Lue keskustelun säännöt.
Mies spektrillä, voimat loppu
10.05.2022 |
Ihan alkuun teen selväksi että tiedän, ettei toista ihmistä voi muuttaa. Mutta olen ihan puhki tähän meidän elämään ja tarvitsisin vertaistukea.
Tiesin alusta asti, että miehelläni on tiettyjä haasteita. On ollut aina sellainen vähän poissaoleva, joka unohtelee asioita ja viihtyy omissa oloissaan. Ja meillä on ollut aina kommunikaatio-ongelmia sekä erirytmisyyttä. Miehen on vaikea sekä pitää omaehtoisesti rutiineista kiinni, että sopeutua muutoksiin. Hän on introvertti eikä kovinkaan proaktiivinen.
Työelämän vaatimukset ja vanhemmuuden (ja parisuhteen) tuomat velvollisuudet ovat alkaneet näkyä niin, että hän ei selvästi voi hyvin. Miehelle kasaantuu erityisesti loppusyksystä ja loppukeväästä voimakasta kuormitusta, ja dominoefektinä hommat ns. kusahtaa. Sitten iskee eskapismi, joka ilmenee yleensä pienenä peliriippuvuutena, bissettelynä tai ahmimisena, jotka sitten taas ruokkivat masennusta. Joulu- ja kesäloma katkaisevat onneksi nämä putket, mutta sitten homma taas toistuu parin kk päästä. Rentoutunut tai iloinen hän on harvoin muulloin kun leikkiessään lasten kanssa.
Olen ollut koko suhteemme ajan sitä mieltä että miehen haasteet johtuvat siitä, että hänellä on neuropsykiatrisia erityispiirteitä - sekä ADD-tyyppistä että autismin kirjoon kuuluvaa käytöstä. Miehellä on minun mielestäni lisäksi traumatausta, joka on ollut oma tekijänsä hänen persoonansa kehittymisessä. Itse hän sanoo ettei juuri muista lapsuudestaan mitään. Hän tarvitsisi ammattilaisen, joka opettaisi itsetuntemusta ja opastaisi erilaisiin arjen tekniikoihin. Diagnoosi, ehkä lääkityskin, voisi olla hyödyksi ja psykoterapia kohdillaan, sillä hänen on todella vaikea ilmaista tunteitaan muuten kuin vihaisena.
Ongelmana on kuitenkin se, että mies ei vain pysty hankkimaan itselleen apua. Kaikki minun aloitteestani lähteneet keinot ovat lopulta kuivuneet kokoon: parisuhdeterapian pääteeksi terapeutti sanoi miehen tarvitsevan oman psykologin, ei lähtenyt siihen; työterveydenhuollossa kävi vain pari kertaa juttelemassa yleislääkärille, kieltäytyi ensikäynnin jälkeen perheelle tarkoitetusta toiminnallisuutta kehittävästä tuesta jne jne jne. Minusta hän pelkää itsensä ja psykohistoriansa kohtaamista.
Koko perhe kärsii miehen ongelmista. Minä teen kaiken metatyön, hoidan sosiaaliset suhteet ja miehen mokailujen jälkipyykit, ja vastaan lasten tunnekasvatuksesta. Pahimmillaan riitelemme joka päivä. Välillä minusta tuntuu, että elämä on jatkuvaa selviytymistä miehen kanssa. Pelkästään viimeisen viikon sisään on mahtunut sekä pienempää harmia (unohti lasten äitienpäivälahjat päiväkotiin, söi lapsen lahjaksi saaman suklaan, jäi perjantaina ylitöihin ilmoittamatta, vaikka oltiin sovittu yhteistä menoa) että isompia haasteita (ei muistanut että oli avannut ja kadottanut ison laskun, jonka löysin sohvan takaa - eräpäivä on ensi viikolla, jätti kertomatta että oli lupautunut kesälomalla viikoksi rakennushommiin veljelleen).
Minä rakastan häntä yhä paljon. Se hyvä, mitä miehessä on, on todella hyvää. Mutta ei tämä nyt hyvältä näytä, välillä epäilen että ainoa tapa saada hänet tekemään itsensä eteen jotain, on erota. Olen yrittänyt miehelle puhua, että ehkä hän on onneton minun kanssani, ja siksi hän luuppaa samaa, itseinhoa ruokkivaa epäonnistumisten ja pettymysten ketjua. Jos häneltä puuttuu itseluottamus ja rohkeus ottaa ero. Mutta mies sanoo että syy ei ole minussa, vaan hänessä ja minä tuon hänen elämäänsä eniten iloa. Pelkään, että ero saisi hänet masentumaan vakavasti tai uppoamaan syvälle riippuvuuksiin.
Mitä tässä tilaanteessa voi oikein tehdä?
Kommentit (82)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei ap, kuulostaa aivan meidän elämältä. Mies on kuitenkin tullut järkiinsä ja on päässyt avun piiriin. Psykoterapia alkaa kesällä. Tuskallisen pitkä aika odottaa, kun niin kauan on sinnitelty. Joskus tuntuu kuin olisin omaishoitaja.
Ehkä joku ultimaattumi herättäisi miehen hakemaan apua? Että jos et sitoudu hakemaan apua, ero tulee.
Aikuisten ei kuulu kantaa toisten aikuisten taakkoja, etenkin kun on pieniä lapsiakin.Sehän tässä on, että mies yritti pari vuotta sitten hakea työterveydestä apua. Hän sai kuitenkin tukea lähinnä työelämää haittaaviin asioihin, eikä lääkäri nähnyt lyhyen keskustelun jälkeen perusteluita passittaa jatkotutkimuksiin. Tämä kokemus selvästi syöksi miehen syvemmälle ahdistukseen, sillä puhui itsestään sen jälkeen ettei hänessä ole mitään lääketieteellisesti vialla vaan ongelma on vain siinä että hän on huono ja että hänen on yritettävä vain parantaa tapansa. Ahmiminen ja 1-2 olutta useamman kerran arki-iltaisin astuivat sen myötä kuvioihin.
Olen yrittänyt kannustaa ottamaan yhteyttä uudelleen työterveydenhuoltoon, mutta mies kokee kynnyksen korkeaksi. Yksityiseen terapiaan ilman Kela-korvausta ei ole varaa.
-Ap
Työterveyteen uudelleen pari kertaa ja sitten vaikka kerran yksityiselle psykiatrille. Kun apua on haettu muutaman kuukauden ajan ja muutaman kerran, ja kun psykiatri kirjoittaa puoltavan lausunnon, ehdot kelan tukemalle kuntoutuspsykoterapialle täyttyvät.
En enää muista tarkkoja ehtoja, mutta Kelasta ne löytyvät ja kyllä jokaisen psykoterapeutin ja psykiatrin tulisi tuntea ne myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsetunto-ongelmat ovat yleisiä nepsyillä. Suosittelen yksityistä lääkäriä, joka voi auttaa jatkotutkimuksiin. Tosin jos miehesi kommunikaatiokyvyt ovat rajalliset niin voit kirjoittaa lyhyen kirjeen lääkärille annettavaksi.
Kuulostaa siltä, että lasten saamisen myötä miehellä on aktivoitunut kaikenlaisia asioita. Se on tyypillistä sekä neuroepätyypillisille, että neurotyypillisille. Joku kyseli, oletko käynyt omat traumasi ja solmusi läpi, minuakin kiinnostaa?
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni tarvitset itsellesi apua kuulosteluun mikä SINUT on saanut suhteeseen miehesi kanssa ja jatkamaan suhdetta näin pitkälle?
Oletko tietoinen mikä on rakkauden, rakastamisen ja läheisriippuvuuden ero? Onko ITSELLÄSI mahdollisesti traumataustaa?
Mielestäni suhteenne on äiti-lapsi -suhde, ei kahden tasaveroisen aikuisen suhde!
Mitä saat tästä perässävetämisestä?
Herätys, elämä on aika lyhyt retki ja ansaitset muuta, jos haluat.
Mitä se mies sitten ansaitsee? Onko sen ihmisyys ja ongelmat vähemmän arvokkaita kuin sinun tai ap:n?
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että lasten saamisen myötä miehellä on aktivoitunut kaikenlaisia asioita. Se on tyypillistä sekä neuroepätyypillisille, että neurotyypillisille. Joku kyseli, oletko käynyt omat traumasi ja solmusi läpi, minuakin kiinnostaa?
Olen käsitellyt omat traumani ammattilaisten parissa, kiitos kysymästä. Tiedostan varsin hyvin että minulla on taipumusta ymmärtää toisia joskus liian pitkälle myös tilanteissa, joissa olen itse kohtuuttoman kuorman alla. Toisaalta ammattiapua saaneena tiedän, että ihminen ei usein käsitä miten hänen tekemisensä ja tekemättä jättämisensä vaikuttavat toisiin.
Minusta myös tilanne on pahentunut lasten myötä. Kun katson miestä lastemme kanssa, näen että hän saa niin paljon irti siitä että voi itse olla turvallinen ja läsnäoleva isä. Mutta sitten kun tulee huonompia kausia, menee mies aika syviin vesiin jos erehtyy tekemään "väärin" jotain lapsia kohtaan - esim. hän ei oikein osaa antaa jämäköitä rajoja ja saattaa jäädä vellomaan pitkäksikin aikaa mokiin joita on tehnyt, kuten nyt vaikka tuo suklaan syöminen.
Minua loukkaa ettei hän samalla lailla vaikuta reflektoivan sitä, miten hän ohittaa minut ja saattaa minulle kuormitusta. Kateutta en tunnista itsessäni, mutta joskus mietin että mies tarvitsee enemmän sitä, että hänen sisäinen pikkulapsensa saa kaiken hyväksyvää rakkautta, kuin sitä että aikuinen mies saisi naisen rakkautta.
- Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos todella rakastat miestäsi ja haluat hänelle hyvää, niin huolehdit siitä, että hän pääsee neuropsykiatrin vastaanotolle ja tutkimuksiin. Paras olisi, jos voisit toimittaa psykiatrille tiivistetyn kuvauksen miehesi toiminnasta. Kyllä, kyllä, hän on aikuinen, mutta koska on saamaton, niin sinun on otettava lusikka kauniisti käteen ja ryhdyttävä toimimaan. Jos et tee mitään, vaan jatkat samalla tavalla, niin teet sekä miehellesi että lapsillenne karhunpalveluksen. Tutkimukset, diagnoosi, hoito, terapia, mahdollinen lääkitys auttavat eteenpäin. Lapsuuden traumojen kohtaaminen ei varmasti ole helppoa, mutta sitten kun ne on kohdattu ja terapiassa pohjia myöten kaiveltu, niin lopputulos voi olla hyvä. Keskusteluapua, terapiaa, mies varmasti tarvitsee pitkään, mutta mitä siitä, jos se tuottaa tulosta ja hyvää mieltä ja oloa.
Ap, tuo viimeisin pitkä viestisi oli huolestuttava. Olet ihan kuin helikopterivanhempi - miehellesi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paha diagnosoida miestä näin etänä, joten paha sanoa mikä vaivaa, mutta ap:lle sanon saman kuin narsistien kumppaneille: lakkaa keskittymästä potentiaaliin (se ei ehkä koskaan realisoidu) vaan keskity siihen mitä todellisuus on nyt. Onko se hyvä ja tyydyttävä? Ei ole. Vain itseäsi voit muuttaa. Älä pidä toista ihmistä projektinasi. Jos mies rakastaisi sinua, hän menisi sinun vuoksesi terapiaan, ihan itse. Etköhän ole pointtisi tehnyt hänelle selväksi jo vuosia.
Nuo ongelmat on tuskin tulleet yllätyksenä ja silti olet lapsenkin saanut aikaan. Ei ole sinullakaan järki päätä pakottanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nuo ongelmat on tuskin tulleet yllätyksenä ja silti olet lapsenkin saanut aikaan. Ei ole sinullakaan järki päätä pakottanut.
Ap sanoi, että mies viettää aikaa lapsien kanssa ja nauttii siitä. Ole sä hiljaa.
Ap, voit miettiä asiaa siltä kannalta että sinulla on nyt käsissäsi kaksi lasta, joiden elämän voit joko
- traumatisoida pahasti
- hyväksyä sen, että heillä ei ole isää joka pystyisi antamaan tasa-arvoisen parisuhteen mallin, joten parasta siis opettaa sitä tasa-arvoa oman esimerkin mukaisesti ottamalla eron
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on samanlainen mies. Olen jatkuvasti kiikun kaakun otanko eron. Hänen käytöstään ei pysty muuttamaan. Kaikkeni olen yrittänyt. Ja itse ei koe tarvitsevansa apua, tai oikeastaan häpeää sitä, että pitäisi hakea apua.
Vierailija kirjoitti:
Ap, tuo viimeisin pitkä viestisi oli huolestuttava. Olet ihan kuin helikopterivanhempi - miehellesi!
Kiinnostaisi kuulla mikä siinä oli huolestuttavaa? En tunnista itsessäni tuota helikopteripuolta, sillä en mahdollista tai hyväksy miehen huonoa käytöstä, paitsi toki jos se että en ole vielä ottanut eroa merkkaa sitä. Sen sijaan olen uupunut työmäärään ja fiilikseen, jota miehen pahoinvointi tuo arkeeni. Tiedän kuitenkin ettei se ole hänen perusluonteensa, kokemusta miehestä ennen lapsiperhe-elämää ja ahdistuneisuutta on kuitenkin monta vuotta.
- Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika rajusti täällä parjataan ap:tä ja hänen miestään. Oletteko tosiaan sitä mieltä että esim. yhä aikuisena oireilevat p*dofilian uhrit ovat mieslapsia ja heidän tuskaansa ymmärtävät naiset mahdollistajia?
No siis ihan monesta eri kokemuksesta sanon, että ei kannata olla yhdessä sellaisen lapsena hyväksikäytetyn kanssa, joka ei ole läpikäynyt hoitoa siihen. Pilaa vain oman elämänsä.
Jos ap:n mies on hyväksikäytetty niin mies pihalle ja hänsitten hakeutuu hoitoon tai ei
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, tuo viimeisin pitkä viestisi oli huolestuttava. Olet ihan kuin helikopterivanhempi - miehellesi!
Kiinnostaisi kuulla mikä siinä oli huolestuttavaa? En tunnista itsessäni tuota helikopteripuolta, sillä en mahdollista tai hyväksy miehen huonoa käytöstä, paitsi toki jos se että en ole vielä ottanut eroa merkkaa sitä. Sen sijaan olen uupunut työmäärään ja fiilikseen, jota miehen pahoinvointi tuo arkeeni. Tiedän kuitenkin ettei se ole hänen perusluonteensa, kokemusta miehestä ennen lapsiperhe-elämää ja ahdistuneisuutta on kuitenkin monta vuotta.
- Ap
Kyllä sinä hyväksyt. Lisäksi sinä teet hänelle kuuluvaa työtä. Ja mies kuulostaa mulkulta. Voi olla traumataustaisena piilonarsisti ja silloin todella haitallinen sinun terveydellesi ja lasten kehitykselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, tuo viimeisin pitkä viestisi oli huolestuttava. Olet ihan kuin helikopterivanhempi - miehellesi!
Kiinnostaisi kuulla mikä siinä oli huolestuttavaa? En tunnista itsessäni tuota helikopteripuolta, sillä en mahdollista tai hyväksy miehen huonoa käytöstä, paitsi toki jos se että en ole vielä ottanut eroa merkkaa sitä. Sen sijaan olen uupunut työmäärään ja fiilikseen, jota miehen pahoinvointi tuo arkeeni. Tiedän kuitenkin ettei se ole hänen perusluonteensa, kokemusta miehestä ennen lapsiperhe-elämää ja ahdistuneisuutta on kuitenkin monta vuotta.
- Ap
Lähde kävelemään ja katso mitä tapahtuu. Muu on mahdollistamista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei ap, kuulostaa aivan meidän elämältä. Mies on kuitenkin tullut järkiinsä ja on päässyt avun piiriin. Psykoterapia alkaa kesällä. Tuskallisen pitkä aika odottaa, kun niin kauan on sinnitelty. Joskus tuntuu kuin olisin omaishoitaja.
Ehkä joku ultimaattumi herättäisi miehen hakemaan apua? Että jos et sitoudu hakemaan apua, ero tulee.
Aikuisten ei kuulu kantaa toisten aikuisten taakkoja, etenkin kun on pieniä lapsiakin.Sehän tässä on, että mies yritti pari vuotta sitten hakea työterveydestä apua. Hän sai kuitenkin tukea lähinnä työelämää haittaaviin asioihin, eikä lääkäri nähnyt lyhyen keskustelun jälkeen perusteluita passittaa jatkotutkimuksiin. Tämä kokemus selvästi syöksi miehen syvemmälle ahdistukseen, sillä puhui itsestään sen jälkeen ettei hänessä ole mitään lääketieteellisesti vialla vaan ongelma on vain siinä että hän on huono ja että hänen on yritettävä vain parantaa tapansa. Ahmiminen ja 1-2 olutta useamman kerran arki-iltaisin astuivat sen myötä kuvioihin.
Olen yrittänyt kannustaa ottamaan yhteyttä uudelleen työterveydenhuoltoon, mutta mies kokee kynnyksen korkeaksi. Yksityiseen terapiaan ilman Kela-korvausta ei ole varaa.
-Ap
Työterveyshuolto keskittyy juuri noihin työelämää haittaaviin asioihin, sieltä on hyvin vaikea saada apua. Vaihtoehdot on sitten julkinen, johon on kunnasta riippuen pitkät tai vielä pidemmät jonot, tahi yksityinen joka on sitten kallis.
Monelle on tärkeämpää että mies on esim. syvällinen, kiltti ja rauhallinen sen sijaan että olisi äänekäs, itsekeskeinen tai yksinkertainen. Minusta vaikuttaa siltä että ap tiesi ihan alusta asti että miehellä saattaa olla jokin diagnoosi, mutta hyväksyi tämän. Sen sijaan ap ei osannut ennakoida, että tilanne pahentuisi näin pahaksi lasten myötä. Se on minusta rakastuneen naivismia, mutta kukapa meistä ei haluaisi olettaa rakkaimmastaan ensin hyvää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo ongelmat on tuskin tulleet yllätyksenä ja silti olet lapsenkin saanut aikaan. Ei ole sinullakaan järki päätä pakottanut.
Ap sanoi, että mies viettää aikaa lapsien kanssa ja nauttii siitä. Ole sä hiljaa.
Sehän poistaakin kaikki muut ongelmat mitä parisuhteessa on. Kunhan isä on hyvä lapsilleen niin saa olla vaikka kuinka mulkku lasten äitiä kohtaan!
Aika rajusti täällä parjataan ap:tä ja hänen miestään. Oletteko tosiaan sitä mieltä että esim. yhä aikuisena oireilevat p*dofilian uhrit ovat mieslapsia ja heidän tuskaansa ymmärtävät naiset mahdollistajia?