Onko muita raskauteensa pettyneitä odottajia??

asennoitua koko juttuun, en ollut innoissani, mutta en myös mitenkään pettynyt. Olin vain raskaana. Kun vauva sitten syntyi työn ja tuskan jälkeen, olin vain suunnattoman helpottunut siitä että se piina oli nyt ohi. Kun kätilö oli nostamassa vauvaa rintani päälle, totesin vaan kylmästi että viekää se pois, halusin vain olla ja nauttia siitä että enää ei koske mihinkään... Kun pääsimme sairaalasta kotiin, ihmettelin vaan että mikä tuo olento on joka nyt muutti meille asumaan ja jonka hengissäpysyminen on nyt minusta kiinni. Kunnes sitten tutustuimme pikku hiljaa toisiimme ja se kuuluisa äidinrakkaus sieltä sitten vähän kerrassaan syntyi ja kasvoi elämää suuremmaksi. Seuraavat lapset olivat (hoidoilla saadut) kaksoset, ja heidän syntymänsä oli sellainen hässäkkä, että en ehtinyt vauvoja pidellä sylissä ollenkaan heidän synnyttyä (toinen syntyi alakautta ja toinen hätäsektiolla), itse istuin pyörätuolissa 5 päivää ja joku kärräsi aina kerran päivässä katsomaan teholle lasin taakse lapsiani. Vasta neljännen kohdalla osasin "nauttia" synnytyksestä ja lapseni syntymästä. Silti en koe olevani mitenkään epäonnistunut raskauksissani tai synnytyksissä, sillä minulla on neljä ihanaa ja tervettä lasta.

Mutta ap:n tekstistä kuultaa jo masennus. Kannattaa ehdottomasti jutella tästä jollekin ammattilaiselle, neuvola olisi se ilmeisin paikka. On kuitenkin vaarana, että tuo mielentila jatkuu synnytyksen jälkeen.



Kannattaa ihan ensin ap luopua tuosta tavoitteellisesta äitiydestä! Ei sinun kuulukaan etukäteen tietää, millaista sinun äitiytesi tulee olemaan. Vanhemmaksi kasvetaan pikkuhiljaa, ja se yllättää aika usein. Joskus positiivisesti, joskus negatiivisesti.

hyvä ihminen itsesi tunteineen kaikkineen. Kukaan ei voi määritellä millainen äiti toisen kuuluisi olla ja millaisia tunteita tuntea. Tunteilla on tarkoituksensa ja syynsä. Kuulostaa vahvasti siltä, että olet masentunut! Puhu asiasta neuvolassa.



Millainen oli oma lapsuutesi, olitko toivottu ja kuinka vanhempasi hoitivat sinua vauvana ja pienenä? Hormonit ovat myös ihmeellinen juttu, ne sekottavat valtavasti naisen mieltä suuntaan jos toiseenkin. Asiasta kannattaa kuitenkin puhua, ja olisi ehkä hyvä puhua miehellesikin ettei hänen tarvitse itsekseen ihmetellä.

Oma raskauteni on hieman edempänä ja itselläni on alkanut olotila vasta nyt helpottaa. Vieläkään en aina muista millä raskausviikolla olen :)



Al kukuraskaudesta kuntoilin ja voin ihan hyvin ja minullakaan ei ollut mitään fyysisiä oireita, kuten pahaa oloa.



Alkuraskaus ei oikein tuntunut miltään, ja toki ultrassa oli jännittävää nähdä elävä olento omassa masussa, mutta mitään kyynelehtimistä tai tunnekuohua en tuntenut. Tämä yllätti minut itsenikin, koska olen pohjimmiltani aika tunteikas ja herkkä.



Minultakin jäi meikkaus ja muu turha säätäminen ulkoasun kanssa. Kyllä minäkin lopulta hommailin äitiysvaatteita ja vauvallekin pikkuhiljaa jotain ja olihan niitä kiva pidellä käsissä niitä pieniä vaatteita, mutta en minä mitään hullaannusta kokenut.



Tästä, kun katson taaksepäin, niin itse olen ainakin käynyt melkoisen tunnemyllerryksen läpi ja kokenut enimmäkseen surua ja epätoivoa ja turhautumista, vaikka pohjimmiltani minäkin tiedän, että olen tätä odottanut pitkän pitkän aikaa ja lapsi on todella toivottu.



Ehkäpä juuri tämä mediamaailma saa äitiyden näyttämään niin ihmeelliseltä, lehdissä on vaan kauniita meikattuja äitejä seksikkäissä alusasuissa. Ennen lapsia tuli ja ne puettiin mihin puettiin ja ehkä perhe elämään ei edes niin satsattu henkisellä tasolla. Raskaaksi tultiin ja ei asioita niin suunniteltu. Nyt kaikki pitää tehdä oikein ja lapset pukea jo syntymästä lähtien tiettyihin vaatteisiin ja vaunut pitää olla sitä ja tätä ja kasvatukseen liittyy paljon odotuksia ja kestovaippojen valinta on elämääkin suurempi asia. Äitiysaikaan vaan liittyy niin paljon asioita, jotka ovat puhdasta suorittamista, että ei se ole ihme, että siinä uupuu ja tulee sellainen tunne, että ei jaksa ja kokee jopa vieraantuneisuuden tunnetta.



Ota vaan rennosti ja voit mainita tunteistasi neuvolassa. En silti sinuna kovasti huolestuisi, jos sinä et jaksa hössöttää liiemmin asioista. Itse koin jopa masentuneeni ja varmaankin sen takia, että todella olin henkisesti väsynyt ja tuntui, kuin minun olisi jotenkin pitänyt kokea kaikki paljon täydemmin, vaikka sama ihminenhän minä kuitenkin olin. Jopa se huomio, jonka raskaana oleva nainen saa on tietyllä tapaa ärsyttävää. Oli se huomio mitä tahansa, närkästystä, iloisia onnitteluja, ihmetystä. Olisin halunnut olla näkymättömämpi. Olisin vaan halunnut, että asiat menee painollaan. Tuntui hassulta mennä kauppaan ja kysyä tietoa vauvan tarvikkeista: samaan aikaan, kun todella tarvitsi apua, ei kestänyt kuitenkaan kuulla yli-innokkaita selityksiä ja hössötystä. Se on vaan niin ärsyttävää. Ehkä siihen suhtautumiseen vaikuttaa se, että on niin vaikea hyväksyä sitä, että koko ajan on jotain uutta, jonka kuitenkin pitäisi tuntua luonnolliselta.



Mutta nyt on asiat jo paremmin ja pikkuhiljaa asiat ovat menneetkin omalla painollaan, ehkä ei niin suuren autuuden tunteen saattelemana, mutta ovat kuitenkin ja odotan nyt jo innolla pientä syntyväksi. Kummasti minua helpotti se, kun äitiysloman alettua sain tehdä asiat omassa tahdissa. Ottaa päiväunia ja olla aktiivinen, kun siltä tuntuu. Toki tämä autuus todennäköisesti loppuu lapsen syntymään, että pitää otta ilo irti tästä loppuraskaudesta. Mutta eiköhän tämä elämä kanna. Eli päivä kerrallaan. Ja tosiaan jos ahdistaa nämä vauva-palstat ja muut, niin ota aikalisä ja etene omalla tahdilla.



Oli oikeastaan hauska kuulla, että jollain muullakin on vähän outo olo raskauden aikana. Ja toki nämä hormoonit on hyvä selitys niin monelle asialle, mutta kyllä itseäni ainakin puhtaasti alkoi ärsyttämään tämä kehon poikkeustila ja sen tuoma huomio ja odotukset. Siis nimen omaan muiden odotukset tai niiden puute. Sitä on vähän kuin oma kroppa olisi varastettu yhteiskunnan käyttöön. Lopulta se on harha-ajatus. Ja kun vaan keskityt arjen pyörittämiseen ja normaaliin menoon ja hyväksyt väsymyksen ja tarpeen ottaa iisimmin, sekä unohdat, että joku hurmostila olisi odotettavissa, niin voit paljon paremmin.

Samalla tulee luotua hoitosuhde ja kanava jo valmiiksi siltä varala, että nuo tunteet vai voimistuu lapsen synnyttyä (hyvin mahdollista, kuten moni tässä ketjussa jo maininnut, mutta se ei tee sinusta huonompaa ihmistä tai äitiä, niin vaan joillekin käy).



Ajattele, että tämä on nyt näköjään tällaista, kaikki tunteet ja olot ovat yhtä aitoja ja oikeutettuja ja että ennemmin tai myöhemmin nautit vielä varmasti äitiydestäsi, mutta älä ota sisäisiä tai ulkoisia paineita, että sen pitäisi tapahtua nyt, tai edes pikkuvauva-aikana. Olet silti maailman paras äiti lapsellesi, etenkin jos pidät mielessä hakea apua jos ahdistus kasvaa sille tasolle ettei ole enää omalla järjellä ja tahdonvoimalla selätettävissä.



Tsemppiä!



T: eräs jonka teki mieli tempaista kuonoon kaikkia niitä jotka tulivat selittämään masentuneelle tuoreelle äidille, että "se vauva-aika on niin ihanaa, nauti siitä kun se kestää niin lyhyen ajan". Nauti? Haloo... Ja toki harmittaa että olen joissain keskusteluissa se "kummajainen" jonka mielestä vauva-aika on kamalaa, mutta nyt rakastan maailman ihaninta leikki-ikäistäni, uskon olevani hieno äiti, enkä päivääkään vaihtaisi pois.

No en voi sanoa, etta olisin pettynyt millaan lailla, mutta eipa ole oikeastaan odotuksiakaan. Mun mielesta raskaus ei ole silla lailla "ihanaa aikaa", koska kaikenlaisia vaivoja kuitenkin useimmiten tulee, enemman kuin myonteisia juttuja.



Mun mielesta ei ole epanormaalia varsinkin ensimmaisessa raskaudessa tuntea itseaan jotenkin inhottavaksikin. Onhan se suuri muutos, samoin kuten sen vauvan kanssa oleminen.



Ala vaadi itseltasi liikoja :) Vauva ei ole ajatustenlukija. Monet aidit ovat raskaana ahdistuneempia kuin uskoisikaan ja lapsista tulee silti ihan tasapainoisia ja terveita pakkauksia.

kerro asiasta avoimesti neuvolassa. On mahdollista, että hormoonisi aiheuttavat tunnetilan, ja se tulee jatkumaan synnytyksen jälkeisenä masennuksena. Toivottavasti näin ei käy, mutta ole lapsestasi kuitenkin sen verran kiinnostunut, että huolehdit etukäteen avunsaannista, jos tarpeen on.



Äitiys ei oe suoritus, eikä raskauskaan. Kuulostat ihmiseltä, joka on halunnut aina olla hyvä koulussa, hyvä töissä, miellyttää ja päteä. Silloin asettaa itselleen turhia odotuksia kaikessa, eikä ole valmis siihen, että elämä ja tilanteet kasvattavat - kaikkeen kun ei voi vaikuttaa ja puuttua. Koeta ajatella, että se, millainen äiti tulet olemaan, muotoutuu sen myötä, mitä lapsesi tarvitsee. Vauvasi on persoona, erillinen ihminen, etkä sinä voi etukäteen päättää, miten tilanteissa tulee toimia, tai voit joutua taas pettymään itseesi. Parhaiten olet äiti kuuntelemalla lapsesi tarpeita aidosti.

Minulla on menossa rv 30 ja kolmas raskaus. Kaksi ekaa raskautta, näistä on jo aikaa, menivät nauttien raskaana olosta vaikka vaivojakin oli. Nyt tämä kolmas vaikka vuosien odotusten tulos onkin, ei aíheuta samaa onnentunnetta vaan yllättävää välinpitämättömyyttä. Olen lisäksi väsynyt enkä jaksa huolehtia itsestäni. Meillä on kyllä perheessa muutakin murhetta mikä vaikuttanee, että ei jaksa iloita raskaudesta, mutta silti ihmettelen itseäni.



Jotenkin sinun tekstiä lukiessani, tuli mieleen masennus? On yllättävän yleistä olla masentunut jo raskauden aikana vaikka lapsi olisi kuinka toivottu. julkisuudessa puhutaan vain synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mutta oikeasti on masennusta jo monilla ennen synnytystä.



Itselläni tilanne on oikeastaan pahentunut viime viikkoina ja olen alkanut itkeskellä herkästi. Eikä siis mitään onnenkyyneleitä vaan pahaa oloa.



Yritetään pärjätä joka tapauksessa, raskautta ei meillä kummallakaan ole jäljellä enää kuin kymmenisen viikkoa. Onneksi.

Minusta kuulostaa siltä, että hormonit ovat ehkä tehneet sinulle temppuja. Olet rakentanut raskaudesta itsellesi haavelinnan ja kun elämä onkin aivan tavallista, niin tunnet pettyneeltä. Hormonit sitten saavat kaikki tunteet tuntumaan valtavilta.



Mun käsittääkseni baby blues voi tulla jo raskauden aikanakin. Minusta sinun kannattaisi puhua asiasta neuvolassa ja pyytää lähetettä vaikka neuvolapyskologille tai psyk. sairaanhoitajalle.



Nuo tuntemukset eivät mitenkään mittaa rakkautta lastasi kohtaan.



Mun omat raskaudet ovat olleet surkeita, mutta muista syistä. Oma vointi on ollut kehno ja koko ajan pelko lapsen hengestä.

ei ole ensimerkkejä synnytysmasennuksesta. Itse voin sanoa, että molemmat raskauteni ovat olleet sekä fyysisesti että henkisesti todella mahtavia kokemuksia. Olen nauttinut täysin rinnoin!

oli vähän saman suuntaisia kokemuksia esikoisen odotuksessa. Nyt jälkikäteen ajatellen olin jo luultavasti silloin vähän masentunut, mutta tarvittiin vielä toinen raskaus ja synnytyksen jälkeinen masennus että myönsin itsekin tarvitsevani apua.



En osaa antaa mitään erityisiä neuvoja tai ohjeita, mutta käy vaikka yksityisellä lääkärillä puhumassa jos et kehtaa neuvolassa sanoa mitään. Suosittelisin kyllä että kertoisit neuvolaterkalle, mutta aina ei kemiat kohtaa. Joka paikassa (niin julkisella kuin privaattipuolellakin) pystytään nykyään tekemään erilaisia testejä masennuksen diagnosoimiseksi.

Kuulostaa siltä, että olet masentunut ja paljon mahdollista, että raskaushormonit ovat vaikuttamassa. Mielestäni sinun kannattaisi tosiaan puhua neuvolassa ja pyytää päästä esim. neuvolapsykologin juttusille tunteistasi kertomaan, että saisit apua ja tukea tilanteeseesi jo ennen kun lapsi syntyy, koska on mahdollista, että tilanne jatkuisi synnytyksen jälkeisenä masennuksena. Hae rohkeasti siis apua tilanteeseesi ja sitä kautta olosi varmasti pikkuhiljaa alkaa helpottamaan. Kaikenlaiset tunnevaihtelut kun kuuluvat raskausaikaan ja lapsivuodeaikaan, mutta apua pitää ja kannattaa hakea. T. psyk.sairaanhoitaja-äiti

http://www.aima.fi/



Meinaan tuo kaikki kuulostaa niin tutulle, ja vahvasti veikkaan että saatat kokea myös synnytyksen jälkeisen masen. Nämä tuntemukset mitä sulla on nyt on yleisiä, mutta ah niin tabuja.



Suosittelen lämpimästi,että haet apua masennukseen, olet meinaan oikeasti rakentanut pilvilinnan joka ei vastannut odotustasi. Ja valitettavasti voi olla että pilvilinna rikkoutuu myös lapsen synnyttyä. meinaan Aina se hullaantunut suuri äidinrakkaus ei todellakaan synny heti kun sen lapsen siihen rinnalle saa vaan joskun myöhemmin kun sitä avutonta hoitaa. Mutta on loistavaa, että olet huomannut, ettei kaikki ole tunteissa niinkuin pitäis, silloin pystyt hakemaan apuja.. Meitä on paljon joska on käynyt tuota samaa läpi.

Mulla kolme raskautta takana, ne menivät ihan ok. mutta urheilullisena 30-v:n tottakai siihen liittyi haikeutta ja oivallusta että mun kohdalla superkunto on sitten ohi. 10v. on mennyt raskaana tai kiinni pikkulapsissa.



Mut tuo, että raskaana seksin pitäisi olla mahtavaa, säärikarvoihin pitäisi ylettyä puhumattakaan varpaankynsistä on ihan joutavaa, saman luokan myytti kuin että nainen saa aina orgasmin.



Laakkaa vaatimasta itseltäsi liikoja tuon raskauden suhteen, ja kun lapsi syntyy se, ettet ole pitänyt raskausaikaa minään elämäsi kohokohtana ei ollenkaan vähennä rakkauttasi lapseen.



Itse rakastuin ekaan lapseen vasta kun olin saanut hänet syliini, niinä ekoina päivinä, seuraavia lapsia osasin jo rakastaa etukäteen.

Ei ainakaan ihANALTA. Itte en tiedä juur kamalampaa kuin raskaana oleminen. Silti noita on tullut tehtyä viisi kappaletta. Hulluja on monenlaisia ;D

Enkä ole koskaan tykännyt raskaanaolosta! Lapsista kyllä.

... koska minulla ei ollut tuota masentuneisuutta. Mutta minäkin ehkä odotin että raskausaikana jotenkin muuttuisi, alkaisi olla sellainen äiti kuin kuvitelmissaan haluaisi olla ja "aikoo" aitten tulevaisuudessa olla. Juuri että syön sitten pelkästään terveellisesti, huolehdin itsestäni ja olen aina iloinen ja aurinkoinen ja elän hetkessä ja ja ja...



Esikoisen kanssa oli jotenkin vaikea asennoitua siihen odotukseen, ja siihen että tässä tulee nyt sitten se vauva, kaikki tuntui jotenkin epätodelliselta ja ulkokohtaiselta. En minäkään mitenkään euforisessa tilassa ollut u-äänissä eikä tuntunut siltä, että uiiii meidän vauva on tuossa kuvassa. Vitsailin että tulostaakohan ne joka äidille saman kuvan ;).



Samaten vauvantarvikeostoksia ei juuri tehty eikä kierrelty kaupoissa koeajamassa vaunuja, koska saimme ison kasan tavaroita käytettynä sukulaisperheeltä ja muita hankintoja ei paljonkaan tarvinnut tehdä. Ei ollut edes sellainen olo, että haluaisin niihin valintoihin perehtyä, koska ei ollut mitään käsitystä mitä tarvitaan ja mikä on hyvä ja mikä huono ostos.



Odotin koko ajan jotain äitivaihdetta tulevaksi. Eihän siinä tietysti niin käy, vaan sitä on sama ihminen kuin ennenkin, tai ei ainakaan itse huomaa mitään radikaalia muutosta. Viimeisilläänkin ihmettelin, että tuleekohan tässä joku "kehityspiikki" vielä ennen synnytystä, mutta ei tullut. Ei todella ollut sellainen tunne, että jotain suurta on tapahtumassa, elämäni tässä muuttuu ja olen onnellisessa asemassa, kun saan oman lapsen ja tähän asti kaikki on vielä mennyt näin helposti.



En tiedä onko sinulla joku hormonaalinen syy taustalla, mutta minulla ainakin tulevaan vauvaan suhtautumiseen auttoi ihan tietoinen vauva-ajattelu (itsekseni lähinnä). Tilasin vauvalehtiä, luin artikkeleita ja katsoin kuvien vauvoista niitä piirteitä, joita omalla vauvallani voisi olla. Luin minun ja miehen vauvakirjoja ja selasin lapsuusajan valokuvia. Välillä otin oikein asiakseni jutella ja laulella vauvalle, tunnustella liikkeitä ja keskittyä miettimään sitä vauvaa. Kuvittelin ihania enkelimäisiä lapsia ja kehittelin "rakastavia" tunteita. Välillä piti kuvitella joku kaamea vaaratilanne lapselle, tyyliin työnnän vaunuja tiellä ja auto törmää vaunuihin tms., että sain itseni kunnolla tunteelliseksi. (Keskenmenon ajattelu ei aiheuttanut juuri mitään tunteita, koska vauva ei ollut minulle kuitenkaan todellinen vielä silloin, välillä jopa ajattelin että toivottavasti ei tule keskenmenoa, koska en osaisi sitä asiaankuuluvasti surra, voisin jopa olla helpottunut!) Muistelin omaa lapsuutta ja koitin kuvitella että se tuleva lapseni on ihan samanlainen lapsi kuin mitä itse joskus olin, jos sillä tavalla pääsisin paremmin sisäistämään sen ajatuksen, että millaista on olla lapsi. Kaikki artikkelit, joissa kerrottiin lapsen psykologisesta kehityksestä ja hoivan ja rakkauden tärkeydestä oli hyviä. Jos en olisi ihan tietoisesti tätä vauvajuttuihin keskittymistä tehnyt, olisin koko ajan suhtautunut vauvaan "raskautena", mikä toki ei sekään ihan pelkästään huono suhtautumistapa ollut.



Eli välillä vauvan sijaan asennoiduin raskauden seurantaan... Että minulla on nyt tällainen mielenkiintoinen tila, jonka aikana kehossani tapahtuu mielenkiintoisia asioita. Tämä ei ole sairaus, eikä tässä tarvitse suorittaa mitään, vaan vauva kehittyy ihan itsekseen sisälläni, siitä huolimatta saan olla ylpeä tästä mitä tavallaan teen. Eli ei tarvitse tehdä mitään, ja silti tekee jotain arvokasta ja voi nanuttia huomiosta :). Vaikka en minäkään aina tiennyt millä viikolla olen, tai mitä sikiönkehityksessä milloinkin tapahtuu, enkä muistanut/jaksanut/viitsinyt säntillisesti syödä oikeita vitamiineja tai muutenkaan hirveästi vahtia syömisiä, pidin kuitenkin itseni enimmäkseen tietoisena siitä raskaudesta. Selailin niitä neuvolan vihkoja että tiesin missä mennään ja mitä on tulossa. Piti ihan sallia itselle se että saa olla ylpeä saavutuksistaan ja keskittyä itseensä, vaikka tekisi mieli vähätellä että eihän tässä mitään, en minä mitään erikoista tee.



Sanotaan että raskauden aikana äiti kääntyy sisäänpäin ja valmistautuu virittäytymään lapsen aaltopituudelle. Minun piti se ihan tietoisesti siis tehdä, sitä ei tapahtunut itsestään. Sinun pitäisi päästä tuosta huonosta omastatunnosta ja saada mieliala kohoamaan. Minusta on ihan normaalia, että ei osaa ajatella että mahassa on ihan oikea vauva, jos on esikoinen kyseessä. Jälkeen päin olen ajatellut, että en edes synnytyksessä tajunnut asiaa kunnolla. Nimittäin jossain vaiheessa kun synnytys oli jo pitkällä, kätilö kielsi laittamasta jalkoja yhteen, koska vauvan pää on välissä. Ja kun vauvan pää oli jo syntymässä, supistukset loppuivat hetkeksi, ja vauva oli sen hetken sen verran puristuksissa, että pään ympäri tuli painauma (mikä on kai ihan normaalia). Mutta siinä synnytystilanteessa en ajatellut, että kamalaa minun vauva on päästään jumissa, täytyy heti tehdä jotain, vaan odottelin vaan supistusta ja ihmettelin mitä ne kätilöt tässä nyt hötkyilee, hyvinhän tämä synnytys etenee. Jälkeen päin ajatellen olisi ollut ihan kiva, että pojalla ei sitä vannetta olisi pään ympärillä ollut, ja pienellä ponnistuksella olisin hänet saanut siitä syntymään ilman supistustakin.

että olet raskaana saadaksesi lapsen, et ollaksesi raskaana. Lopeta vauvapalstojen ja -lehtien luku, lopeta omien tuntemustesi vertailu muihin. Ei ole mitään normia tai "oikeaa tapaa" olla raskaana. Hyvänen aika sentään! Sinä reagoit asioihin niinkuin SINÄ reagoit. Sinusta tulee erinomainen äiti ja miehestäsi erinomainen isä ja lapsenne tulee olemaan ihana.

Otsikkoon sanoisin, ettei raskaus ole mikään lomamatka tai kaupasta ostettu vaate, johon voi pettyä.



Terv.



Kolmen äiti

Juuri se että vaikka tunsin jo vauvan pään jalkojen välissä, en jotenkin pystynyt käsittämään että se ihan oikeasti oikeasti on elävän vauvan pää, ja vieläpä minun ensimmäisen lapsen pää! Ja vastasyntynyttä vauvaa en tietenkään pistäisi ikinä pariksi tunniksi synnytystä vastaavaan tilanteeseen: pää alaspäin puristuksiin kapeaan putkeen, ja antaisi vielä olla siellä vähän ylimääräistä siksi kun ei ponnistuta :D, mutta silloin synnytyksen aikaan en osannut ajatella sitä(kään) tilannetta vauvan kannalta.



Synnytyksen jälkeen meni vielä jonkun aikaa, ennen kuin aloin uskoa että tässä nyt on se meidän vauva. Siinä auttoi selvästi se, että vauva oli kovasti minun ja isänsä näköinen, juuri sellainen kuin kuvittelinkin. Ja myös se, että se oli puhdas, rauhallinen ja kapaloitu, eli vauvamainen, toisin kuin uä-kuvien kudosmöykky.



Jospa voisit hetkeksi antaa vauvan ja raskauden "olla", ja keskittyisit ennemminkin itseesi vähän aikaa, miten saat itsellesi hyvän olon terveellisesti. Sitten alkaisit tietoisesti vauvahaaveilla samaan tapaan kuin ehkä ennen raskautta, ja pikku hiljaa alkaisit yhdistää niitä ajatuksia mahassa liikkuvaan olentoon. Kyllä varmaan keksit mikä itsellesi toimii, että saat jonkinlaisen yhteyden "mielikuvitusvauvaan". Sanotaan myös, että synnytyksen lähestyessä äitin mielikuvat muuttuvat tarkasta kuvitelmasta yleisempään, jotta hän tekee mielessään tilaa todelliselle lapselle sellaisena kuin hän sitten sattuu syntymään (esim. sukupuoli, ulkonäkö, luonne...) ja synnytyksessä mielikuvavauva sitten lopullisesti sulautuu todelliseen vauvaan. Jonkun aikaa synnytyksen jälkeen ei enää edes voi kuvitella että olisi joskus erilaista vauvaa kuvitellutkaan.

En ollut ennen ensimmäistä raskautta edes ajatellut miten kamalaa raskaana oleminen voisi olla. Olin jatkuvasti väsynyt ja alakuloinen. Liikkuminen jäi, söin ja lihoin vain. Oli vain niin paha olla koko ajan. En tuntenut lainkaan olevani oma itseni vaan kuin oisin antanut oman elämäni pois kymmeneksi kuukaudeksi. Varsinkin toisen raskauden koin suunnattoman ahdistavana. Olin katkera miehelle kun juuri minun piti kantaa meidän lapsemme :) En myöskään ole kumpaankaan lapseen rakastunut silmänräpäykessä vaan pikkuhiljaa viikkojen ja kuukausien saatossa.



Anna itsellesi lupa tuntea kaikenlaisia tunteita. Se on ollut minun pelastus. Juttele neuvolassa, siellä kyllä ymmärretään ja osataan auttaa ja seurailla vointiasi. Tsemppiä odotukseen!