Lue keskustelun säännöt.
Mies spektrillä, voimat loppu
10.05.2022 |
Ihan alkuun teen selväksi että tiedän, ettei toista ihmistä voi muuttaa. Mutta olen ihan puhki tähän meidän elämään ja tarvitsisin vertaistukea.
Tiesin alusta asti, että miehelläni on tiettyjä haasteita. On ollut aina sellainen vähän poissaoleva, joka unohtelee asioita ja viihtyy omissa oloissaan. Ja meillä on ollut aina kommunikaatio-ongelmia sekä erirytmisyyttä. Miehen on vaikea sekä pitää omaehtoisesti rutiineista kiinni, että sopeutua muutoksiin. Hän on introvertti eikä kovinkaan proaktiivinen.
Työelämän vaatimukset ja vanhemmuuden (ja parisuhteen) tuomat velvollisuudet ovat alkaneet näkyä niin, että hän ei selvästi voi hyvin. Miehelle kasaantuu erityisesti loppusyksystä ja loppukeväästä voimakasta kuormitusta, ja dominoefektinä hommat ns. kusahtaa. Sitten iskee eskapismi, joka ilmenee yleensä pienenä peliriippuvuutena, bissettelynä tai ahmimisena, jotka sitten taas ruokkivat masennusta. Joulu- ja kesäloma katkaisevat onneksi nämä putket, mutta sitten homma taas toistuu parin kk päästä. Rentoutunut tai iloinen hän on harvoin muulloin kun leikkiessään lasten kanssa.
Olen ollut koko suhteemme ajan sitä mieltä että miehen haasteet johtuvat siitä, että hänellä on neuropsykiatrisia erityispiirteitä - sekä ADD-tyyppistä että autismin kirjoon kuuluvaa käytöstä. Miehellä on minun mielestäni lisäksi traumatausta, joka on ollut oma tekijänsä hänen persoonansa kehittymisessä. Itse hän sanoo ettei juuri muista lapsuudestaan mitään. Hän tarvitsisi ammattilaisen, joka opettaisi itsetuntemusta ja opastaisi erilaisiin arjen tekniikoihin. Diagnoosi, ehkä lääkityskin, voisi olla hyödyksi ja psykoterapia kohdillaan, sillä hänen on todella vaikea ilmaista tunteitaan muuten kuin vihaisena.
Ongelmana on kuitenkin se, että mies ei vain pysty hankkimaan itselleen apua. Kaikki minun aloitteestani lähteneet keinot ovat lopulta kuivuneet kokoon: parisuhdeterapian pääteeksi terapeutti sanoi miehen tarvitsevan oman psykologin, ei lähtenyt siihen; työterveydenhuollossa kävi vain pari kertaa juttelemassa yleislääkärille, kieltäytyi ensikäynnin jälkeen perheelle tarkoitetusta toiminnallisuutta kehittävästä tuesta jne jne jne. Minusta hän pelkää itsensä ja psykohistoriansa kohtaamista.
Koko perhe kärsii miehen ongelmista. Minä teen kaiken metatyön, hoidan sosiaaliset suhteet ja miehen mokailujen jälkipyykit, ja vastaan lasten tunnekasvatuksesta. Pahimmillaan riitelemme joka päivä. Välillä minusta tuntuu, että elämä on jatkuvaa selviytymistä miehen kanssa. Pelkästään viimeisen viikon sisään on mahtunut sekä pienempää harmia (unohti lasten äitienpäivälahjat päiväkotiin, söi lapsen lahjaksi saaman suklaan, jäi perjantaina ylitöihin ilmoittamatta, vaikka oltiin sovittu yhteistä menoa) että isompia haasteita (ei muistanut että oli avannut ja kadottanut ison laskun, jonka löysin sohvan takaa - eräpäivä on ensi viikolla, jätti kertomatta että oli lupautunut kesälomalla viikoksi rakennushommiin veljelleen).
Minä rakastan häntä yhä paljon. Se hyvä, mitä miehessä on, on todella hyvää. Mutta ei tämä nyt hyvältä näytä, välillä epäilen että ainoa tapa saada hänet tekemään itsensä eteen jotain, on erota. Olen yrittänyt miehelle puhua, että ehkä hän on onneton minun kanssani, ja siksi hän luuppaa samaa, itseinhoa ruokkivaa epäonnistumisten ja pettymysten ketjua. Jos häneltä puuttuu itseluottamus ja rohkeus ottaa ero. Mutta mies sanoo että syy ei ole minussa, vaan hänessä ja minä tuon hänen elämäänsä eniten iloa. Pelkään, että ero saisi hänet masentumaan vakavasti tai uppoamaan syvälle riippuvuuksiin.
Mitä tässä tilaanteessa voi oikein tehdä?
Kommentit (82)
Aika pitkä teksti, lyhennä niin jaksaa jotain lukeakin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoitat, että miehellä on traumalapsuus. Ilmeisesti on kuitenkin veljensä kanssa väleissä. Voisitko pyytää veljeä sanomaan miehelle, että tämä tarvitsee apua?
Et sinä voi sitä miestä parantaa.
Sinä voit lähteä ja mies parantaa itse itsensä tai ei paranna. Olet ihan todella paljon jo tehnyt miehen eteen. Et voi toista laihduttaa tai saada savuttomaksikaan.
Itse nuorena yritin olla viisi vuotta traumatisoituneen kumppanina ja tukena. Lopulta tajusin pelastaa itseni. Siitä on 24 vuotta. Hänen vaimonsa näyttää niin apaattiselta ja pystyynkuolleelta ja on siinä ollut yksi tai kaksi aiempaakin vaimoa. Onneksi en jäänyt!
Hei ap! Kuulostat siltä että todella välität miehestäsi. En tiedä mikä oma ammattisi on mutta tekstistäsi välittyy aito ymmärrys nepsyjä kohtaan. Minulla on todettu aikuisiällä ADHD ja voin todeta että diagnoosi auttoi erityisesti heikkoon itsetuntoon. Oli tosi tärkeää saada tietää etten ole itse syyllinen niihin asioihin joista minua on syytetty koko elämäni. Olin ajatellut aina että olen tyhmä hösääjä joka väsyy ihan naurettavan pienestä. Olin myös masentunut monta vuotta tajuamatta sitä itse. Minut sai hakemaan apua vasta tilanne jossa olin sählännyt raha-asiat tosi pahasti.
Pikku hiljaa olen alkanut oppia työkaluja arjen hallintaan mutta parisuhteet on kariutuneet yhdessä asumisen myötä sillä en vain pysty töiden lisäksi keskittämään energiaani toisiin ihmisiin ja heidän aiheuttamiin muutoksiin elämässäni. Toivon ja uskon että tämäkin muuttuu tulevaisuudessa jos tapaan ihmisen joka ymmärtää mistä ADHD:ssä oikeasti on kyse.
Olisiko mahdollista että tekisit teistä lastensuojeluilmoituksen niin mies ymmärtää kuinka vakavista asioista on kyse?
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea tuota.
Ohis, mutta mikä on nolompaa kuin viettää aikaansa keskustelupalstalla kommentoiden ettei jaksa lukea?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa sanoa, mikä olisi viisasta, mutta nyt sinun täytyy huolehtia omasta jaksamisestasi. Pyydä siihen apua kaikista lähteistä joista voit ja karsi välttämättömät kuormitusta lisäävät asiat. Ehkä voisit myös vääntää ratakiskosta miehellesi, että rakastat häntä valtavasti, mutta et jaksa tai ole velvollinen huolehtimaan aikuisesta ihmisestä tällä tavalla. Miehen on otettava vastuu itsestään. Mieti myös omaa rooliasi mahdollistajana. Ei miehen tarvitse muuttaa mitään, jos sinä koet velvollisuudeksesi kuitenkin huolehtia, että hommat hoituvat.
Kuulostaa raskaalta. Miettisin vähintäänkin erilleen muuttoa, ellen eroa.
Joskus on lähdettävä sellaisenkin kumppanin luota, jota rakastaa.
Voit toki kokeilla keskustelua vielä viimeisen kerran ennen lähtöä. Usein kuitenkin toinen tajuaa asian vakavuuden vasta eron myötä.
Voimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei ap, kuulostaa aivan meidän elämältä. Mies on kuitenkin tullut järkiinsä ja on päässyt avun piiriin. Psykoterapia alkaa kesällä. Tuskallisen pitkä aika odottaa, kun niin kauan on sinnitelty. Joskus tuntuu kuin olisin omaishoitaja.
Ehkä joku ultimaattumi herättäisi miehen hakemaan apua? Että jos et sitoudu hakemaan apua, ero tulee.
Aikuisten ei kuulu kantaa toisten aikuisten taakkoja, etenkin kun on pieniä lapsiakin.
Sopeudu, jos haluat jaksaa jatkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
10 jatkaa. Voisitkohan näyttää tätä keskustelua hänelle?
Joskus mun mies ei ota kuuleviin korviin sanomisiani, mutta kun on tehnyt esim. päihderiippuvuus ja masennustestejä netissä, on tuo konkreettinen tulos silmien edessä herätellyt häntä.
Samanlainen mies täällä. Olen eroa harkinnut sillä nepsy mieheni ei pysty kunnolla kommunikoimaan nepsy lastemme kanssa ja siksi tulee paljon yhteenottoja turhasta. Turhauttavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lastensuojelun piirissä on paljon nepsylapsia, joiden todellinen ongelma on vanhemman diagnosoimaton neuropsykiatrinen poikkeama.
Ehkä se lasu omista lapsista voisi auttaa.
Sitä ilmiötä kun joku sanoo rakastavansa sinua, mutta kaataa yhä uudestaan kaiken sinun niskaasi, kutsutaan manipuloinniksi. Ihan sama millä spektrillä on, mutta aikuinen ottaa vastuuta tekemisistään, eikä manipuloi toista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ihmeessä olet pariutunut miehen kanssa, joka ei ole aikuinen, eikä kykene muuhun ongelmanratkaisuun kuin pelaamiseen tai päihteisiin? Ja olet mennyt vielä lapsia tekemään?
Ei tuossa voi muuta tehdä kuin erota. Ihan oikeasti ei voi. Voitte molemmat sen jälkeen paremmin.
En usko hetkeäkään että rakastaisit miestäsi. Aitoa rakkautta voi tuntea vain sellaista ihmistä kohtaan, jota kunnioittaa, ja on aivan selvää ettet kunnioita miestäsi vaan pidät häntä jonkinlaisena mieslapsena. Minkä tuollainen riippuvuuksiin taipuvainen tietysti täysin ansaitseekin.
Mielestäni tarvitset itsellesi apua kuulosteluun mikä SINUT on saanut suhteeseen miehesi kanssa ja jatkamaan suhdetta näin pitkälle?
Oletko tietoinen mikä on rakkauden, rakastamisen ja läheisriippuvuuden ero? Onko ITSELLÄSI mahdollisesti traumataustaa?
Mielestäni suhteenne on äiti-lapsi -suhde, ei kahden tasaveroisen aikuisen suhde!
Mitä saat tästä perässävetämisestä?
Herätys, elämä on aika lyhyt retki ja ansaitset muuta, jos haluat.
Oletko miehesi omaishoitaja, joka antaa lapsille surkean mallin ja kierre jatkuu?
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitat, että miehellä on traumalapsuus. Ilmeisesti on kuitenkin veljensä kanssa väleissä. Voisitko pyytää veljeä sanomaan miehelle, että tämä tarvitsee apua?
Olen suhteemme alkuvuosina puhunut useasti veljen ja heidän äitinsä kanssa miehestä. He tunnistavat kyllä haasteet mutta eivät pidä niitä niin vakavina, kun ovat tunteneet hänet arjessa silloin kun mies oli vielä poika, ja asioita pystyi laittamaan "pojat on poikia"-piikkiin. Veli on sanonut, että minun pitäisi sopeutua miehen persoonaan paremmin ja olla tekemättä asioista itselleni ongelmia. Se rassaa, sillä en pidä hänen omaa parisuhdettaan minään tasa-arvon idyllinä. (Remppahommista oli sovittu hänenkin vaimonsa selän takana.)
Anoppi sen sijaan käsittää, että miehellä ei ole kaikki kunnossa, mutta epäilen että häntäkin pelottaa ajatus että mies päätyisi terapian myötä tuntemaan itseään paremmin - ja kohtaamaan myös äitinsä tekemät laiminlyönnit ja huonot valinnat. Hän sanoo että ketään ei voi terapiaan pakottaa, eikä selvästi halua puuttua asiaan enempää.
Oma isäni sen sijaan on miehelle tärkeä ja kunnioitettava hahmo. En ole halunnut häntä sotkea parisuhdeongelmiimme sen enempää kuin välillä ahdistustani vuodattamalla, mutta ehkä kun lapset alkavat olla jo isompia niin huoli lapsenlapsista saisi isäni ottamaan vähän roolia.
- Ap
Vierailija kirjoitti:
Hei ap! Kuulostat siltä että todella välität miehestäsi. En tiedä mikä oma ammattisi on mutta tekstistäsi välittyy aito ymmärrys nepsyjä kohtaan. Minulla on todettu aikuisiällä ADHD ja voin todeta että diagnoosi auttoi erityisesti heikkoon itsetuntoon. Oli tosi tärkeää saada tietää etten ole itse syyllinen niihin asioihin joista minua on syytetty koko elämäni. Olin ajatellut aina että olen tyhmä hösääjä joka väsyy ihan naurettavan pienestä. Olin myös masentunut monta vuotta tajuamatta sitä itse. Minut sai hakemaan apua vasta tilanne jossa olin sählännyt raha-asiat tosi pahasti.
Pikku hiljaa olen alkanut oppia työkaluja arjen hallintaan mutta parisuhteet on kariutuneet yhdessä asumisen myötä sillä en vain pysty töiden lisäksi keskittämään energiaani toisiin ihmisiin ja heidän aiheuttamiin muutoksiin elämässäni. Toivon ja uskon että tämäkin muuttuu tulevaisuudessa jos tapaan ihmisen joka ymmärtää mistä ADHD:ssä oikeasti on kyse.
Olisiko mahdollista että tekisit teistä lastensuojeluilmoituksen niin mies ymmärtää kuinka vakavista asioista on kyse?
Kiitos viestistäsi, se sai ajattelemaan paljon. Pitää harkita vakavasti tuota lasua.
- Ap
Vierailija kirjoitti:
Hei ap, kuulostaa aivan meidän elämältä. Mies on kuitenkin tullut järkiinsä ja on päässyt avun piiriin. Psykoterapia alkaa kesällä. Tuskallisen pitkä aika odottaa, kun niin kauan on sinnitelty. Joskus tuntuu kuin olisin omaishoitaja.
Ehkä joku ultimaattumi herättäisi miehen hakemaan apua? Että jos et sitoudu hakemaan apua, ero tulee.
Aikuisten ei kuulu kantaa toisten aikuisten taakkoja, etenkin kun on pieniä lapsiakin.
Sehän tässä on, että mies yritti pari vuotta sitten hakea työterveydestä apua. Hän sai kuitenkin tukea lähinnä työelämää haittaaviin asioihin, eikä lääkäri nähnyt lyhyen keskustelun jälkeen perusteluita passittaa jatkotutkimuksiin. Tämä kokemus selvästi syöksi miehen syvemmälle ahdistukseen, sillä puhui itsestään sen jälkeen ettei hänessä ole mitään lääketieteellisesti vialla vaan ongelma on vain siinä että hän on huono ja että hänen on yritettävä vain parantaa tapansa. Ahmiminen ja 1-2 olutta useamman kerran arki-iltaisin astuivat sen myötä kuvioihin.
Olen yrittänyt kannustaa ottamaan yhteyttä uudelleen työterveydenhuoltoon, mutta mies kokee kynnyksen korkeaksi. Yksityiseen terapiaan ilman Kela-korvausta ei ole varaa.
-Ap
Kuulostaa kyllä siltä että ongelma on miehen luonteenlaatu eikä diagnoosit. Jos rakastaisi niin kai hakisi apua? Itsekästähän tuo on.