miksi kaikki "taika" häviää maailmasta kun ikää tulee ?

En samaistu. Edelleen löytyy intohimoa vastakkaiseen sukupuoleen (siihen omaankin), musiikkiin, taiteeseen. Suurta rakkautta perheeseen, luontoon, kotiin. On haaveita, unelmia, tavotteita. Sisältöä elämässä. 

On toki myös arkea ja velvollisuuksia, tasaisia aikoja, mutta paljon myös yllämainittua. 

Mä taas ajattelen, että elämästä tulee helpompaa, kun ymmärtää sekä hyväksyy ihmisyyden todellisen luonteen ja sen, miten maailma ja ja ihmiset toimivat.

Sitten voi alkaa keskittymään enemmän itseensä ja jättää odotukset muita kohtaan unholaan. Uskon, että moni joka kokee katkeruutta, uupumusta tai kyynisyyttä maailmaa 

/ihmisyyttä kohtaan, on jossain välimaastossa sen suhteen, millainen maailma ja ihmiset ovat. Suosittelen lämpimästi hyväksymään tosiasiat ja sitten vaan keksii itselleen mielekästä tekemistä ja sisältöä omaan elämäänsä.

Kyllä se katoaa myös kun paisuu rumapainoiseksi.
Miehet tykkää vain nuorista hoikista kaunottarista.

On sanottu miten kaikki keski-ikäiset ja tätä vanhemmat voisivat toimia selvänäkijöinä, tämä on niin totta, kaikki tuntuu jo niin nähdyltä, koetulta ja näkee miten nuoret yhä tekee ne samat ratkaisut ja virheet mitä nyt osaisi välttää, minkä seuraukset näkee, muttei voi kun katsoa vierestä, on muuttunut näkymättömäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi ja ihmiseksi jonka mielipiteilläkään ei ole enää merkitystä. Tottahan se on, jokaisen pitää käydä se sama oma karusellikierros. Elämyksetkään eivät enää tunnu suurilta, niittenkin taakse näkee mitä ne pitävät lopulta sisällään, ihmisten läpi näkee mutta ei voi kun olla hiljaa siitä mitä näkee. Ennen matkat saivat ajatukset korkeuksiin, sitä suunnitteli ja nautti, nyt vain näkee sen vaivan ja rahankulun mikä siitäkin koituu. Rakkaus vanhalla iällä on toisen sietämistä, itsensä sietämistä.

Miksi nykyään kukaan enää menee naimisiin? Avioliittoon? Silmäni ovat täysin avautuneet. Sehän on hyvinkin ihmiskauppaan verrattava, ennen ollut vielä enemmän, toinen on aina siinä hallitsevampi, toisilla helpompaa mutta toisilla helvettiä. Omistaminen on kaiken tarkoitus ja sormuksella rengastamisella se sinetöidään, ihmiset sidotaan. Uskontokin jo vaatii avioliittoa. Milloinhan tuo jäänne jää menneisyyteen ja ihmiset saavat vapauden päättää omista asioistaan ilman sopimuksia ja lupauksia, naiset vaihtaa sukunimenkin ja liittyy näin miehen sukuun jatkumoksi...

Mulla toisinpäin. Viidenkympin jälkeen  vasta on tullut taika elämään. Sellainen ihan pienen pienistäkin asioista syvästi nauttiminen. Ei tarvi matkoja, huippuelämyksiä jne suurta, kun onni tulee kahvin tuoksusta, auringon lämmöstä iholla, kukkivasta syreenipensaasta, siitä kun katuvaloissa lumi näyttää kuin timanttipölyltä. 

Vierailija kirjoitti:

Elämä hienoa kautta ikäkausien vaikeuksineenkin, mutta  se lapsuuden aistillisuus oli tosiaan erilaista. Kaiken suurinpiirtein koki voimakkaasti kropassaan, oli jotenkin suora tuntu ympäristöön. Järviveden tuoksu kalarannassa, puolukkamättäät, uudet kesäkengät, neonvalot kaupungissa, syksyn kultaiset lehdet, viileä ilma koulumatkalla, kukkapenkin orvokin teriö, koiran turkki, kirjan tuoksu, kaikki. Onko niin, että joillakin runoilijoilla tämä on aikuisenakin vielä tallessa?

Kiitos tästä, tuota se lapsuus ja nuoruus vielä oli, koki tosiaan asiat voimakkaasti kehollaan, nauroi ja itki koko kehollaan, ilo oli aitoa iloa ja itku niin voimakasta, että se paransi haavat. Tuoksut muistaa vieläkin ja miten aurinko siivilöityi kodin ikkunoista tiettyyn aikaan, tiettynä hetkenä, tämäkin liittyi niin iloon kuin suruun. Se miten aurinko laski, tai kesäisenä aamuyönä usva peitti viheriöivän maiseman, kastehelmet aamuisella ruoholla. Kaikkea jaksoi ihmetellä, havainnoida ja painaa tuonne alitajuntaan, ehkä että silläkin muistolla on vielä tärkeä merkitys.

Elämä on luopumista. Koko ajamaan yhä enemmän. 

Nuorena kaikki oli vielä mahdollista ja omat vanhemmat ja osa isovanhemmistakin oli elossa ja nämä hyysäsivät lapsiaan ja lapsenlapsiaan. 

Ikääntyneenä alkaa vanhemmat kuolla ja heistä on huolta ainakin. Lisäksi mahdollisuuksia sulkeutuu. Ei esim voi enää tehdä lisää lapsia tai luoda uutta työuraa jne. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi nykyään kukaan enää menee naimisiin? Avioliittoon? Silmäni ovat täysin avautuneet. Sehän on hyvinkin ihmiskauppaan verrattava, ennen ollut vielä enemmän, toinen on aina siinä hallitsevampi, toisilla helpompaa mutta toisilla helvettiä. Omistaminen on kaiken tarkoitus ja sormuksella rengastamisella se sinetöidään, ihmiset sidotaan. Uskontokin jo vaatii avioliittoa. Milloinhan tuo jäänne jää menneisyyteen ja ihmiset saavat vapauden päättää omista asioistaan ilman sopimuksia ja lupauksia, naiset vaihtaa sukunimenkin ja liittyy näin miehen sukuun jatkumoksi...

Olen ihan eri mieltä. 

Avioituminen ja sitoutuminen luo turvaa perheelle. Jos toinen sairastuu, niin toinen huolehtii. Samoin lapsilla on turvallista kahden vanhemman perheessä. Perheen toimeentulo on turvatumpaa. Lapsilla on vähemmän stressiä vanhoista vanhemmistaan, kun heillä on toisensa (kunnes jompikumpi kuolee ensin)

Vierailija kirjoitti:

Mä taas ajattelen, että elämästä tulee helpompaa, kun ymmärtää sekä hyväksyy ihmisyyden todellisen luonteen ja sen, miten maailma ja ja ihmiset toimivat.

Sitten voi alkaa keskittymään enemmän itseensä ja jättää odotukset muita kohtaan unholaan. Uskon, että moni joka kokee katkeruutta, uupumusta tai kyynisyyttä maailmaa 

/ihmisyyttä kohtaan, on jossain välimaastossa sen suhteen, millainen maailma ja ihmiset ovat. Suosittelen lämpimästi hyväksymään tosiasiat ja sitten vaan keksii itselleen mielekästä tekemistä ja sisältöä omaan elämäänsä.

Nuorena ajatteli aina että maailma on paha ja ihmiset kyynisiä, eikä heihin voi luottaa. Nyt vanhemmiten näkee kaiken optimistisesti ja luottavaisesti. 

Maailma on hyvä, maailma oli nuorena paha, koska pelotti pienenä poikasena. 

Tähän olisi helppoa muotoilla jokin filosofinen vastaus, mutta oma teoriani on että aivot muuttuvat iän myötä. Omia tuntemuksiamme ja mielihalujamme säätelevät hormonit sekä hermoratojen yhteydet. Pienet lapset tykkäävät hakea piilopaikkoja ja lymyillä näkymättömissä - piiloutumisen taito on ollut tärkeä vihollisen hyökätessä. Nuorena "oli pakko" lähteä baanalle hakeutumaan muiden nuorten seuraan. Tämä liittyy ryhmäytymiseen, oman sosiaalisen aseman hakemiseen sekä tietysti parinvalintaan. Nuorena myös rakastuu päättömästi, koska geenimme haluavat hakea sopivan lisääntymiskumppanin. Järki on tällöin geenien kannalta este. Jos meille sitten tulee lapsia, halu ottaa riskejä vähenee ja meistä tulee turvallisuushakuisempia. Tämä siis yksinkertaistettuna. Mutta pointti on se että "vapaa tahto" ei olekaan niin vapaa. Kun muotoilemme mukamas loogisia selityksiä valinnoillemme, ne ovat silkkaa helinää jolla hämäämme itseämme ja muita. Todellinen päätös on syntynyt muualla.

Luulin nuorena, että kouluun pitää keskittyä ja saada hyviä numeroita. Luulin, että kun syö terveellisesti ja menee ajoissa nukkumaan, ei juo viinaa eikä tupakoi ja kuuntelen muiden valheita niin menestyy elämässä. Ei se elämä sujunutkaan odotetusti. Nyt otan jo vähän rennommin.

Riippuu ihmisestä katoaako kaikki taika vai ei. Mulla ikää 62 vuotta ja taikaa riittää edelleen. Näen ympärillä kaiken kauniin ja löydän ikävistäkin asioista aina edes jonkun hyvän puolen. Rakastan elämää.

Koska iän myötä syntyy illuusio siitä että on jo nähnyt kaiken. Vaikka todellisuudessa se mitä tapahtui on että on jo sivuuttanut (lähes) kaiken.

...siis suurimmasta osasta asioita jotka on "jo nähty" ei lopulta tiedetä juuri mitään, mutta aivoissa asia silti merkitty "käsitellyksi". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistan nuoruudessa pelkkä vuodenajan vaihtuminen oli jotenkin aistillinen ja hieno kokemus , nykyisin se on vaan että jaa , siellä on taas syksy 

Totta

Kuulostatte masentuneilta. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla toisinpäin. Viidenkympin jälkeen  vasta on tullut taika elämään. Sellainen ihan pienen pienistäkin asioista syvästi nauttiminen. Ei tarvi matkoja, huippuelämyksiä jne suurta, kun onni tulee kahvin tuoksusta, auringon lämmöstä iholla, kukkivasta syreenipensaasta, siitä kun katuvaloissa lumi näyttää kuin timanttipölyltä. 

Tätä samaa toki itselläkin ja puutarhasta innostuminenhan on ihan klassikkoa keski-ikäistyvän puuhaa. Mutta se kukkasten ja vuodenaikojen ihastelu on enemmän sellaista rauhallista tarkkailua eikä mitään euforista tunnehuippua kuten nuorempana koki monista asioista. Myös sellainen tunnemaailman pohjavireessä oleva suru ja haikeus on tullut elämään erilaisten menetysten myötä.