Huonoa kohtelua ja hoitoa lastenpsykiatrisella polilla - minne ottaa yhteyttä?

En nyt halua alkaa selvittämään yksityiskohtaisesti miten ja missä, mutta lopputulos oli kaikkea muuta kuin tyydyttävä. Lähtökohtainen syy oli lapsen (nyt 9v) mahdollinen masennus ja/tai itsetunto-ongelmat.



Asiaamme hoidettiin epäammattimaisesti, tietosuojaa rikottiin ammattilaisten toimesta aivan selkeissä tilanteissa ja diagnoosiin tähtäävä tutkimus jätettiin keskeneräiseksi -- jatko märääntyi sen perusteella sekä 5 vuotta sitten sattuneen kirjoitusvirheen (!!!) mukaan. Kirjoitusvirhe oli neuvolasta, jossa terveydenhoitaja jonka äidinkieli ei ole suomi, oli kirjannut ylös huolemme siitä kokeeeko lapsemme itsensä yksinäiseksi (ei ollut lähistöllä samanikäistä seuraa ja epäilimme riittääkö vain vanhempien seura). Teksissään hän virheellisesti mainitsi olevansa (itse) huolissaan samasta asiasta. Asian tarkastaminen ei johtanut tuloksiin, psykiatrinen yksikkö oli "varma" että kyse ei ollut virheestä.



Psykiatrinen poli on tarttunut hanakasti kaikkeen mikä ehkä mahdollisesti voisi saattaa meidät kasvattajina huonoon valoon. No, syntyyhän pienistä puroista virta kun huonommuuttamme perheenä leimaavat esimerkiksi lähiomaisten sairaudet (kellään muulla ei ole lähiomaista joka sairastuisi vaikkapa syöpään tai kuolisi ennakoimatta, eihän?)Puhumattakaan nyt siitä millaisia hirviöitä olemme olleet hankkiessamme aikoinaan sähkörasioihin suojatulpat ja keittiön laatikoihin turvalukot... Lapsiparka ei joutunut kokemaan vastoinkäymisiä tai pettymyksiä ja se näkyy nyt! Ja kun meiltä kuoli akvaariokala ja lapsi mietti että olikohan hän syyllinen kun oli kerran (kuukausia aiemmin) pudottanut lyijykynän akvaarioon, saimme papereihin merkinnän lapsen systemaattisesta halusta vahingoittaa eläimiä ja yleensäkin heikompiaan.



Vastaanottotilanteisiin polilla oli järjestetty "ansoja" eli houkuttelevia mahdollisuuksia kiusan- ja vahingintekoon. Esimerkiksi oikean veitsen näköinen paperiveitsi lelu- ja pelilaatikon viereen pöydälle. Kun lapsi alkoi tutkia sitä ja leikellä taiteltua paperia, tuli merkintä huomiohakuisuudesta väkivaltaisen käyttäytymisen kautta. Emme kyllä itse huomanneet väkivaltaa, pelkkää paprein taittelua ja leikkelyä.



Olemme koko perhe kokeneet poliklinikan todella ahdistavaksi alusta saakka.



Varsinaista väsytystaktiikkaa. Olimme odottaneet saavamme itse tukea ja neuvoja lapsen tukemiseksi ja auttamiseksi ja itse otimme yhteyttä alun perin.



Tutkimuksesta vastaa muka lääkäri, mutta todellisuudessa hän ei oikeastaan tee muuta kun allekirjoittelee papereita jotka on koonnut hyvin asenteellinen ja radikaaleja keinoja suosiva henkilö, voimakas persoonallisuus jolla ei ole lääkärin, terapeutin tai psykologin koulutusta ja joka ei ole edes tavannut lastamme kuin ohimennen pari kertaa. Hän pitää myös tiiviisti yhetyttä lastensuojeluun ja mustamaalaa perhettämme. Olemme saaneet puheluita joissa loppujen lopuksi molemmat, me ja lastensuojelu, emme ymmärrä missä mennään. Tuntuu kuin olisimme hänen vihansa ja ilkeytensä kohde. Itse syy ja asia tuntuu unohtuneen jo ajat sitten.



Perheemme tilanne ei ole kaoottinen eikä lasta ole kohdeltu väärin. Ongelma on ujous, masennus ja niiden kautta turhautuminen ja toivottomuus onnistumisen ja esim. ihmissuhteiden kanssa. Olemme ihan normiperhe, työssäkäyvä ja opiskeleva, 30+.



Sitten se sokeri pohjalla! Jos emme suostu mielivaltaisiin (osittain kokeellisiin) tutkimuksiin ja terapiamuotoihin, on meille suoraan sanottu että sitten lähdetään puimaan lapsen huoltajuutta oikeudessa ja sijoituspaikka lienee psykiatrinen sairaala tai laitos.



Eli näin me saamme apua! Onkohan potilasasiamies oikea henkilö, lapsen ja perheen oikeudet kun ovat tasan sitä ja tätä? Pari asiallista ja laajalevikkistä lehteä ovat olleet myös kiinnostuneita asiasta, koska aina sanotaan että määrärahoja ei ole, mutta todellisuus ja käytäntö on tarua ihmeellisempää.



Kun vaan itse jaksaisi mukana.