Onko muita raskauteensa pettyneitä odottajia??

Mietin lähes päivittäin, että olenko ainoa suunnitellusti raskaaksi tullut nainen, joka ei olekaan millään lailla nauttinut raskaana olemisesta? Halusimme mieheni kanssa lapsen ja raskaus oli suunniteltu ja toivottu asia. Kun sain tietää olevani raskaana, olivat ensimmäiset kaksi viikkoa täynnä intoa ja onnellisuutta. Tämän jälkeen asia kuitenkin muuttui. Nyt raskaus on jo viikolla 29, ja olen hirvittävän ahdistunut siitä, etten ole lainkaan iloinnut tai nauttinut raskaudestani sen alkumetrien jälkeen. Olen suoraan sanottuna vihannut raskaana olemista läpi koko odotuksen. Ensimmäiset suuret pettymyksen tunteet tulivat ensimmäisellä neuvola käynnillä kun kuuntelimme vauvan sydänääniä, eikä se herättänytkään minussa minkäänlaisia tunteita. Samoin kävi sekä alkuraskauden ultrassa että rakenneultrassa. Mieheni oli todella innoissaan, ja minun tuli hirvittävän paha mieli koska itse en näilläkään kerroilla kokenut pientäkään liikutusta. Haluaisin yli kaiken olla onnellinen odottaja ja kuulua vaikka niihin "yli innokkaisiinkin" äiteihin, jotka jo alkuraskaudesta asti alkavat haalimaan vauvatarvikkeita, mutta jostakin syystä näin ei ole käynyt. Poden hirvittävän huonoa omaatuntoa siitä, ettei minulla ole ollut mitään mielenkiintoa lukea vauvalehtiä tai hankkia muuta kautta tietoa aiheeseen liittyen. 26 raskausviikolle asti kävi usein niin, että en osannut kertoa tarkkoja raskausviikkojani jonkun niitä kysyessä, koska en kokenut mitään mielenkiintoa asian seuraamiseen. Tämä tuntuu niin järjettömältä, koska raskaus muutoin on ollut minulle niin "helppo". Ei mitään pahoinvointeja, selkävaivoja, supisteluja, närästyksiä tms. Olen fyysisesti voinut loistavasti, mutta henkisesti tunnun olevan todella hukassa. Olen yrittänyt selittää miehelleni, että masentuneesta mielialastani huolimatta minä edelleen haluan tämän vauvan, enkä missään tapauksessa kadu sitä että olen tullut raskaaksi, ja niin se onkin. Usein koitan silti peitellä surullisuuttani mieheltäni sen takia, ettei hänkin ahdistuisi siitä, ja ettei hän luulisi, että en tosissaankaan halua lasta lainkaan. Pelkään jopa että häntä alkaa kaduttaa että on ruvennut lasta hankkimaan tällaisen naisen kanssa, ja siksi yritän esittää monesti iloisempaa kuin olen. Harvoin on silti päiviä, ettenkö vain istuisi ja itkisi kotona. Koen todella paljon huonoa omaatuntoa asiasta, ja tietysti pelkään, että tällainen jatkuva surullisuus heijastuu myös vauvaan. Haluan olla hyvä ja rakastava äiti tulevalle vauvallemme, ja pelkään yli kaiken, että jos tuntemukseni pysyvätkin samoina myös syntymän jälkeen. Huonoa omaatuntoa poden myös siitä, että raskuden aikana olen täysin laimiinlyönyt kaiken itsestäni huolehtimisen. Tämä tuntuu pahalta mieheni puolesta, koska en tietenkään toivo, että hänkään tekisi niin. Kiloja ei yli sallitun ole tullut, mutta muutoin kaikki liikkuminen, terveellisesti syöminen ym. on jäänyt täysin. Ennen olin aktiivinen ja kävimme mieheni kanssa yhdessä kuntosalilla ja juoksulenkeilläkin silloin tällöin. Nyt jaksan juuri käydä suihkussa, mutta meikkaamisesta tai näteistä vaatteista, säärikarvojen ajelusta, hiusten harjaamisesta tai ylipäätään sisältä kotoa poistumisesta on harvoin tietoakaan. Ehkä itselläni oli liiankin ihania ennakkokäsityksiä odotusajasta kun ajattelin, että nainen on silloin hehkeimmillään, ja tuntee itsensä hyvin seksikkääksi ja seksielämäkin loistaa ym., mutta en silti mitään tällaistakaan pystynyt kuvittelemaan. En haluaisi millään itselleni myöntää, että tässä kävikin näin. Onko kenelläkään samankaltaista kokemusta raskauden ajalta. Ja toki muutkin, kertokaa omista kokemuksistanne.