Lue keskustelun säännöt.
Uramiesten vaimot lapsineen
27.04.2010 |
Mulla on mies joka on erittäin omistautunut työlleen, menestynyt hyvin ja on kunnianhimoinen. Edellisten lasten kohdalla oli vielä eri työssä joka ei vaatinut näin paljon, mutta nyt kolmannen lapsen myötä tuntuu että tämä uudehkon työn tahti on ihan mahdoton. Tuntuu, että hän missaa koko pikkulapsivaiheen ja on aina stressaantunut, ahdistunut ja pahalla päällä. Tekee usein töitä iltaisinkin lasten hereillä ollessa ja on reissussa jne. Tiedän että hän välittää lapsistaan tosi paljon ja minustakin, mutta ei vaan osaa katkaista kierrettä jossa nyt on. Onko muita samassa tilanteessa?
Onko vinkkejä miten työn sokaisema ihminen saadaan tajuamaan mikä elämässä on tärkeintä? Siis ihan oikeasti tekemään asialle jotain? Ennen tätä kolmatta olin itse vähän samanlainen, naputtelimme koneita yötä myöden ja suhteemme voi hyvin kun olimme ihan samanlaisia. Nyt odotukseni alussa tajusin etten todellakaan sellaista elämää halua ja olen hullu tehdessäni ilmaiseksi töitä.
Meidän parisuhdekaan ei tietenkään voi hyvin kun joku asia menee aina minun edelle. Pitäisi tietysti olla iloinen että hänellä on työ josta todella pitää, mutta mitä sitä sitten hautakiveensä haluaa kirjoitettavan? Jos tämä tätä rataa jatkuu, tuntuu etten enää halua olla tässä. Olen yrittänyt puhua asiasta moneen otteeseen ja mies on kyllä sanonut yrittävänsä vähentää, mutta siihen yritykseen se on toistaiseksi jäänyt...
Kommentit (43)
= aiheuttaa ahdistusta, stressiä ja pahantuulisuutta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä puhuin, puhuin ja puhuin... Miehelle oli työ ihan kamalan tärkeää, mutta niin oli perhekin. Ei vaan osannut katkaista kierrettä. Lopulta annoin hänelle määräajan ja sanoin, että muutan toiseen kaupunkiin lapsen kanssa jos et tähänä mennessä hellitä työstäsi. No hellitti se hetkeksi ja toinen lapsi syntyi. Alkoi uusi kierre (tää on selkeästi jotenkin miehinen juttu -pitää huolehtia perheestään raatamalla töissä) kunnes sydän pamahti ja joutui sairaalaan. Siinä sitten tosissan mietittiin mikä on elämässä tärkeää.
Mies onneksi selvisi, on nyttemmin vaihtanut työpaikkaa jossa inhimmillisemmät työajat. Viettää vapaa-aikaa perheensä kanssa ja tiedostaa mikä on elämässä tärkeintä. En voi muuta sanoa kuin että puhukaa ja jos se ei auta niin toimikaa. Ja käyttäkää vaikka esimerkkinä mieheni sairaalaan joutumista....
Kyllä sen muutoksen pitäisi lähteä miehestä itsestään, ei siinä ulkopuolisen "nalkutus" auta. Meillä on samanlainen tilanne, tosin sillä erotuksella ettei miehen työkeskeisyys tuo perheelle taloudellista hyötyä.
Mies ei ole kahteen vuoteen ehtinyt päiväkodin joulu- tai kevätjuhliin. Hän ei omatoimisesti milloinkaan järjestä perheelle tai lapsille mitään yhteistä tekemistä, vaan jos hänellä on ns. luppoaikaa kotona, niin surffaa netissä tai lukee lehtiä. Siedän tilannetta, koska muistan kuinka kultainen tyyppi hän nuorena oli ja toivon, että ruuhkavuosien jälkeen tilanne taas paranee. Lasten tärkeät kehitysvuodet mies ikävä kyllä menettää, ja niitä ei voi myöhemmin saada takaisin. Omapa on vikansa.