Mies spektrillä, voimat loppu

Ihan alkuun teen selväksi että tiedän, ettei toista ihmistä voi muuttaa. Mutta olen ihan puhki tähän meidän elämään ja tarvitsisin vertaistukea.

Tiesin alusta asti, että miehelläni on tiettyjä haasteita. On ollut aina sellainen vähän poissaoleva, joka unohtelee asioita ja viihtyy omissa oloissaan. Ja meillä on ollut aina kommunikaatio-ongelmia sekä erirytmisyyttä. Miehen on vaikea sekä pitää omaehtoisesti rutiineista kiinni, että sopeutua muutoksiin. Hän on introvertti eikä kovinkaan proaktiivinen.

Työelämän vaatimukset ja vanhemmuuden (ja parisuhteen) tuomat velvollisuudet ovat alkaneet näkyä niin, että hän ei selvästi voi hyvin. Miehelle kasaantuu erityisesti loppusyksystä ja loppukeväästä voimakasta kuormitusta, ja dominoefektinä hommat ns. kusahtaa. Sitten iskee eskapismi, joka ilmenee yleensä pienenä peliriippuvuutena, bissettelynä tai ahmimisena, jotka sitten taas ruokkivat masennusta. Joulu- ja kesäloma katkaisevat onneksi nämä putket, mutta sitten homma taas toistuu parin kk päästä. Rentoutunut tai iloinen hän on harvoin muulloin kun leikkiessään lasten kanssa.

Olen ollut koko suhteemme ajan sitä mieltä että miehen haasteet johtuvat siitä, että hänellä on neuropsykiatrisia erityispiirteitä - sekä ADD-tyyppistä että autismin kirjoon kuuluvaa käytöstä. Miehellä on minun mielestäni lisäksi traumatausta, joka on ollut oma tekijänsä hänen persoonansa kehittymisessä. Itse hän sanoo ettei juuri muista lapsuudestaan mitään. Hän tarvitsisi ammattilaisen, joka opettaisi itsetuntemusta ja opastaisi erilaisiin arjen tekniikoihin. Diagnoosi, ehkä lääkityskin, voisi olla hyödyksi ja psykoterapia kohdillaan, sillä hänen on todella vaikea ilmaista tunteitaan muuten kuin vihaisena.

Ongelmana on kuitenkin se, että mies ei vain pysty hankkimaan itselleen apua. Kaikki minun aloitteestani lähteneet keinot ovat lopulta kuivuneet kokoon: parisuhdeterapian pääteeksi terapeutti sanoi miehen tarvitsevan oman psykologin, ei lähtenyt siihen; työterveydenhuollossa kävi vain pari kertaa juttelemassa yleislääkärille, kieltäytyi ensikäynnin jälkeen perheelle tarkoitetusta toiminnallisuutta kehittävästä tuesta jne jne jne. Minusta hän pelkää itsensä ja psykohistoriansa kohtaamista.

Koko perhe kärsii miehen ongelmista. Minä teen kaiken metatyön, hoidan sosiaaliset suhteet ja miehen mokailujen jälkipyykit, ja vastaan lasten tunnekasvatuksesta. Pahimmillaan riitelemme joka päivä. Välillä minusta tuntuu, että elämä on jatkuvaa selviytymistä miehen kanssa. Pelkästään viimeisen viikon sisään on mahtunut sekä pienempää harmia (unohti lasten äitienpäivälahjat päiväkotiin, söi lapsen lahjaksi saaman suklaan, jäi perjantaina ylitöihin ilmoittamatta, vaikka oltiin sovittu yhteistä menoa) että isompia haasteita (ei muistanut että oli avannut ja kadottanut ison laskun, jonka löysin sohvan takaa - eräpäivä on ensi viikolla, jätti kertomatta että oli lupautunut kesälomalla viikoksi rakennushommiin veljelleen).

Minä rakastan häntä yhä paljon. Se hyvä, mitä miehessä on, on todella hyvää. Mutta ei tämä nyt hyvältä näytä, välillä epäilen että ainoa tapa saada hänet tekemään itsensä eteen jotain, on erota. Olen yrittänyt miehelle puhua, että ehkä hän on onneton minun kanssani, ja siksi hän luuppaa samaa, itseinhoa ruokkivaa epäonnistumisten ja pettymysten ketjua. Jos häneltä puuttuu itseluottamus ja rohkeus ottaa ero. Mutta mies sanoo että syy ei ole minussa, vaan hänessä ja minä tuon hänen elämäänsä eniten iloa. Pelkään, että ero saisi hänet masentumaan vakavasti tai uppoamaan syvälle riippuvuuksiin.

Mitä tässä tilaanteessa voi oikein tehdä?