Uramiesten vaimot lapsineen

Olen sitä mieltä, että on aika paljon myös vaimosta kiinni, minkälaisen kuvan lapset saavat isästään. Eli siis, jos vaimo kotona kitisee asioista ja suhtautuu miehen työssäkäyntiin negatiivisesti ja lasten kuullen aliarvioiden, niin ihan varmasti myös lasten suhde isään kehittyy jossain vaiheessa negatiiviseen suuntaan. Ei voi olettaa, että lapset oppisivat arvostamaan, jos ei äitikään arvosta. Miehelläni on itsellään uraisä ja ihan hyvissä väleissä ovat edelleen. Mies arvostaa isäänsä ja on toki myös varmaan oppinut mallista oman roolinsa. Rahallisesti mies ei myöskään käytä isäänsä hyväkseen vaan ennemminkin haluaa näyttää tulevansa toimeen omillaan. 11 (ehkä)

Myös äitini teki uraa. Että ei kyllä kukaan kitissyt kenestäkään. Meillä oli sivistyneesti kodinhoitaja.

Kukaan muu ei tiedä näistä tunteistni isääni kohtaan, tai tuosta taloudellisesta kikkailusta. Muiden (myös omien vanhempieni silmissä) meillä on aivan ihanan lämpimät, suorastaan symbioottiset välit. Että huijaa vaan itseäsi.

T:31

Hoidan neuvolat, lääkärit ym. 90% aina mummun kanssa (lasten mummu asuu naapurustossa) koska tarvitsen toisen aikuisen mukaani lapsikatraan kanssa.



Minä selviän puremalla hammasta, keskittymällä olemaan täydellinen vaimo ja kotiäiti. Vaadin miestä maksamaan minulle joitain kalliita asioita ja suostumaan ideoihini, jotta hän hyvittää poissaolojaan. En oikeastaan enää edes toivo muutosta, olen tottunut jo siihen, että minulla on paljon aikaa, jonka saan käyttää lasten kanssa niin kuin parhaaksi näen. Olemme tavallaan onnellisiakin, tämä nyt vain on meidän elämää, voisi olla asiat huonomminkin.

että kun on kuitenkin ryhtynyt parisuhteeseen jonkun kanssa, niin luulisi, että kumpikin haluaisivat viettää aikaa keskenään? Vai oliko se jo seurustelusuhteessa sellaista, että sanoitte, että tällä viikolla sitten nähdään klo 15 perjantaina, ja mies vastentahtoisesti suostui, ja sitten ensi viikolla taas uudestaan? En vaan tajua miksi ottaa itselleen joku poissaoleva oman elämän rahoittaja, kun ihmisen kanssa sitä kai kuitenkin olla haluaisi, eikä sen rahojen?

Enkä mä oleta, että kaikki tätä ymmärtävät saati siihen pystyvät. Täytyy olla melko vahva luonne, jotta pärjää tässä asemassa. Aika paljon meidänkin ympäriltä kaatuu liittoja samassa asemassa olevilta pariskunnilta juuri siihen, että vaimo ei jaksa.



Olen viimeiset vuodet luonut myös itse uraa. En tosin rahakasta sellaista vaan yliopistomaailmassa. Toivon, että myös lapsemme oppivat pärjäämään omíllaan ja tekemään töitä haaveidensa eteen ja että voimme jossain määrin mieheni kanssa toimia heille esimerkkeinä. Jos lapset joskus haluavat jotain ihan muuta, niin siinäkin heitä tuetaan. Kuten sanottu, ei kaikkien voi olettaa olevan samanlaisia tai haluavan samanlaisia asioita.



11

jos puhunkin jotakin isästään. Tosin täytyy myöntää sekin, ettei juuri tule päivän aikana miehestä puhuttua lasten kanssa, koska mies on niin vähän kotona, ettei hänellä oikein ole täällä muuta virkaa kuin käydä vähän syömässä ja nukkumassa.



Saattaa mennä monta päivää niin, että mies lähtee töihin aamulla klo 6.30 ja palaa illalla klo 20, jolloin vähintään kuopus on jo nukkumassa, yleensä esikoinenkin. Saattaa siis tosiaan mennä kolme-neljä päivääkin, ettei lapset edes näe isäänsä ollenkaan. Ehkä minä olen jäävi sanomaan, koska minua ihan todella surettaa se, että lapset joutuvat kasvamaan ilman isänsä läsnäoloa, mutta minusta kuopus ainakaan ei edes tiedä, kenestä puhutaan, kun puhutaan isästä, ja esikoinenkin katsoo minua lähinnä ihmetellen, jos jotakin isästä puhun. En halua isää heille mollata mitenkään, koska itse kasvoin eroperheessä ja kuuntelin vuorotellen äitini tilitystä "paskapää-isästä" ja isäni tilitystä siitä, miten äiti on niin "vaikea ihminen, miten sellasen kanssa vois edes elää". Mutta täytyy myöntää, etten oikeastaan keksi mitään hyvääkään sanottavaa isästä lapsille, joten en sitten puhu miehestä heille lainkaan.



Minun nähdäkseni lapsilla ei ole minkäänlaista suhdetta isäänsä. Kun esikoiseni kerhossa muut lapset selittävät, miten sitten iskälle näyttävät piirustuksia ja askarteluja ja lähtevät iskän kanssa sinne ja tänne ja tuonne, ei minun esikoiseni puhu niin koskaan. Olen joskus kysynyt jotakin tyyliin "näytätkö sitten illalla isille kerhoaskartelut?", jolloin lapsi on katsonut minua hölmistyneenä ja todennut vain, että "en". Minä ihan oikeasti luulen, että jos eroaisimme miehen kanssa, lapset ehkä ihmettelisivät hetken muuttoa, mutteivät ollenkaan edes tajuaisi ettei isä edes asu enää samassa taloudessa. En kyllä usko, että mieskään huomaisi pois muuttoamme, jos en siitä hänelle etukäteen kertoisi.



Äh, tämä ketju taas herätti pahan mielen tämän tilanteen johdosta :( olin jo taas hetkeksi onnistunut "unohtamaan" koko tilanteen, vaikka tietysti tämä olisi viimeistään äitienpäivänä taas noussut esiin tämä mielipaha.



- 12 (taisi olla)

etta annat miehen olla uraputki, itse tietenkin kotona. siivooja ainakin kerran viikossa ja otat myos jonkun hoitajan lapsille muutaman kerran viikossa, etta itse paaset jonnekin eli jumppaan, kaupungille... miehen jobi on tuoda raha taloon...meilla se toimii. ei meidan parisuhde se auvoisin ole koska mies niin paljon pois, mutta mina olen onnellinen.

sen täytyy olla parisuhde isoilla kirjaimilla. Sellainen, jossa ollaan läsnä.



Ei haluaisi lapsilleni isää, joka ei olisi läsnä, eroaisi mieluummin kun kestäisin tätä itseni ja lasteni kohdalla.



Lähinnä oksettavia juttuja täällä paljon. Toki jokainen elää elämänsä miten haluaa. Mutta miettikää lapsia, joille isä on kenties joku etäinen salkkuhahmo.



Kuunnelkaa Ugly Kid Joen(okej, on coveri, mutta pidän tästä versiosta enemmän) Cats in the cradle, kertoo juuri tälläisestä isä-poikasuhteesta:

ja ollaan samassa paikassa töissä ja ansaitaan yhtä paljon ja mä teen 8-16 päivää ja mies tekee töitä tauotta ja suostuu mihin vaan mitä töistä pyydetään. Eli ei se aina ole työpaikasta kiinni.



Olen onneton koska en haluaisin olla perheessä ainoa joka ottaa vastuuta lapsista ja arjesta. Esikoinen puhuu vähintään viikoittain että olisi kivaa että isi ei asuisi meidän kanssa (koska isi on aina niin vihainen ja huutaa) ja nuorimmainen ei tunnista isäänsä ilmeisesti ollenkaan vaan vierastaa ja huutaa sylissä taukoamatta. Eikä mies silti tajua että minkään pitäisi muuttua.



Olen niin vihainen että olen tällaisen miehen kanssa yhteen päätynyt ja saanut lapsia. Jos lapsia ei olisi niin olisin lähtenyt lätkimään jo kauan sitten. Mentiin yhteen jo opiskeluaikoinen ja silloin minä olin se tunnollisempi joten en tätä millään nähnyt. Tosi surullista.

lapsi rakastaa isaansa (enemman kuin mina) eika tulisi mieleenkaan erota vain sen takia etta mies on toissa enimmat ajat ja usein matkustaa. sitten on niita kivoja viikonloppuja kun viettavat kaiken aikaa yhdessa. mina taas olen tyytyvainen kun saan tehda mita haluan.... en tarvitse eroa!

etta miksi niin monia lapsia synnytetty naille uratykeille??? eiko se yks olisi riittanyt ni vois aitikin paremmin

Jos sinä et sellaista elämää halua ja olet kokenut kotimammavalaistumisen, pitäisikö miehesi tehdä samoin? Mitä sitten, vaikka missaisi pikkulapsivaiheesta jotain? Käsi sydämelle, kolmen pienen lapsen kanssa eläminen on todella rankkaa ja kaikkea muuta kuin auvoista, vaikka toki ilonhetkiäkin on. Se on rankkaa työtä sekin, varsinkin leipätyön ohessa. Mitä väliä on sillä, mitä hautakivessä lukee? Motkottaminen, erolla uhkailu ja naama norsun-veellä kyräily eivät asiaa auta. Järjestä teille välillä mukavia hetkiä perheenä ja pariskuntana ja järjestä arki rullaamaan mukavasti, niin selviätte hyvin noista kiirevuosistanne.



Vuosi vuodelta helpottaa!

Jos sinä et sellaista elämää halua ja olet kokenut kotimammavalaistumisen, pitäisikö miehesi tehdä samoin? Mitä sitten, vaikka missaisi pikkulapsivaiheesta jotain? Käsi sydämelle, kolmen pienen lapsen kanssa eläminen on todella rankkaa ja kaikkea muuta kuin auvoista, vaikka toki ilonhetkiäkin on. Se on rankkaa työtä sekin, varsinkin leipätyön ohessa. Mitä väliä on sillä, mitä hautakivessä lukee? Motkottaminen, erolla uhkailu ja naama norsun-veellä kyräily eivät asiaa auta. Järjestä teille välillä mukavia hetkiä perheenä ja pariskuntana ja järjestä arki rullaamaan mukavasti, niin selviätte hyvin noista kiirevuosistanne.

Vuosi vuodelta helpottaa!

Työnarkomanian ja kotimammavalaistumisen välissä lienee olemassa se normaali keskitie, joka onneksi useimmille miehillekin on tuttu. Miehen, joka lapsia on mennyt siittämään, kyllä soisi olevan myös pikkulapsivaiheesta kiinnostunut. Ei voi olla niin, että mies siittää lapset ja ei sitten olekaan kiinnostunut näistä tekeleistään kuin vasta n. 10 vuoden päästä, kun eivät enää ole niin vaativia. Hautakivellä ei ole mitään väliä kenellekään, lasten psyykkisellä kehityksellä kylläkin.

Jotenkin on tässä nyt vahva tunne siitä, että edellinen viesti oli miehen tekstiä... Ilmeisesti jonkin työriippuvaisen.

on tietysti vertauskuva, tietynlainen tilinpäätös elämästä, mitä tulikaan tehtyä. Tai mistä sinut halutaan muistettavan.



Kai tämä työnarkomania on kuin mikä tahansa muukin asia - jos mies tulisi vaikka uskoon, alkaisi harrastaa intohimoisesti vaikkapa golfia, mitä siihen on puolisolla sanomista? Tottakai asiat pitäisi yhdessä sovittaa, mutta toisen puolestahan ei asioita voi päättää.

ketjun tarkkaan ja ajatuksella, vaikkei se minua kosketakaan. Yritän nyt olla iloinen, että näin on, vaikka joskus kadehdin perheitä, joilla on rahaa kaikkeen. Mies on "vain" duunari, mutta hakeutui päivätyöhön, koska piti vuorotöitä liian sovittamattomana asiana pienten lasten kanssa.



Toivon teille kaikille sydämestäni edes toisinaan pieniä yhteisiä perhehetkiä. Olisiko perheajan aikatauluttamisessa ratkaisu? Kun mies elää muutoinkin kalenterin kanssa, voisi jollekin perjantai-iltapäivälle lätkäistä sen family timen, kuten Super Nannyssäkin.

mitään kivaa ratkaisua. Olen itse samassa tilanteessa ja katselen kateellisena ympäristön perheitä, joissa on oikeasti kaksi vanhempaa.

että minä ilmoitan miehelle, että tällä viikolla mennään uimaan, minä päivänä mennään. Ja mies tietää, että silloin mennään myös, ja hänen on oltava mukana.



Ja mä teen noin joka viikko. Ja perustelen myös, että sen on ihan pakko osallistua tähän perheeseen, tai mä palan loppuun (ja niin myös teen).



Eihän se kiva ole käskyttää toista ja olla aina vaatimassa. Mutta kaikkea ei aina voi saada. Ja jos olisin halunnut 8 - 16 -miehen, niin sitten minun olisi pitänyt valita sellainen. Tiesin kyllä minkä otin, kun naimisiin mentiin. Kuitenkin mieskin tekee tärkeää työtä meidän kaikkien hyväksi, ja kyllä minä siitä työstäkin olen iloinen. Välillä väsyneenä vaan toivois, että mies "haluaisi" osallistua enemmän.



Se miehen vastuunkanto perheestä on niin toisenlaista, ettei sitä täältä omalta suunnalta aina meinaa nähdä.

Eli en osaa valitettavasti auttaa, tarjota vain vertaistukea, että muitakin löytyy.



Olen kirjoittanutkin samasta aiheesta tänne palstalle pariinkin otteeseen ja purkanut mieltäni.



Ymmärrän sinua enemmän kuin hyvin. Lohdullista kuitenkin, että jotkut muutkin painiskelevat saman ongelman parissa..

Harmillista, mutta toisaalta lohdullista, että noin moni muukin on samassa tilanteessa. Eilen juuri olin neuvolassa ja katselin kun kaikki muut tulivat kaksin neuvolaan. Ei edes ollut tullut mieleen että olisin voinut kysyä häntä mukaan. Huomenna on toisen lapsen "juttu" iltapäivällä enkä sinnekään ole edes kysynyt miestä mukaan kun tiedän ettei tule kuitenkaan.



En kyllä tiennyt naimisiin mennessäni mitä saan, sillä molemmat olimme silloin todella urakeskeisiä. Nyt pienten lasten myötä oma ajatus on muuttunut (onneksi!) mutta toista en voi muutta vaikka mille mutkalle vääntyisin.



Olisipa edes sellainen työ josta olisi aidosti yhteiskunnalle hyötyä, sen voisi ehkä paremmin sulattaa jos ihmishenkiä pelastaisi...

en nyt oikeastaan tuossa ajatellut, että miehen työ olisi yhteiskunnalle hyödyllistä, vaan että siitä on kyllä iloa meidän koko perheellekin, ei vain miehelle. Mutta kyllä se sellaista perustyötä on, jonka merkitys on lapsenkin helppo ymmärtää, joten ehkä sekin auttaa jaksamaan.



Meillä mies kyllä panostaa lasten tärkeisiin juttuihin. Tulee lasten joulujuhliin ja kevätjuhliin ym. esiintymisiin aina mukaan. Ja kun on ensimmäinen kerta jotain uutta, niin ollaan kaikki yhdessä mukana. On huomattu, että nuo rituaalit on lapsille tärkeitä, ja ne oikeesti on ihan onnessaan, että isäkin oli katsomassa. Aikuisestahan se tuntuu juuri toisinpäin, että tärkeämpää olisi, kun isä osallistuisi arkeen. No niinhän se tietty olisikin, mutta nuo erityistilanteet on lapsille erityistärkeitä, ja niihin on vanhempienkin syytä ladata erityispanostus.

Meillä tilanne ei muuttunut puhumalla ja keskustelemalla, ei sitten millään. Lopulta olin niin kertakaikkisen puhki, että pakkasin muksut ja meidän kamat ja vuokrasin väliaikaisen asunnon, missä asuimme muutamia kuukausia. Lapset olivat vuoroviikoin isällä ja minulla. Kun lapset olivat kanssani isä kaipasi kovasti ja toisaalta kun lapset olivat hänellä, hän lopultakin tajusi mitä on huolehtia perheestä, kodista ja asioiden rullaamisesta. Tänä aikana opimme taatusti entistä enemmän arvostamaan toisiamme ja sitä mitä kumpikin perheen eteen tekee, ja asiat saatiin oikeisiin mittasuhteisiin. Rakastan miestäni tänään entistä enemmän ja tiedän hänen rakastavan meitä, siitä ei ollut eron hetkinäkään epäilystä.