Lue keskustelun säännöt.
Mies spektrillä, voimat loppu
10.05.2022 |
Ihan alkuun teen selväksi että tiedän, ettei toista ihmistä voi muuttaa. Mutta olen ihan puhki tähän meidän elämään ja tarvitsisin vertaistukea.
Tiesin alusta asti, että miehelläni on tiettyjä haasteita. On ollut aina sellainen vähän poissaoleva, joka unohtelee asioita ja viihtyy omissa oloissaan. Ja meillä on ollut aina kommunikaatio-ongelmia sekä erirytmisyyttä. Miehen on vaikea sekä pitää omaehtoisesti rutiineista kiinni, että sopeutua muutoksiin. Hän on introvertti eikä kovinkaan proaktiivinen.
Työelämän vaatimukset ja vanhemmuuden (ja parisuhteen) tuomat velvollisuudet ovat alkaneet näkyä niin, että hän ei selvästi voi hyvin. Miehelle kasaantuu erityisesti loppusyksystä ja loppukeväästä voimakasta kuormitusta, ja dominoefektinä hommat ns. kusahtaa. Sitten iskee eskapismi, joka ilmenee yleensä pienenä peliriippuvuutena, bissettelynä tai ahmimisena, jotka sitten taas ruokkivat masennusta. Joulu- ja kesäloma katkaisevat onneksi nämä putket, mutta sitten homma taas toistuu parin kk päästä. Rentoutunut tai iloinen hän on harvoin muulloin kun leikkiessään lasten kanssa.
Olen ollut koko suhteemme ajan sitä mieltä että miehen haasteet johtuvat siitä, että hänellä on neuropsykiatrisia erityispiirteitä - sekä ADD-tyyppistä että autismin kirjoon kuuluvaa käytöstä. Miehellä on minun mielestäni lisäksi traumatausta, joka on ollut oma tekijänsä hänen persoonansa kehittymisessä. Itse hän sanoo ettei juuri muista lapsuudestaan mitään. Hän tarvitsisi ammattilaisen, joka opettaisi itsetuntemusta ja opastaisi erilaisiin arjen tekniikoihin. Diagnoosi, ehkä lääkityskin, voisi olla hyödyksi ja psykoterapia kohdillaan, sillä hänen on todella vaikea ilmaista tunteitaan muuten kuin vihaisena.
Ongelmana on kuitenkin se, että mies ei vain pysty hankkimaan itselleen apua. Kaikki minun aloitteestani lähteneet keinot ovat lopulta kuivuneet kokoon: parisuhdeterapian pääteeksi terapeutti sanoi miehen tarvitsevan oman psykologin, ei lähtenyt siihen; työterveydenhuollossa kävi vain pari kertaa juttelemassa yleislääkärille, kieltäytyi ensikäynnin jälkeen perheelle tarkoitetusta toiminnallisuutta kehittävästä tuesta jne jne jne. Minusta hän pelkää itsensä ja psykohistoriansa kohtaamista.
Koko perhe kärsii miehen ongelmista. Minä teen kaiken metatyön, hoidan sosiaaliset suhteet ja miehen mokailujen jälkipyykit, ja vastaan lasten tunnekasvatuksesta. Pahimmillaan riitelemme joka päivä. Välillä minusta tuntuu, että elämä on jatkuvaa selviytymistä miehen kanssa. Pelkästään viimeisen viikon sisään on mahtunut sekä pienempää harmia (unohti lasten äitienpäivälahjat päiväkotiin, söi lapsen lahjaksi saaman suklaan, jäi perjantaina ylitöihin ilmoittamatta, vaikka oltiin sovittu yhteistä menoa) että isompia haasteita (ei muistanut että oli avannut ja kadottanut ison laskun, jonka löysin sohvan takaa - eräpäivä on ensi viikolla, jätti kertomatta että oli lupautunut kesälomalla viikoksi rakennushommiin veljelleen).
Minä rakastan häntä yhä paljon. Se hyvä, mitä miehessä on, on todella hyvää. Mutta ei tämä nyt hyvältä näytä, välillä epäilen että ainoa tapa saada hänet tekemään itsensä eteen jotain, on erota. Olen yrittänyt miehelle puhua, että ehkä hän on onneton minun kanssani, ja siksi hän luuppaa samaa, itseinhoa ruokkivaa epäonnistumisten ja pettymysten ketjua. Jos häneltä puuttuu itseluottamus ja rohkeus ottaa ero. Mutta mies sanoo että syy ei ole minussa, vaan hänessä ja minä tuon hänen elämäänsä eniten iloa. Pelkään, että ero saisi hänet masentumaan vakavasti tai uppoamaan syvälle riippuvuuksiin.
Mitä tässä tilaanteessa voi oikein tehdä?
Kommentit (82)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo ongelmat on tuskin tulleet yllätyksenä ja silti olet lapsenkin saanut aikaan. Ei ole sinullakaan järki päätä pakottanut.
Ap sanoi, että mies viettää aikaa lapsien kanssa ja nauttii siitä. Ole sä hiljaa.
Sehän poistaakin kaikki muut ongelmat mitä parisuhteessa on. Kunhan isä on hyvä lapsilleen niin saa olla vaikka kuinka mulkku lasten äitiä kohtaan!
Sähän syyllistit Ap, että oli tehnyt lapsen tän miehen kanssa. Siitä oli kyse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samanlainen mies täällä. Olen eroa harkinnut sillä nepsy mieheni ei pysty kunnolla kommunikoimaan nepsy lastemme kanssa ja siksi tulee paljon yhteenottoja turhasta. Turhauttavaa.
Siiis miten voi olla ihminen noin itsekäs ja tyhmä, että hankkii sairaan ihmisen kanssa lapsia sitten vielä ihmettelee kun se periytyy ja on vaikeuksia?
Ei tiedetty siihen aikaan mitään nepsyistä kun alettiin seurustelleen 30v sitten. Oli hieman omituinen, mutta kuka meistä ei olisi.
Ap,
joskus on vaikea päästää irti vaikka rakastaa. Sinun miehesi pärjäisi hyvin jos olisi vaikkapa munkki tai jonkun rikkaan aatelisen tallinhoitaja 1700-luvulla. Mutta jos noilla aivoilla koomaa itsensä ensin 8h tietokoneella ja sen jälkeen niitä kuormittaa erinäiset pirstoutuneet ärsykkeet ja sosiaaliset velvollisuudet, on lopputulos tämä. Ei miehesi välttämättä mitään terapiaa edes tarvitse, hän tarvitsisi toisenlaisen yhteiskunnan.
Älä ole fnirso.
Miesspektrillä esiintyy monta monituista miestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei toi mikään hyvä isä ole, samanlainen kuin oma narsisti-isäni, että leikki omilla ehdoillaan ja silloin oli kivaa. Äiti sai hoitaa ihan kaiken muun, ihan kaiken. Ja toi Ap:n tyyppi syö lasten suklaita, ei tule duunista vaikka perheenä sovittu menoa, vanhemmat riitelee päivittäin. Mikä ihmeen hyvä isä sellainen on!?
Sukunimihullulle tiedoksi, minulla on oma, äidiltä peritty sukunimi ollut aina käytössä. Ja en ole edes naimisissa mieheni kanssa.
- Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei ap, kuulostaa aivan meidän elämältä. Mies on kuitenkin tullut järkiinsä ja on päässyt avun piiriin. Psykoterapia alkaa kesällä. Tuskallisen pitkä aika odottaa, kun niin kauan on sinnitelty. Joskus tuntuu kuin olisin omaishoitaja.
Ehkä joku ultimaattumi herättäisi miehen hakemaan apua? Että jos et sitoudu hakemaan apua, ero tulee.
Aikuisten ei kuulu kantaa toisten aikuisten taakkoja, etenkin kun on pieniä lapsiakin.Sehän tässä on, että mies yritti pari vuotta sitten hakea työterveydestä apua. Hän sai kuitenkin tukea lähinnä työelämää haittaaviin asioihin, eikä lääkäri nähnyt lyhyen keskustelun jälkeen perusteluita passittaa jatkotutkimuksiin. Tämä kokemus selvästi syöksi miehen syvemmälle ahdistukseen, sillä puhui itsestään sen jälkeen ettei hänessä ole mitään lääketieteellisesti vialla vaan ongelma on vain siinä että hän on huono ja että hänen on yritettävä vain parantaa tapansa. Ahmiminen ja 1-2 olutta useamman kerran arki-iltaisin astuivat sen myötä kuvioihin.
Olen yrittänyt kannustaa ottamaan yhteyttä uudelleen työterveydenhuoltoon, mutta mies kokee kynnyksen korkeaksi. Yksityiseen terapiaan ilman Kela-korvausta ei ole varaa.
-Ap
Työterveyshuolto keskittyy juuri noihin työelämää haittaaviin asioihin, sieltä on hyvin vaikea saada apua. Vaihtoehdot on sitten julkinen, johon on kunnasta riippuen pitkät tai vielä pidemmät jonot, tahi yksityinen joka on sitten kallis.
Mutta se, että työterveydessä on käynyt, lasketaan kerraksi, jolloin on hakenut apua psyykkisiin ongelmiin. Tästä on hyötyä, jos aikoo hakea kelan kuntoutuspsykoterapiaa. On halvempaa käydä esim. kahdesti työpsykologin tmv. pakeilla ja kerran yksityisellä psykiatrilla kuin kolmesti sillä yksityisellä.
Tämän kaiken järjestäminen olisi toki miehen eikä ap:n hommia.
Minä olen aika samanlainen kuin miehesi. Ero on, että minä olen ymmärtänyt olla pariutumatta ja lisääntymättä, koska tiedän että se työn lisäksi olisi minulle aivan liikaa kuormitusta.
Myös minä en halua apua ja todellakin häipyisin itse, jos toinen yrittäisi painostaa tai pakottaa,. Toivottavasti mies ymmärtää tämän tehdä, tai sitten sinä, te vaan turhaan kärsitte molemmat tuossa tilanteessa. Mies olisi luultavasti ihan onnellinen yksin, pelaillen ja tissutellen ja ahmien kun tarve on, kun ei olisi ketään jäkättämässä niskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapia, tarvittaessa lääkitys, sekä mitä muita keinoja nyt keksitäänkään siihen, että mies jaksaa. Nepsyillä on rajallisemmat voimavarat kuin normaaleilla tyypeillä ja niiden kanssa tarvitaan välillä kikkailua, että miten jaksaa. Itse kärsin kroonisista sairauksista, jotka tekevät minusta "nepsyn" sillä tavalla, etten jaksa samoja asioita samalla tavalla samaan tahtiin ja samaan aikaan kuin muut. Olen etsinyt paljon juuri ADHD-ihmisten vinkkejä siitä, miten pienentää kuormitusta ja ohjata ne rajalliset voimavarat päivittäin/kausittain oikein.
Ystävälläni on hoitamaton ADHD ja mahdollisesti autismin kirjoa. Kuulostaa ihan mieheltäsi. Erityisesti tuo syviin vesiin uppoaminen ahdistuskausiin on ihan häntä. Niitä tulee säännöllisin väliajoin ja ne voivat kestää pitkään. Se on aina totaalinen romahdus täynnä itsesyytöksiä ja maailman julmuutta ja kaikki on hirvittävää ja kamalaa jne. Itseni oli pakko pistää nyt rajat, että jaksan, ja siihen näyttää päättyneen 22 vuotta kestänyt ystävyys.
Joskus on vain pakko rakastaa itseään niin paljon, että ymmärtää kuka siihen vierelle sopii ja kuka ei. Ihmisiä voi rakastaa kaukaa olematta (kiinteä) osa heidän elämäänsä.
Miksi te naiset kotiudutte tuollaisten suoraan sanoen va**aisten miesten kanssa? Ja vielä lisäännytte? Saahan sitä sitten valittaa, että mies on 'traumatisoitunut' tai 'kirjolla' tai mitä vielä. Pitäisi seurusteluaikana olla sen verran tuntosarvet ylhäällä että epäkelvon isän ja kumppanin tunnistaa. Mutta ei - ne lapset, ok-talo ja miehenmäntti on pakko saada. Lusikoi nyt rauhassa paskaa valintaasi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta koko kuvio kuulostaa ihan kamalalta. Ja pahoin pelkään että ap on aavistanut ihan oikein että mies ei häntä rakasta, ei ehkä edes pysty spektriltään tuntemaan samanlaista rakkautta kuin ap kokee, mutta omien traumojensa velvoittamana ajattelee ettei voi rikkoa ydinperhettä. Eli on siis pelkuri, joka valheen varjolla näännyttää ap:n elinvoiman.
Mies ei taida poistua nykyiseltä mukavuusalueeltaan mihinkään pelkästään siksi, että sinulla on tässä järjestelyssä raskasta.
Niinpä vaihtoehdoksi jää lähinnä vaatia häntä parantamaan tilannetta (sinun kannaltasi) parhaaksi katsomallaan tavalla. Jos mies yrittää heittäytyä marttyyriksi ja valittaa, miten hän on huono ihminen ja hänellä on vaikeaa, pistät sille alkuunsa stopin toteamalla, että tässä keskustelussa on kyse siitä, että SINULLA on paha olla, ja mitä sille tehdään käytännön tasolla.
Jos mies ei halua kuin surkutella itseään ja lähtee "minä vaan olen tällainen" -linjalle, on (asumus)ero paras vaihtoehto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ysko että läheskään kaikki hänen tekemisensä johtuvat mistään "diagnooseista", vaan välinpitämättömästä ja itsekkäästä asenteesta. Hän ei ole halukas tekemään parisuhteen eteen mitään. Ainoastaan vaatii sitä sinulta. Ei tuollainen ole rakkautta.
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea tuota.
Niinpä, nykyihmisen keskittymisongelma. Pitäiskö opetella ja vaatia itseltäsi pitkäjänteisyyttä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei ap, kuulostaa aivan meidän elämältä. Mies on kuitenkin tullut järkiinsä ja on päässyt avun piiriin. Psykoterapia alkaa kesällä. Tuskallisen pitkä aika odottaa, kun niin kauan on sinnitelty. Joskus tuntuu kuin olisin omaishoitaja.
Ehkä joku ultimaattumi herättäisi miehen hakemaan apua? Että jos et sitoudu hakemaan apua, ero tulee.
Aikuisten ei kuulu kantaa toisten aikuisten taakkoja, etenkin kun on pieniä lapsiakin.Sehän tässä on, että mies yritti pari vuotta sitten hakea työterveydestä apua. Hän sai kuitenkin tukea lähinnä työelämää haittaaviin asioihin, eikä lääkäri nähnyt lyhyen keskustelun jälkeen perusteluita passittaa jatkotutkimuksiin. Tämä kokemus selvästi syöksi miehen syvemmälle ahdistukseen, sillä puhui itsestään sen jälkeen ettei hänessä ole mitään lääketieteellisesti vialla vaan ongelma on vain siinä että hän on huono ja että hänen on yritettävä vain parantaa tapansa.
Ahmiminen ja 1-2 olutta useamman kerran arki-iltaisin astuivat sen myötä kuvioihin.
No jo on alkoholisti :-) Kerro vielä, että uskaltaa santsata ruokaa...jeesus teitä mammoja.
Olen yrittänyt kannustaa ottamaan yhteyttä uudelleen työterveydenhuoltoon, mutta mies kokee kynnyksen korkeaksi. Yksityiseen terapiaan ilman Kela-korvausta ei ole varaa.
-Ap
Mies voi ottaa yhteyttä mielenterveyspalveluihin ja sitä kautta pääsee juttelemaan sairaanhoitajalle. Tätä kautta on mahdollista arvioida terapian tarve ja minkätyyppisestä terapiasta mies mahdollissesti hyötyisi.
Tämä tietenkin vaatii miehen omaa halukkuutta ja hoitomyönteisyyttä. Sitä ei voi eikä pidäkkään muiden yrittää hoitaa.
Ei tuossa voi tehdä mitään muuta kuin erota. Nykytilanteessa parisuhde ja ap:n vaatimukset hoidosta ja terapiasta ja kotidiagnoosit ovat vain miehen stressiä koko ajan lisäävä paine. Parempi olisi molempien päästä omilleen.
Toisen painostus hoitoon tai terapiaan on henkistä väkivaltaa. iHänelllä on oikeus olla mikä on ilman painostusta. Ap:n ei ole toki pakko häntä katsella.
Lisäksi ap taitaa olla turhan optimistinen, mitä sillä avulla voisi saada aikaan, jos mies siitä hakisikin. Jos epäilyt "kirjolaisuudesta" pitää paikkaansa, odotettavissa ei ole mitään merkittävää muutosta. Hän on neurologisesti erilainen, eikä se muutu.
Itse luulin niinkin pitkään kuin 10v että mies on pohjimmiltaan epäitsekäs, kiltti ja herkkä uhri. Kamala isä ja normittava yhteiskunta joka ei tajua "keijupoikaa" olivat vaurioittaneet sielua.
Sitten tajusin yhtenä päivänä aivan hiton kirkkaasti että jos hän jonkun asian uhri on, niin sovinistisen kulttuurin johon oli polviaan myöten upoksissa. Rupesi fyysisesti oksettamaan kun tajusin että miehen äiti, sisko ja työpaikan naiset paapoivat miestä mennen tullen ja antoivat jatkuvasti alisuoriutua. Ja että minä olin mennyt samaan lankaan, kuvittelin että koska mies on todella omistautuva isä niin hän ei voi olla huono mies.
No huono mies se oli. Koko suhteen aikana vei minut kolme kertaa treffeille: kaksi kertaa ennen kuin alettiin seurustelemaan ja kerran kun lapsemme täytti vuoden. Ja silloinkin vain siksi että hänen äitinsä oli varannut ravintolan meille. Koskaan, ei koskaan pystynyt suunnittelemaan tai toteuttamaan mitään yhteistä ja ahdistui aina jos häneltä odotettiin jotain, meni aivan lukkoon jos häntä toruttiin. Lupasi, rikkoi lupaukset, itsesyytöksissä lausui vakuuttavia sanoja että hänen on muututtava, ja minä idiootti uskoin. Odotin vuosikymmenen että kyllä se joku päivä sieltä kuorestaan alkaa puhua toiveistaan, peloistaan, unelmistaan. Joku päivä meillä on vielä hyvää seksiä ja kiva pieni mökki, kuvittelin. Kaikkea tätä hän ihan todella paljon sanoi haluavansa myös.
Todellisuudessa keiju pelasi pleikkaa, katsoi animepornoa ja tapasi mielummin ystäviään kuin vietti aikaa minun kanssani. Enää ei hävetä, *tuttaa vaan että tuli sekin kortti sitten käännettyä.
Siiis miten voi olla ihminen noin itsekäs ja tyhmä, että hankkii sairaan ihmisen kanssa lapsia sitten vielä ihmettelee kun se periytyy ja on vaikeuksia?