Huonoa kohtelua ja hoitoa lastenpsykiatrisella polilla - minne ottaa yhteyttä?

Psykiatrisen polin käytös on ollut epäammattimaista ja röyhkeää kun taas vastaava apu perheneuvolassa ja lastensuojelussa on ollut hyvää, koko perhettä koskevaa ja ei syyllistävää. Poli vaan ei hyväksy hoitavana tahona ketään muuta kuin itsensä, on jakanut luvattomille tahoille salassapidettäviä potilastietoja ja jättänyt oman tutkimusprosessinsa keskeneräiseksi, mutta toimii kuitenkin vajaan tiedon perusteella.



Miksi pitäisi olla "myönteinen" noin epäluotettavalle taholle? Jos itse murtaisit nilkkasi ja työpaikkalääkäri hoitaisi sen venähdyksenä, terveyskeskuslääkäri murtumana kuten pitääkin, kumman valitsisit? Jos vaihtoehdoista ei kerrottaisi ja nilkkasi luutuisi väärään asentoon, ei varmaan tulisi edes mieleesi vaatia oikeuksiasi tai valittaa asiasta? Olisit vaan kiitollinen (ja myönteinen)?





-ap

-ap

"Tutkimuksesta vastaa muka lääkäri, mutta todellisuudessa hän ei oikeastaan tee muuta kun allekirjoittelee papereita jotka on koonnut hyvin asenteellinen ja radikaaleja keinoja suosiva henkilö, voimakas persoonallisuus jolla ei ole lääkärin, terapeutin tai psykologin koulutusta ja joka ei ole edes tavannut lastamme kuin ohimennen pari kertaa. Hän pitää myös tiiviisti yhetyttä lastensuojeluun ja mustamaalaa perhettämme. Olemme saaneet puheluita joissa loppujen lopuksi molemmat, me ja lastensuojelu, emme ymmärrä missä mennään. Tuntuu kuin olisimme hänen vihansa ja ilkeytensä kohde. Itse syy ja asia tuntuu unohtuneen jo ajat sitten."



Kiinnitin huomiota tuohon lainaamaani kohtaan.

Henkilön käytös ei vaikuta normaalilta, elikkä pois hänen vaikutuspiiristään!

Menkää muualle, yksityiselle, kuten jotkut täällä jo ehdottaneet. AINA kannattaa pyytää se toinen mielipide.

Valituksen voitte tehdä myöhemmin. Jotenkin tuntuu, että jos pysytte nykyisessä hoitopaikassa ja teette valituksen, ko. vaikea henkilö muuttuu yhä vaikeammaksi ja teille syntyy lisää ongelmia.

Ulkopuolisen silmin "hoito" ja diagnoosit vaikuttavat aivan naurettavilta.



Osa lapsista on luonteeltaan ujompia ja arempia.

Oma poikani oli arka kaikelle uudelle, mutta kun hän kerran kokeili, hän innostui. Myöhemmin hänestä kuoriutui reipas esiintyjä. Tunnistin itseni hänen luonteessaan.



Miksi jatkaa paikassa, missä kaikki voitte pahoin?

Ei tuollaisessa paikassa synny mitään hyvää tulosta, vaikuttaa että vanhemmiltakin on itseluottamus kohta mennyt.

Luottakaa omiin tuntemuksiinne ja vaistoihinne, hankkikaa ns. "toinen mielipide (diagnoosi)", tai kolmas, jos asia sen vaatii.



t. tavallinen tallaaja

Mutta kiva että sulla on kivaa.

Pahaa maailmaa. Etsimässä omaa rauhaa. Pakeni kai huutamista (etän puoliso huusi omille lapsilleen) ja riehumista. Hällä ei ollut muuta paikkaa etän luona, jossa olla rauhassa kuin tuo yhden kirjoituspöydän alaosa.

Jos et suostu nöyryyttä viin videointeihin, perhejaksolle päiväsairaalaan tms. niin leimataan huonoksi vanhemmaksi, katsotaan että vanhempi itse kaipaa terapiaa. Uskomattomia persoonia siellä töissä, täysin ammattitaidotonta ja epäasiallista puhetta!

vikaa, ei sit pienintäkään? Tiedätkös kun aina niitä omia ongelmiaan ei itse pysty näkemään. Minä nöyrryin vuosien mittaan hitaasti siihen että kyllä, mulla on jokin ongelma. Pyysin lopulta päästä psykologisiin testeihin ja kyllä kipeintä teki ne asiat, joita en ollut itse tajunnut. Vielä nytkin juilaisee häpeän ja nöyrytyksen tunteet kun mietin asiaa. Minulla ei sinänsä ollut kyse lastensuojeluasioista enkä ole koskaan ollut perheneuvolan asiakas tms., mutta niistä kipeistä asioista mitkä opin testeistä, on ollut kyllä lapsellekin paljon hyötyä. Olen oppinut muuttamaan käytöstäni niiltä osin.

Että ehkä kannattaisi antaa niille ammatilaisille edes mahdollisuus yrittää auttaa, niin kipeää kuin se tekeekin?

Pahaa maailmaa. Etsimässä omaa rauhaa. Pakeni kai huutamista (etän puoliso huusi omille lapsilleen) ja riehumista. Hällä ei ollut muuta paikkaa etän luona, jossa olla rauhassa kuin tuo yhden kirjoituspöydän alaosa.

Onhan se tietysti utopistista wt-maailmassa että ihmiset kokoontuisivat yhteisen pöydän ääreen ja yrittäisivät pärjätä toistensa kanssa. Mutta kai sitä nyt voi edes ehdottaa ilman että aletaan väsäämään hallintokantelua? Siis normaalimaailmassa.

Ihan oikeasti, en ymmärrä. Tarkoituksena on auttaa oireilevaa lasta. Jos vanhemmat eivät suostu yhteistyöhön, niin miten sitä lasta voisi auttaa?

Ihan oikeasti, en ymmärrä. Tarkoituksena on auttaa oireilevaa lasta. Jos vanhemmat eivät suostu yhteistyöhön, niin miten sitä lasta voisi auttaa?

koetaan automaattisesti nöyryytysyrityksenä. Kun videoinnilla sun muulla voi olla myös se funktio, että vanhemmat saavat puhtaat paperit eikä ongelmaa tarvi etsiä siltä suunnalta.

etteivät tällaiset asiat ole mitenkään pelkästään vanhemmista kiinni...

Omatkin lapseni oavt "ihan normaaleja ja kehuuttuja", mutta ei silti ole tullut mieleen, että se johtuisin jotenkin erityiseti vain minusta - vaan ihan lapsista itsestään ja ennen kaikkea hyvästä tuurista.

Yhtä hyvin voisi väittää että lapsen kuolema on oma vika - vaikkei varmasti sitä ole

JOtain vikaahan teissä ja perheessänne on, jos olette tuollaisiin paikkoihin joutuneet asiakkaiksi. Ei kai lapsi valmiiksi masentuneena ja itsetuhoisena synny.

Meillä on 1 lapsi kuollut ja 1 terminaalivaiheessa. 2 lasta terveinä. Olemme käyneet läpi molempien vanhempien masennukset, sairaalat, terapiat, ulosottohelvetin, välien katkeamiset omiin vanhempiin, olemattomat turvaverkot jne. Jos kenen, niin meidän lapsien pitäis oireilla todella pahasti.

Ikinä ei ole tarvinnut juosta lasten käytösten takia missään "puhutteluissa", päin vastoin, saamme pelkästään kehuja, kuinka ihania, reippaita ja tasapainoisia lapsia olemme onnistuneet kaikesta huolimatta kasvattamaan. Otan kiitokset vastaan ja TIEDÄN, että meille se kiitos todella kuuluukin, sillä olemme tehneet helvetisti töitä, että lapsistamme ei ole kasvanut toisia kiusaavia ja hakkaavia hirviöitä tai vastaavasti itseään inhoavia tai vahingoittavia pönttöjä.

JOten katse peiliin vaan, ja jos vaihteeksi menisitte sinne ammattilaisten puheille vähän enemmän nöyrempinä ja yhteistyöhaluisempina. Olette jo pilanneet lapsenne elämän lähtökohdat aika lahjakkaasti, ja ilmeisesti hänellä on edessä teidän takianne vuosien terapiat, tullakseen yhteiskuntakelpoiseksi, eikä sekään ole enää varmaa.

Teidän olisi nyt varmasti viisainta tarttua johonkin lastensuojelun tarjoamaan vaihtoehtoon. Lastenpsykiatrialla on oikeasti iso valta perheisiin, aina on - jos ei muualla niin perheen itsensä mielessä - olemassa uhka, että lapsi otetaan pois jos ei tehdä niin kuin käsketään tai ollaan eri mieltä jossain asiassa. Kun teillä kuitenkin on yhteistyötä lastensuojelun kanssa ja lapsen hoito jatkuu JOSSAIN, eihän teitä kukaan voi syyttää hoidon laiminlyömisestä. Tai no, tämä maa on kyllä joskus niin ihmeellinen...



Itse olen nuorisopsykiatrialla sairaanhoitajana, ja kyllä meillä on se periaate, että hoidetaan aina perhettä, lasten puolella sen pitäisi vallan korostua. Jos ei yhteistyö suju syystä tai toisesta, työ on vaikeaa ja usein jopa turhaa.



Voimia teille, ei teidän pidä alistua kaikkeen. Teillä on varmasti aivan hyvät lähtökohdat perheenä, etenkin kun teillä on tuo lastensuojelu mukana!

Kuulostaa todella kurjalta tuo henkilökunnan toiminta ja varmasti tuntuu pahalta (itse olisin jo aivan epätoivoinen). Joku instanssi on varmasti jolle voi tehdä valituksen ja näin kannattaa toimia (en valitettavasti tiedä itse mikä olisi sopiva). Mietin kuitenkin, olisiko mahdollista yrittää ottaa lapselle ensin kaikki mahdollinen apu vastaan ja keskittyä hänen paranemiseensa ja sitten vasta keskittyä siihen kanteluun? On kuitenkin aika vakavaa, jos 9-vuotias on masentunut. Ehkä joku noista terapia-muodoista voisi kuitenkin auttaa? Itse varmaan yrittäisin purra hammasta ja niellä vähäksi aikaa katkeruuteni, ja esittää yhteistyöhaluista, kunnes lapsi olisi paremmassa kunnossa.

Teillähän on aina oikeus saada kaikki itseänne koskevat paperit joten uskoisin että asiasta voi tehdä kantelun myöhemminkin.

En nyt halua alkaa selvittämään yksityiskohtaisesti miten ja missä, mutta lopputulos oli kaikkea muuta kuin tyydyttävä. Lähtökohtainen syy oli lapsen (nyt 9v) mahdollinen masennus ja/tai itsetunto-ongelmat.

Asiaamme hoidettiin epäammattimaisesti, tietosuojaa rikottiin ammattilaisten toimesta aivan selkeissä tilanteissa ja diagnoosiin tähtäävä tutkimus jätettiin keskeneräiseksi -- jatko märääntyi sen perusteella sekä 5 vuotta sitten sattuneen kirjoitusvirheen (!!!) mukaan. Kirjoitusvirhe oli neuvolasta, jossa terveydenhoitaja jonka äidinkieli ei ole suomi, oli kirjannut ylös huolemme siitä kokeeeko lapsemme itsensä yksinäiseksi (ei ollut lähistöllä samanikäistä seuraa ja epäilimme riittääkö vain vanhempien seura). Teksissään hän virheellisesti mainitsi olevansa (itse) huolissaan samasta asiasta. Asian tarkastaminen ei johtanut tuloksiin, psykiatrinen yksikkö oli "varma" että kyse ei ollut virheestä.

Psykiatrinen poli on tarttunut hanakasti kaikkeen mikä ehkä mahdollisesti voisi saattaa meidät kasvattajina huonoon valoon. No, syntyyhän pienistä puroista virta kun huonommuuttamme perheenä leimaavat esimerkiksi lähiomaisten sairaudet (kellään muulla ei ole lähiomaista joka sairastuisi vaikkapa syöpään tai kuolisi ennakoimatta, eihän?)Puhumattakaan nyt siitä millaisia hirviöitä olemme olleet hankkiessamme aikoinaan sähkörasioihin suojatulpat ja keittiön laatikoihin turvalukot... Lapsiparka ei joutunut kokemaan vastoinkäymisiä tai pettymyksiä ja se näkyy nyt! Ja kun meiltä kuoli akvaariokala ja lapsi mietti että olikohan hän syyllinen kun oli kerran (kuukausia aiemmin) pudottanut lyijykynän akvaarioon, saimme papereihin merkinnän lapsen systemaattisesta halusta vahingoittaa eläimiä ja yleensäkin heikompiaan.

Vastaanottotilanteisiin polilla oli järjestetty "ansoja" eli houkuttelevia mahdollisuuksia kiusan- ja vahingintekoon. Esimerkiksi oikean veitsen näköinen paperiveitsi lelu- ja pelilaatikon viereen pöydälle. Kun lapsi alkoi tutkia sitä ja leikellä taiteltua paperia, tuli merkintä huomiohakuisuudesta väkivaltaisen käyttäytymisen kautta. Emme kyllä itse huomanneet väkivaltaa, pelkkää paprein taittelua ja leikkelyä.

Olemme koko perhe kokeneet poliklinikan todella ahdistavaksi alusta saakka.

Varsinaista väsytystaktiikkaa. Olimme odottaneet saavamme itse tukea ja neuvoja lapsen tukemiseksi ja auttamiseksi ja itse otimme yhteyttä alun perin.

Tutkimuksesta vastaa muka lääkäri, mutta todellisuudessa hän ei oikeastaan tee muuta kun allekirjoittelee papereita jotka on koonnut hyvin asenteellinen ja radikaaleja keinoja suosiva henkilö, voimakas persoonallisuus jolla ei ole lääkärin, terapeutin tai psykologin koulutusta ja joka ei ole edes tavannut lastamme kuin ohimennen pari kertaa. Hän pitää myös tiiviisti yhetyttä lastensuojeluun ja mustamaalaa perhettämme. Olemme saaneet puheluita joissa loppujen lopuksi molemmat, me ja lastensuojelu, emme ymmärrä missä mennään. Tuntuu kuin olisimme hänen vihansa ja ilkeytensä kohde. Itse syy ja asia tuntuu unohtuneen jo ajat sitten.

Perheemme tilanne ei ole kaoottinen eikä lasta ole kohdeltu väärin. Ongelma on ujous, masennus ja niiden kautta turhautuminen ja toivottomuus onnistumisen ja esim. ihmissuhteiden kanssa. Olemme ihan normiperhe, työssäkäyvä ja opiskeleva, 30+.

Sitten se sokeri pohjalla! Jos emme suostu mielivaltaisiin (osittain kokeellisiin) tutkimuksiin ja terapiamuotoihin, on meille suoraan sanottu että sitten lähdetään puimaan lapsen huoltajuutta oikeudessa ja sijoituspaikka lienee psykiatrinen sairaala tai laitos.

Eli näin me saamme apua! Onkohan potilasasiamies oikea henkilö, lapsen ja perheen oikeudet kun ovat tasan sitä ja tätä? Pari asiallista ja laajalevikkistä lehteä ovat olleet myös kiinnostuneita asiasta, koska aina sanotaan että määrärahoja ei ole, mutta todellisuus ja käytäntö on tarua ihmeellisempää.

Kun vaan itse jaksaisi mukana.

luen tätä viestiketjua. Kyllä on kummallisia näkemyksiä lastenpsykiatrisesta toiminnasta. Terv. Sekä polilla että osastolla työskennellyt erityisasiantuntija

On täysin mahdollista, että ap:ta ja perhettänsä on kohdeltu epäammattimaisesti. Toisaalta on mahdollista, että AP:n silmät eivät kerta kaikkiaan riitä näkemään asioita niiden oikeilta kantilta. Itse psyk.osasltolla vuosia työskennelleenä, tiedän, että kanteluita tehdään paljon. Osa aiheesta varmastikin, mutta osa siksi, että potilas tai omaisensa eivät kerta kaikkiaan kykene/halua nähdä asioiden todellista laitaa ja siksi voi aina valitaa - kohtelusta, puosta, eräs jopa sohvakaluston väristä....

ja vastaukseksi sinulle yhdelle, ei minulla ei todellakaan ole hauskaa, ei sitten yhtään. Viimeiset 10 vuotta ollut yhtä helvettiä. Mutta lapseni olen kasvattanut kunnolla. Ja muille tiedoksi: ei lapseni ole mitenkään tekoreippaita tai tekopirteitä, kyllä heillä on huonojakin päiviä. Tunteensa näyttävät avoimesti, sekä hyvät että huonot. Olemme pitäneet tarkkaan huolta siitä, että heidän ei tarvitse olla aikuisia eikä kantaa naama irvessä, sydän verellä aikuisten huolia. Olen itse joutunut hoitamaan itseni 7-vuotiaasta alkaen, pitämään kulissit yllä vaikka sisäisesti olin aivan rikki, ja lyön mistä tahansa vetoa, että minun lapsillani ei tällaista ole. Juttelemme avoimesti kuolleesta ja sairaasta sisaruksesta, itkemme ja nauramme, mutta me vanhemmat emme kuormita heitä liialla tiedolla. Eivät he esim. tiedä, että veli on niin sairas kuin on. Ei heidän tarvitse tietää. Mutta olen varma, että jos heillä ei olisi asiat myös sisäisesti hyvin, se kyllä näkyisi jonain oireiluna. Olin minäkin lapsena kiltti tyttö, mutta oireilin loppujen lopuksi valehtelemalla, varastamalla (ruokaa ja rahaa ruokaan), pelkäämällä kaikkea mahdollista ja mahdotonta jne jne. En kuitenkaan hakannut toisia tai viillellyt itseäni tms.

Ehkä juuri meidän kaltaiset ihmiset ovat oppineet kovien koulujen myötä tunnistamaan herkemmin mielenterveysongelmien ensioireet.

Mikähän neuvo tuo on? Kysyjää on nöyryytetty ja ohjaat häntä nielemään huonon kohtelun.



Yhteistyö syntyy, kun molemmat osapuolet kunnioittaa toisiaan. Puolustautuminen ei ole mitään vastaanasettumista!!!

Puolustautuminen ei ole mitään vastaanasettumista!!!

Auttamisyrityksiltä? Jos ihminen olettaa herkästi että vastapuolella on pahat mielessä, siinä on kyllä äärimmäisen vaikea kenenkään tehdä yhteistyötä. Kun ainoastaan asiakkaan itse määrittelemät apumuodot kelpaavat, olivat ne siinä tilanteessa toimivia tai ei.

katkeruutta minun ja exän välillä, enkä ole mitään hallintokanteluakaan ollut tekemässä. Mistä ihmeestä teidän päähän kumpuaa edes moisia ajatuksia? Ainut meidän syntimme oli se, että nähtiin että lapsi kärsi ja siihen pyydettiin apua ja pene ei osannut mitenkään auttaa paitsi ehdottaa noita sunnuntaisyömisiä. Lopputulos penessä oli oikeasti se, että havahduin siihen, että oltiin exän kanssa liiankin hyvissä väleissä. Alkuunsa pene yritti sitä hyviä välejä jopa ruokkia lisääkin, mutta ehkä nekin sitten tajusivat jossain vaiheessa, että kaikkien eteenpäin pääsemikseksi (etenkin ettei lapsi herättele turhia toiveita vanhempien yhteen palaamisesta, kuten vaikka kauniissa ja rohkeissakin aikuiset tekee) piti välejä muuttaa lähinnä viranomaisvälien suuntaan, ei mihinkään jatkuviin päiväkahvikäynteihin. Edelleenkin pidetään hyvin yhteyttä, mutta perheet pidetään erillään.

Itse kyseenalaistan nykyään paljon nykylääke"tieteen" kehitystä. Veikkaisin, että tässäkin tapauksessa lapselle suositellaan lääkitystä tilanteen auttamiseksi.