
25.07.2010 |
Johan tämän vuosikausia jatkuvan unettomuuden luulisi vaikuttavan ihmisen psyykeseen, aivotoimintaan, persoonaan ja kaikkeen toimintaan. Itsellä vain yksi lapsi, vuoden vanha, ja silti olen aivan kamalassa kunnossa vuoden jatkuneen unettomuuden myötä. Tämä on ihan järkyttävää! Millään ei ole ihmisen elämässä väliä kuin että saisi unta ja ruokaa, aivoni tekevät kuolemaa ja sydämeen kirjaimellisesti sattuu. Ei uskalla edes kahvia juoda kun tuntuu että sydän pysähtyy. Kaikki elämässä mennyt uniongelmien myötä. Jos olisin sen tiennyt olevan näin rankkaa, olisi lapsi jäänyt tekemättä. Ei todellakaan ole sen arvoista, tiedoksi kaikille teille jotka yritätte!
Kommentit (124)
-harva haluaa hoitaa lastaan itse sen ekan vuoden jälkeen -omat halut tärkeämpiä kuin pienen lapsen tarpeet (alle kouluikäisen ) -jos ollaan kotona niin useimmilla pää hajoaa -ei ymmärretä että kyllä se lapsi kasvaa nopeasti näin on näreet. surullista mutta totta.
Nykyisen välillä se, että entisaikoina eri sukupolvet asuivat samassa talossa / tilalla tai lähinaapureina, jolloin apua ja tukea sai toisilta naisilta. Oli nuoremmat ja vanhemmat siskot, äidit, mummat, kälyt ja kälyjen kaimat.
Tämän päivän nainen siis pystyy paljon enempään kun yksin joutuu hoitamaan sen mihin ennen tarvittiin sukupolvia!! Hyvä me tämän päivän naiset!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
saa jotenkin muistiin sen hirvittävän vauva-ajan ja unettomuuden, tulen hyvin surulliseksi niistä muistikuvista. Näin jälkeenpäin taas kai kohtuullisen selväjärkisenä kun miettii asioita, tekisin kyllä jotain toisin...
Luulen, ettei edes mieheni tajunnut silloin kuinka rajamailla olin. Kun on riittävän uupunut, en ainakaan minä edes osannut enää selittää vointiani enkä pyytää tai hakea riittävää apua.
Eikä etukäteen tietenkään voi tietää, miten reagoi äärimmäiseen univajeeseen. Jos jostain kumman syystä synnyttäisin vielä kolmannen lapsen niin varmistaisin etukäteen, että edes kerran kuukaudessa saisin yhden yön nukuttua. Vaikka sitten hotellissa. Opettaisin vauvan myös pullolle, jolloin joku muu voisi olla vastuussa ruokinnasta edes yhden yön. Pitäisin huolen siitä, että minulla olisi mahdollisuus harrastaa edes joskus jotain eli pääsisin silloin tällöin pois kotiseinien sisältä.
Kokemukseni mukaan tosiaan mitään apua mistään on lähes mahdoton saada, jos eivät isovanhemmat tai muut läheiset ole halukkaita auttamaan. Tässä on mielestäni aika iso epäkohta yhteiskunnassa. Että jotain kamalaa pitää sattua ennen kuin kukaan huomaa toisen hätää.
että asiasta pitäisi todellakin puhua ja kirjoittaa enemmän, ei muuten isät tai muukaan lähiympäristö pysty tajuamaan äidin epätoivoa ja itsetuhoista väsymystä. Oletetaan että jaksetaan jonkun hormoonien voimalla tai että se on niin lyhyt aika - ei useampi vuosi valvomista ole lyhyt aika ja muuttaa ihmistä perusteellisesti. Mä en voi ymmärtää miksi tuo kaikki lakaistaan joka paikassa maton alle että kyllä se siitä ja on sitä toisetkin valvoneet...tosiaan hilkulla oli oma (ja lastenkin) selviäminen.
Luulen, ettei edes mieheni tajunnut silloin kuinka rajamailla olin. Kun on riittävän uupunut, en ainakaan minä edes osannut enää selittää vointiani enkä pyytää tai hakea riittävää apua.
Minä olen joutunut heräilemään tai valvomaan lasten takia nyt 12 vuotta. Tähän ajanjaksoon mahtuu monenlaista kautta täydestä unettomuudesta yhteen heräämis- ja sängystänousemiskertaan yössä, mutta ei ainuttakaan kokonaista yötä.
Pahimpina kausina en minäkään ole enää osannut pyytää apua. Uupumus on ollut niin syvää, että on tuntunut helpommalta jatkaa totuttuun tapaan kuin alkaa miettiä keinoja saada paremmin nukuttua. Sitä on vain ajatellut, että jos nyt vaikkapa viisi vuotta jaksaa vielä, sitten saa ampua itsensä ettei tarvitse enää valvoa eikä jaksaa eikä hoitaa ketään.
Meilläkään ei ole juurikaan tukiverkkoja, hyvässä tapauksessa lapset (3 kpl) saattaisi saada tunniksi jonnekin yhtä aikaa, mutta en koe siitä olevan mitään hyötyä levon suhteen.
Puolisoilta vaadittaisiin todella tarkkaa silmää äitien uupumisen suhteen, mutta valitettavan usein miesten empatiakyky on jollain tapaa puutteellinen.
Itse paloin loppuun, olin pitkällä sairauslomalla, käyn edelleen terapiassa ja syön lääkkeitä.
Ja valvon yhä.
Raskainta oli se, että sukulaiseni nalkuttivat koko ajan kaikesta, minkä hoidin heidän mielestään muka huonosti.
Esikoisen synttärit olivat vääränlaisia, en siivonnut tarpeeksi, ostin vaatteita liikaa huutonetistä, pihatyöt etenivät väärin, lapset saivat vääränlaista ruokaa, ei saa syöttää "aina jauhelihaa", esikoista ei viedä tarpeeksi luistelemaan jne. jne. jne. jne. Loputtomiin. Loputtomiin.
Valvoin viisi vuotta ja oikeasti oli voimat vähissä. En ihan jaksa vieläkään ymmärtää, eikö ihmisillä ole minkäänlaista empatiakykyä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta joku tässä yhtälössä mättää: miehen ei tarvitse kunnolla ymmärtää puutteellisen empatiakykynsä takia äidin toivottomuutta ja sitä oloa että äiti unettomuudesta johtuen hyppii seinille, mutta sitten neuvolasta tai tukiverkosta pitäisi saada apua. Miksi ihmeessä annatte miestenne olla niin tyhmiä ja yksinkertaisia, että ne ei ymmärrä teidän väsymystä? Ja vaikka ne ei ymmärräkään, miksi niille ei voi sanoa että nyt tästä lähin minä nukun yhden yön viikosta heräämättä korvatulpat päässä?
Ihan oikeasti mammat, perheissä joissa on kaksi aikuista, tulee kyetä hoitamaan unettomuutta hieman paremmin kuin mitä esimerkit täällä antaa ymmärtää. Ellei miestä ole valjastettu remmiin hoitamaan äidin unettomuutta, ei kannata tuhlata yhteiskunnan resursseja kodinhoitajaan tai muuhun apuun.
t: se joka ehdotti vuoronukkumista ja unilääkkeitä
Ja mieheni raatoi ihan yhtä lailla.
119
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta joku tässä yhtälössä mättää: miehen ei tarvitse kunnolla ymmärtää puutteellisen empatiakykynsä takia äidin toivottomuutta ja sitä oloa että äiti unettomuudesta johtuen hyppii seinille, mutta sitten neuvolasta tai tukiverkosta pitäisi saada apua.
vääntää rautalangasta miehelleni sitä, minkälainen olo minulla on. Enkä myöskään itse tiedostanut sitä, että olen oikeasti aika helvetin väsynyt. Sitä oli niin syvällä omassa uupumuksessaan, että sitä piti jo normaalina tilana. Siihen tarvittaisiin joku viisas ja kokenut (nainen) huomaamaan äidin tila, tarttumaan siihen kiinni ja laittamaan äiti lepäämään. Oma mieheni luuli, että olen normaalia levänneempi ja pirteämpi tai jotain, koska kävin niin ylikierroksilla uupumukseni takia.
ymmärtäväisestä miehestäni. hän on alusta asti ihan itse huolehtinut siitä, että minä saan myös nukuttua. ja kun en itse ole tajunnut vaikkapa mennä päiväunille, hän on jopa pakottanut minut lepäämään. Meillä on kolme lasta, joten toisen on kyllä vähän pakkokin huomata toisen väsymystä jotta arki toimii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja kun en itse ole tajunnut vaikkapa mennä päiväunille, hän on jopa pakottanut minut lepäämään. Meillä on kolme lasta, joten toisen on kyllä vähän pakkokin huomata toisen väsymystä jotta arki toimii.
operaatioon. Usein kiikutin lapsen joskus kolmen aikoihin miehelle joka jatkoi sitten loppuyön joten itse sain nukuttua sen aamuyön. Nämä yöt olivat aika poikkeustapauksia että ihan koko ajan valvoi jompikumpi. Se oli kaikkein raastavinta aikaa kun lapsi itki kerran tunnissa. Olette kaikki muut tosi onnellisia jos teillä on niin iso asunto että tuota huutoa pääsee pakoon, kyllä me välillä valvottiin ihan molemmat. Ja ne yöt kun taapero seikkaili kotona ja sytytteli valoja tai muuta päätöntä, kyllä me kärsittiin siitä molemmat ihan tasapuolisesti. Mies oireili ihan samalla tavalla vähän aikaa, ei oikein uskalla edes nukahtaa välillä koska kohta se sirkus alkaa taas.
Ja ennenkun kukaan haukkuu meidät molemmat avuttomiksi, idiooteiksi, tyhmiksi jne niin lapsella oli astma ja allergioita ja siitä tämä ihanuus alkoi. Ei me tätä itse valittu.
hankalimmat ajat olivat silloin kun olin jo palannut töihin, joten mitkään päikkärit eivät oikein toimineet....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
T: Kahden huonounisen lapsen äiti, joka ei ole nukkunut yötä läpi kuuteen vuoteen
kun jatkuu ja jatkuu vaan! Ei ole kyse parin viikon tsempistä tunnin yöunilla, vaan VUOSIEN ongelmasta. Kaikki joilla on lapsia enemmän kuin yksi ovat jotenkin hulluja, eihän tässä ole mitään järkeä!
Lapset kasvavat sairaan hitaasti!
helpotti vuoden iän jälkeen esikoisen kanssa.
Toinen lapsi kun syntyi, ainoastaan 3 ensimmäistä kuukautta oli vaikeita. Kuopus nukkuu yönsä aika hyvin, parilla herätyksellä. Joten univajetta ei itsellä enää ole, kun kuopus on nyt 6 kk ikäinen.
Lapset on niin erilaisia. Tosin voi varautua siihen, että pari ensimmäistä vuotta voi mennä vähemmällä unella. Ja todellakin, jos ei saa nukuttua kunnolla, kyllä se paljon elämään vaikuttaa.
Onko miestä, joka voisi välillä valvoa ja sinä voisit nukkua univelkoja pois? Tai joku muu tuttu läheinen tai jopa palkattu hoitaja?
t. 3:n äiti
ps. muutenkin roikkuu sylissä ja narisee ja riitelee. mutta on ne silti niin ihania. ja lapsuus on lyhyt.
Itse nukuin n. 4 h:n yöunia (ja nekin pätkissä) useamman kuukauden. Sairastuin vakavasti.
T: Kahden huonounisen lapsen äiti, joka ei ole nukkunut yötä läpi kuuteen vuoteen
Miten HERRANJUMALA sä olet jaloillasi? Oikeasti, mä pelkään että mä kuolen tähän.
hyvin nukkuva esikoinen ja huonosti nukkuvat kaksoset jotka meinasivat tappaa meidät väsymyksellä. Useita kuukausia nukuin 2,5 tuntia yössä ja pätkissä senkin, isä auttoi syötöissä mutta kun rintamaitoa söivät niin herättävä oli. Seuraava vuosi meni herätyksillä 10-20 kertaa yössä, viimein olin siinä jamassa että sain nukahtamislääkkeillä nukuttua 10 tuntia VIIKOSSA siis koko viikossa! Kun kävin pitkälleen niin sydän hakkasi, hikoilutti enkä saanut unta koko yönä. Lääkäriin oli kuulema jonot puoli vuotta kun en ollut sairas varsinaisesti, eli lopulta menin yksityiselle. Söin melatomiinit ja masennuslääkkeet, vielä olen huonouninen enkä nuku aina, lapset ovat reilun kaksi ja sairaalan unikoulussa viettivät hekin viikon. Monta kertaa mietin että jos tämä elämä loppuis niin sais levätä, ei jaksanut enää.
Mustaa, hyvin mustaa aikaa, josta haluaisin sikälikin puhua etten varmasti ole ainoa joka on järkyttynyt tuosta vauva-ajan epäinhimillisestä rankkuudesta ja siitä ettei ulkopuolista apua todellakaan ole saatavilla ennenkuin olet itse poistunut elävien kirjoista.
Älkää olko huolissanne, kauhealla sisulla ja punnertamisella olen tänne selvinnyt ja kyllä nyt asiat selkeästi paremmin ovat ja elämä jopa hyvää välillä.