Lue keskustelun säännöt.
Uramiesten vaimot lapsineen
27.04.2010 |
Mulla on mies joka on erittäin omistautunut työlleen, menestynyt hyvin ja on kunnianhimoinen. Edellisten lasten kohdalla oli vielä eri työssä joka ei vaatinut näin paljon, mutta nyt kolmannen lapsen myötä tuntuu että tämä uudehkon työn tahti on ihan mahdoton. Tuntuu, että hän missaa koko pikkulapsivaiheen ja on aina stressaantunut, ahdistunut ja pahalla päällä. Tekee usein töitä iltaisinkin lasten hereillä ollessa ja on reissussa jne. Tiedän että hän välittää lapsistaan tosi paljon ja minustakin, mutta ei vaan osaa katkaista kierrettä jossa nyt on. Onko muita samassa tilanteessa?
Onko vinkkejä miten työn sokaisema ihminen saadaan tajuamaan mikä elämässä on tärkeintä? Siis ihan oikeasti tekemään asialle jotain? Ennen tätä kolmatta olin itse vähän samanlainen, naputtelimme koneita yötä myöden ja suhteemme voi hyvin kun olimme ihan samanlaisia. Nyt odotukseni alussa tajusin etten todellakaan sellaista elämää halua ja olen hullu tehdessäni ilmaiseksi töitä.
Meidän parisuhdekaan ei tietenkään voi hyvin kun joku asia menee aina minun edelle. Pitäisi tietysti olla iloinen että hänellä on työ josta todella pitää, mutta mitä sitä sitten hautakiveensä haluaa kirjoitettavan? Jos tämä tätä rataa jatkuu, tuntuu etten enää halua olla tässä. Olen yrittänyt puhua asiasta moneen otteeseen ja mies on kyllä sanonut yrittävänsä vähentää, mutta siihen yritykseen se on toistaiseksi jäänyt...
Kommentit (43)
Tuntuu, että olen puhunut ja puhunut vaikka ja kuinka. Asiaa on käsitelty pariterapiassa (johon mies suostui, kun olin jo laittamassa eropapereita käräjäoikeudelle), siitä on riidelty, yritetty sopia kompromissia ja vaikka mitä. Aina vaan tulee joku juttu, joka on "tosi tärkee ja ihan pakko hoitaa nyt heti". Miehen työ on aina mennyt kaiken edelle, oli kyseessä sitten raskausajan ultra, lasten neuvolat, päiväkodin joulu- tai kevätjuhla, lasten syntymäpäivät, minun syntymäpäiväni, äitienpäivä, joulu, juhannus, lomamatka, pitkän matkan takaa tulevat vieraat... luulen, että vaikka tulisi maailmanloppu, mies lähtisi töihin, koska "tää on tosi tärkee juttu ja ihan pakko hoitaa".
Mäkään en tiennyt, mitä tilasin, kun miehen kanssa rupesin perhettä perustamaan. Ennen esikoisen raskautta mies oli sellainen rento, joka ei niin välittänyt työnteosta, teki vain jotta saa rahaa elämiseen, ei yhtään ylimääräistä eikä enempää kuin on pakko, vain sen mitä tarvitsee toimeentuloa varten. Sitten esikoisen raskausaikana pikkuhiljaa muuttui ääni kellossa, ja mies alkoi paiskia hommia oikein urakalla. Häneltä jäi ultrat ja perhevalmennukset väliin, koska piti olla töissä, ja mulle selitti, että tekee nyt niin paljon kuin mahdollista, että voi sitten pitää pitkän isyysloman. Mitään isyyslomaa hän ei ole kuitenkaan pitänyt tähän mennessä, vaikka esikoinen täyttää pian 5 ja kuopus täytti hiljattain 1. Esikoisen synnytyksenkin meinasi jättää väliin, koska se käynnistyi aamulla, ja hänen "pitäis mennä töihin". Tuli mukaan kuitenkin, kun uhkasin, etten tule enää sairaalasta kotiin ollenkaan jos hän ei ole synnytyksessä mukana. Kuopuksen synnytykseen hän lähti mukisematta, koska se käynnistyi yöllä, mutta kuuden aikoihin aamulla hän alkoi udella, mahtaakohan kestää vielä kauan, kun "pitäis töihin lähteä". Kuopus syntyi klo 6.20, ja klo 6.25 mies lähti töihin, matkalla soitti äidilleen, että anoppi ja esikoinen voivat tulla kahdeksan jälkeen sairaalaan tervehtimään mua ja vauvaa.
Ei tämä tästä varmaan muutu, ja oikeastaan minä olen jo luovuttanutkin. En enää yritäkään saada miestä mukaan perheen juttuihin, vaan järjestän itselleni ja lapsille. Viime viikolla kyselin mieheltä, mitä on mieltä, jos minä ja lapset lähdetään tässä kesällä keskenämme reissuun joksikin aikaa, ajattelin lähteä eräänlaiselle Suomen-kierrokselle tapaamaan sukulaisia ja ystäviäni ympäri Suomea, onkohan siihen varaa, mies vain nyökkäsi ja totesi, että ilmoita vaan paljonko tarviit, hän siirtää mun tililleni rahat. Nyt olen sitten pari viime päivää kuluttanut lasten päiväuniajat miettimällä fiksuinta mahdollista matkareittiä, hotelleja, hintoja ja sen sellaisia reissuun liittyviä asioita, enkä ole varautunut edes siihen, että mies olisi muka tulossa mukaan.
Meillä mies kyllä tietää, että minä koen hänen käytöksensä niin, ettei hän pidä minua ja lapsia tärkeänä. Miestä asia ei näytä liikuttavan eikä kiinnostavan, enkä jaksa hänen kanssaan enää vääntää. Oikeastaan odotan vain, että kyllästyn tähän kotileikkiin ihan totaalisesti ja häivyn sitten, mies tuskin edes huomaa koko asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se, että mies on urakeskeinen tietää usein rahaa. Eihän tuolla kaikkea pelasteta, eikä se edes ole parisuhteen suola, mutta auttaa kovasti eteenpäin. Se, että mieheni on varakas on mahdollistanut mm. sen että pystyin olemaan kotona kunnes nuorimmainen täytti 3v. Tämän jälkeen he menivät yksityiseen päiväkotiin.
Minun ei ole tarvinnut tehdä täyttä työpäivää, vaan olen voinut vähentää työntekoa. Meillä käy myös siivooja joka viikko ja minulla on oma auto käytössäni.
Mieheni on myös kompensoinut kotiäiti-vuosiani ottamalla minulle vapaaehtoisen eläkevakuutuksen, johon menee 200e/kk. Hänen pussistaan.
Eli mielestäni olen saanut mitä haluan ja mieheni myös. Kaikesta voi löytää hyvät puolet.
Tohon pitkään vastaukseen liittyen, niin tällasessa suhteessa on tosi tärkeetä, että mies osaa myös näyttää arvostavansa vaimoaan. Meillä tässäkin asiassa on ollut korjaamista ja siihen mies on pystynyt. Mäkin lasten kanssa pienillä reissuilla yksin. Muutenkin on varmaan tärkeetä, ettei jää yksin lasten kanssa kotiin kökkimään. Eikä sen tarvii olla mitään suurta. Mulle ainakin riittää pyörä- ja metsäretketkin lasten kanssa tehtäviksi.
Alkuun tässä olikin vaikeeta saada mies ymmärtämään ettei hän voi rahalla "ostaa" sitä arvostusta. Se tarvii osata näyttää jollain muulla tavalla kuten pienillä sanoilla ja teoilla. Mun mies ei ole mikään puhuja parhaimmasta päästä mutta olen vähän rivienkin välistä ja pienistä asioista oppinut lukemaan miestä ja hänen käytöstään.
Pitää myöntää, että kyllä minäkin joskus mietin eroa yhtenä vaihtoehtona mutta jotenkin siitä piti vaan päästä eteenpäin, koska kuitenkin molemmat halutaan elää perheenä yhdessä.
Se, että mies on urakeskeinen tietää usein rahaa. Eihän tuolla kaikkea pelasteta, eikä se edes ole parisuhteen suola, mutta auttaa kovasti eteenpäin. Se, että mieheni on varakas on mahdollistanut mm. sen että pystyin olemaan kotona kunnes nuorimmainen täytti 3v. Tämän jälkeen he menivät yksityiseen päiväkotiin.
Minun ei ole tarvinnut tehdä täyttä työpäivää, vaan olen voinut vähentää työntekoa. Meillä käy myös siivooja joka viikko ja minulla on oma auto käytössäni.
Mieheni on myös kompensoinut kotiäiti-vuosiani ottamalla minulle vapaaehtoisen eläkevakuutuksen, johon menee 200e/kk. Hänen pussistaan.
Eli mielestäni olen saanut mitä haluan ja mieheni myös. Kaikesta voi löytää hyvät puolet.
Samaa mieltä. Tosin vapaaeht. eläkevakuutusta en ottaisi kirveelläkään. Mutta uraisällä on enemmän hyviä puolia kuin huonoja.
Oma isäni oli myös uraisä. Olemme nyt parhaimmat kaverit ja hän auttaa paljon lastenhoidossa. Kun ei meidän kanssa ehtinyt olemaan, on sitten lastenlasten kanssa. En valita ;)
lopulta täysin vieras ihminen minulle. Ainoa kuva mikä hänestä on jäänyt on 'työn sankari', sitä puolta kyllä korostetaan.
Hän alkoi sairastella vakavasti jo päälle nelikymppisenä, työstressi suurena osasyynä. Jatkoi töitä kuin hullu edelleen ja lopulta kuoli reilusti alle kuusikymppisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se, että mies on urakeskeinen tietää usein rahaa. Eihän tuolla kaikkea pelasteta, eikä se edes ole parisuhteen suola, mutta auttaa kovasti eteenpäin. Se, että mieheni on varakas on mahdollistanut mm. sen että pystyin olemaan kotona kunnes nuorimmainen täytti 3v. Tämän jälkeen he menivät yksityiseen päiväkotiin. Minun ei ole tarvinnut tehdä täyttä työpäivää, vaan olen voinut vähentää työntekoa. Meillä käy myös siivooja joka viikko ja minulla on oma auto käytössäni. Mieheni on myös kompensoinut kotiäiti-vuosiani ottamalla minulle vapaaehtoisen eläkevakuutuksen, johon menee 200e/kk. Hänen pussistaan. Eli mielestäni olen saanut mitä haluan ja mieheni myös. Kaikesta voi löytää hyvät puolet.
Samaa mieltä. Tosin vapaaeht. eläkevakuutusta en ottaisi kirveelläkään. Mutta uraisällä on enemmän hyviä puolia kuin huonoja. Oma isäni oli myös uraisä. Olemme nyt parhaimmat kaverit ja hän auttaa paljon lastenhoidossa. Kun ei meidän kanssa ehtinyt olemaan, on sitten lastenlasten kanssa. En valita ;)
Enää en valita kun lapset ovat isompia eikä heitä tarvitse vahtia ja hoitaa, vaan saa reilusti omaa aikaa. Samoin ei tuota mitään ongelmaa lähteä käymään vaikka New Yorkissa tyttöjen shoppailumatkalla, eikä rahaa muutenkaan tarvitse laskea, joten on tässä puolensa.
Eläkevakuutusta en minäkään halua, mutta osakkeiden tuotto mahdollistaa kyllä aikaisemman työelämästä poisjäännin, ja näin on molempien tarkoitus tehdäkin.
Se, että mies on urakeskeinen tietää usein rahaa. Eihän tuolla kaikkea pelasteta, eikä se edes ole parisuhteen suola, mutta auttaa kovasti eteenpäin.
Auttaahan se eteenpäin, että rahaa on yli oman tarpeen, enhän minäkään voisi muuten lasten kanssa reissailla ja järjestää mitään mukavuuksia itsellemme. Parisuhdetta sillä rahalla ei kuitenkaan korvata. Minä tunnen olevani petetty ja loukattu - mies on pettänyt lupauksensa, ja pettää minua työnsä kanssa niin henkisesti kuin fyysisesti. Meillä tästä miehen työntekemisestä kärsii ihan kaikki kuviteltavissa olevat arjen, elämän ja parisuhteen osa-alueet. Useampikin lomamatka on joko peruuntunut kokonaan kaikilta tai mies on viime tingassa jäänyt reissusta pois, kun on tullut työasioita. Yhtään perhepäivällistä, -illallista tai -lounasta ei ole syöty koskaan niin, etteikö mies lähtisi joko juuri ennen tai kesken syömistä töihin. Seksielämää ei käytännössä ole, koska mies on aina liian väsynyt tai stressaantunut töistä tai sitten töissä, onpa joskus lähtenyt jopa kesken seksin harrastamisen töihin. Lisäksi mieheni työ ei ole mitään jatkuvaa päivystystä vaativaa, hän voisi hyvin halutessaan tehdä tuiki tavallista 8-16 -päivää. Töissä vaan hyvin tiedetään, että mieheni saa töihin vaikka iltayhdeksältä, ei tarvitse kuin soittaa ja kysyä tekemään jotakin huomiseksi.
Mies kyllä maksaisi mullekin varmaan vaikka limusiinin ja kuljettajan, siivoojan ja lastenhoitajan, jos pyytäisin, mutta mitä hittoa minä niillä tekisin? Minä halusin parisuhteen ja perheen, en mitään yh-elämää, vaikkakin taloudellisesti turvattua sellaista.
Lapset mua harmittaa eniten. Mies ohittaa pikkulapsivuodet työnteolla, eivätkä lapset juuri tapaa tai edes tunne isäänsä. Mies saa hautaan asti syytää lapsilleen ihan niin paljon rahaa kuin sielu sietää, mutta on varmaa, etteivät lapset käy isäänsä hoitokodissa katsomassa, sairaalassa tervehtimässä tai seiso isänsä arkun vieressä tämän hautajaisissa. Ei heille synny tunnesidettä isään tällaisessa perheessä, ja heille välittyy aivan kieroutunut ja sairas kuva ja malli parisuhteesta tätä menoa.
- 12
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos meno on tuollaista (meilläkin välillä ei ihan aina) on kyse on yleensä siitä, että työpaikan kulttuuri on sellainen että työn oletetaan menevän kaiken edelle. Ei ole yhden ihmisen mahdollisuus siinä päättää työnteon vähentämisestä, vaikka jopa itse kuvittelisi että teoriassa näin voisi toimia. Ei vaan käytännössä mene niin.
Eriasia sitten lyötyykö uutta sellaista työtä joka todella ratkaisisi asian. PLus se että työpaikan vaihdossa yleensä palaa merkittävä osa ensimmäisen vuoden lomista yms.
TOivottavasti miehen palkka kohtuullinen korvaus tuosta menosta. Hakkikaa siivous ja lastenhoito apua, että sulle ei tule tunne, että sulle jää kohtuuton taakka, mikä sittne kiristää niitäkin vähiä yhteisiä hetkiä mitä teillä on. Kaikille lomille ja viikonlopuiksi kannattaa buukata reissut jonnekin netin ja kännykkäyhteyksien ulottumattomiin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että tietää varoa...
diplomi-insinööri
näyttänyt kustannusarvion au-pairista ( 600 e/ kk + huone + täysihoito+ bussilippu ja kielikurssi)
ja vaatinut yhden perhepäivän / viikko lauantai tai sunnuntai-
toimii
eli isin poissaolo perheestä maksaa noin 1000 e / kk, jos otettaisiin au-pair
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en katselisi tuollaista "uramiestä" päivääkään. Miksi niitä lapsia on pitänyt ruiskia, jos niiden kanssa ei halua viettää aikaa?
Kiikkustuolissa sitten kadutaan, kun käytiin teambuildingissa ajelemassa mönkijöillä, kun olisi samaan aikaan voinut olla vaimon ja lasten seurassa.
itse olin vastaavassa tilanteessa taiteilijamiehen kanssa, kun purnasin, yritin jakaa vastuuta ja myös taloudellista vastuuta (joka kaatui usein mulle kuukausipalkkaiselle), lopputulos oli, "etten kuulemma arvostanut häntä tarpeeksi". Löysi uuden nuoremman naisen, joka arvosti ja minä ja lapset saimme jäädä. Näinkin voi käydä, silti elämä nyt kyllä helpompaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
- mutta sitten alkoi ärsyttämään, kun mieheni vetosi aina siihen
" sullahan on lastenhoitajakin, mitä sä valitat" - ihan niinkuin joku vieras korvasi aikuinen voisi korvata isän.
Mieheni on aina töissä, yrittäjä kun on ja tienaakin aika hyvin
( muistaakseni nostaa palkkaa n. 8-9000€/kk ), itselläni ei välttämättä ole ollenkaan tuloja joka kuukausi. Kaikki rahamme menee laskuihin ja ruokaan yms. elämiseen, eikä aina riitäkään.
En valita, mutta en tiedä onko tässä mitään järkeäkään. Tai siis: tässä EI ole mitään järkeä.
Ei aikaa pitää isyysvapaata toisesta lapsesta päivääkään jne, myös itse jäin huomiotta. Ajauduin suhteeseen toisen miehen kanssa. Ymmärsin, että näin en voi elämääni jatkaa. Kerroin aviomiehelleni. Pohdittiin jatketaanko yhdessä vai erotaanko. Yhdessä jatkettiin, mutta ei samaan malliin. Alkuaika pettämisen ja kertomisen jälkeen tosi raskasta. Työtahti on miehellä nyt muuttunut ja elämä kaikkiaan muuttunut paremmaksi koko perheellä. En mitenkään ylpeä ole omasta käytöksestäni, mutta taaksepäin katsoessani näen, että jonkinlainen käännepiste tarvittiin.
Olipa ihana isä. Työ ja raha oli tärkeämpää hänelle koko lapsuuteni. Toivottavasti sai sieltä puolelta mitä halusi, en ole ikinä edes osannut kaivata tälläistä miestä, eräänlaista isä-hahmoa, joka vain käväisi kotona.
Kovat olivat kulissit päällä, upea, ihana mies kun meillä oli kaikkea tavaraa ja uudet autot...huoh.
En ikinä, en IKINÄ ottaisi uramiestä itselleni, niin kovat traumat jäivät tuosta yhdestä "isästä"...
Minulla on kollegoina edellä kuvatun kaltaisia "uraisiä", ja täytyy sanoa, että ne pitkät päivät ja illat "toimistolla" ja työmatkoilla vietetään aika usein myös jossain muualla kuin töitä tehden.. Tietyn tyyppiset työt mahdollistavat pettämisen niin ettei siitä jää ikinä kiinni.
Eipä käy kateeksi ap:ta ja kohtalotovereita :(
Sain aina kaiken, isin pikku prinsessa, saan vieläkin, jos vaan pyydän (ja ikää jo pian kolmenkymmenen).
Oli ja on talot ja mökit ja autot ja matkat ja vaatteet ja hiluvitkuttimet, oujee.
Työmatkoilta sain aina kassikaupalla tuliaisia, kiinnosti pieniä kiviäkin.
Tästä seurasi se, että olen aina katkera siitä etten saanut aikaa ja läsnä-oloa isältäni. Ja on johtanut myös siihen että vaikka hän rakas onkin, niin tuppaan kyllä aika lailla käyttämään häntä myös hyväkseni taloudellisesti- kun sellaisen tukemisenhan hän niin vallan mainiosti osaa.
Että semmottis.
Miehekseni on valikoitunut täysin anti-materialistinen ja anti-urasuuntautunut, ihana, perhettään palvova mies.
Olen sitä mieltä, että on aika paljon myös vaimosta kiinni, minkälaisen kuvan lapset saavat isästään.
Eli siis, jos vaimo kotona kitisee asioista ja suhtautuu miehen työssäkäyntiin negatiivisesti ja lasten kuullen aliarvioiden, niin ihan varmasti myös lasten suhde isään kehittyy jossain vaiheessa negatiiviseen suuntaan. Ei voi olettaa, että lapset oppisivat arvostamaan, jos ei äitikään arvosta.
Miehelläni on itsellään uraisä ja ihan hyvissä väleissä ovat edelleen. Mies arvostaa isäänsä ja on toki myös varmaan oppinut mallista oman roolinsa. Rahallisesti mies ei myöskään käytä isäänsä hyväkseen vaan ennemminkin haluaa näyttää tulevansa toimeen omillaan.
11 (ehkä)
Meillä on myös uraisä, joka omistautuu täysin työlleen. Lapsia meillä on kolme. Olen ollut lasten kanssa kotona ihan vauva- ja taaperovaiheen ja silloin ei asia juuri haitannut, koska olin niin tottunut hoitamaan kaiken ja hommaa kolmen lapsen, kodin ja muiden juoksevien asioiden kanssa riitti.
Sitten kun lapset kasvoivat, aloin haluta aikaa myös itselleni. Eikä tietty aika miehenkään kanssa olisi ollut pahitteeksi. Mies ei kuitenkaan asiaa oikein ymmärtänyt eikä suostunut/osannut töitään yhtään vähentää. Riitojakin asiasta tuli, mikä minusta oli kurjaa, koska tiedän kuinka tärkeä asema työllä on mieheni elämässä.
Asia ratkesi sitten niin, että minä aloin opiskella täysin uutta alaa. Sain itselleni mielekästä tekemistä ja tunsin taas itseni tarpeelliseksi. Nyt ollaan molemmat viikolla kiireisiä mutta viikonloput ollaan pyhitetty vietettäväksi vain perheen kesken. Yleensä ollaan ihan vaan kotona ja ulkoillaan. Joskus käydään jossain kylpylöissä tms.
Tuntuu, että mieskin on nyt mun "kiireen" myötä tajunnut perheen tärkeyden voimavarana työnsä hoitamiselle. Ei kukaan pysty sellaiseen työntekoon ellei perhe ja suhde vaimoon voi hyvin.
Ei tästä nyt varmaan varsinaisesti apua ollut, koska ap ilm. halusi asiaan jotain muuta ratkaisua kuin tällaisen. Tosin, jos minä olisin itsepäisesti vaatinut miestä vähentämään työntekoa ja viettämään enemmän aikaa kotona, ei me varmasti oltaisi enää naimisissa. En usko, että tällaista miestä voi muuttaa mutta asiaan voi itse sopeutua. Kukin omalla tavallaan.