Tätä en voinut uskoa: lapsi 6 kk ja ero edessä

Voi arvatkaapa miten olen haaveillut siitä yksin asumisesta! Tai siis vain minä, vauva ja koirat. Kn sen hevosen vielä saisi jonnekin vuokralle niin avot.



Mies oli taas äsken ylhäällä käydessään kuin naantalin aurinko, vaikka muutama tunti sitten lähti remppaan minua kusipääksi huutaen.



Olen kyllä niin väsynyt. Mutta kun tämän hänelle sanon, repliikkinsä ovat tätä luokkaa: "Idiootti ole hiljaa. Haista paska vitun lehmä. Emmä mitää sua hauku ja syytä, sä vaan oot niin yliherkkä." Tämä on siis ihan uskomatonta - samassa lauseessa sanoo idiootiksi ja kieltää, ettei hauku! Mitä tuohon voi sanoa?



Olen tosiaan ajatellu, että tässä vaiheessa lapsi varmaan vielä tottuisi elämään vain minun kanssani ts. unohtaisi isänsä nopeammin? Vuoden päästä varmaan ei olisi niin helppoa?

Usein sitä ei tajua kuinka törkeästi voi sanoa - paitsi kun näkee itsensä nauhalta. Kyllä varmasti osuu ja uppoaa mieheenkin.

Lapsi tulee kärsimään valtavasti, jos joutuu kuuntelemaan tuollaista isää. En ymmärrä, miten olet kestänyt näinkin pitkään! Nyt on aika aloittaa uusi elämä, jo lapsenkin tähden.



Isä saa varmasti tapaamisoikeuden, mutta imetettyä vauvaa ei voi vielä jättää isälle yöksi, myöhemmin kyllä, joten älä sitäkään murehdi.

hevonen vuokralle" ja laita asuntohakemus kuntaan. Nyt on ehdottomasti helpointa erota, kun lapsi on vielä pieni, eikä ehdi muistelemaan ja ihmettelemään kun "isi ei asu meidän kanssa". Pistä pyörät pyörimään, mun mielestäni ei ole edes turvallista olla tuon miehen kanssa, vaikuttaa siltä kuin se olisi sekoamassa.

turvakodin numero ja osoite voisi hyvä olla lompakossa.

jossa kerrot ajatuksistasi ja tunteistasi? Että alat olla uupunut tilanteeseen. Jos ei kuuntele sinua, mutta jos vaikka lukisi kirjeen ja heräisi todellisuuteen? Voimia.

vaikka kerrot, että mies on sairastanut masennusta jo 2 vuotta?

Anteeksi nyt vain, mutta olisiko kannattanut miettiä toimiiko parisuhde ENNEN kuin teit kyseisen miehen kanssa lapsen??

Ja nyt sitten rikotaan 6-kuiselta jo perhe, kun mies on "muuttunut" hirviöksi? Hohhoijaa...

se mies hakenut apua siihen masennukseen? Onko lääkitystä?

ennen kuin tekee päätöksen lopullisesta erosta. Teillä on ruuhkavuodet menossa, ja kahden vuoden päästä elämä saattaisi olla jo paljon auvoisempaa.



Miten miehen masennusta hoidetaan? Lääkkeillä? Terapialla? Kannattaisi mennä yhdessä juttelemaan lääkärille tai terapeutille miehen tilanteesta.



Ei muuta kun viet vauvan hetkeksi hoitoon jonnekin ja istutte alas miehen kanssa puhumaan. Pakko sen on suostua edes puhumaan asioista.



Teette työnjaon: listaatte mitä kumpikin tekee nyt, mitä haluaisi tehdä, mitä haluaisi olla tekemättä. Ehkä miehellesi olisi helpotus, jos sinä tekisin jonkun remonttiin liittyvän pikkuhomman... toisalta silloin miehesi pitäisi hoitaa kunnolla vauvaa sen ajan ja osallitua muuhun kodinhoitoon.



Mikä on miehesi suhde lapseenne? Remontoidessa ja masennusta potiessa jää suhde lapseen helposti kokonaan kehittymättä. Tästäkin kannattaisi jutella jollekin. Olisiko perheneuvola hyvä paikka?



Omaa aikaa tarvitsette molemmat: sinä jotta pääset pois kotoa miehen nalkuttamisen alta; mies jotta hän saisi elämäänsä rytmiä ja sisältöä. Listatkaa viikko-ohjelma, johon sisältyy 1-2 harrastuskertaa molemmille. Mieskin pitää pakottaa edes pitkälle kävelylenkille, elokuviin tai uimaan.

Typerää tulla jälkiviisastelemaan, tuki turpasi, jos et osaa mitään auttavaa sanoa!

AP tuo voi johtua miehen masennuksesta, olisiko parempi, jos kävisi töissä?

No itse asiassa mies jäi alunperin saikulle selkävaivojen vuoksi. Pkku hiljaa diagnoosi on kuitenkin muuttunut masennukseksi. Kuka näistä tietää. Omasta mielestään hän ei kärsi masennuksesta. On saanut lääkkeet.



On se mies aina ollut kiivasluonteinen, mutta samalla tyylillä takaisin, ollaan pärjätty. Noin niin kuin karrikoidusti sanottuna.



Mutta myöhäistä se nyt on sanoa, että juupa, mitäs läksit. Lapsi on tehtynä ja sillä hyvä. En vaan tohdi sanoa, onko parempi jäädä tähän suhteeseen voimaan huonosti, vauvan takia, vai lähteä. Vauvalle mies on ihana, mutta aika harvoin kaitsee tai hoitaa tätä.

Tuossa tulikin hyviä vinkkejä tuohon oma aika -juttuun. Olen jo monta kertaa ehdottanut miehelle, että hänen on päästävä välillä pois kotoa tekemään jotain muuta kuin se remppa. Ja juuri tuota säännöllisyyttä olen ehdottanut: pannaan kalenteriin ylös ne omat menot, kummallekin. Mutta hän ei ole tähän suostunut...



Paperillekin olen pistänyt asioita. Hän ei ole suostunut vilkaisempaankaan, naurettavaa kuulemma.



Juuri tuon torjunnan "ei meillä mikään ole vikana" takia olo on niin aseeton. Mies ei ole valmis tekemään muutoksia, koska mikään muu ei ole vialla paitsi minun laiskuuteni ja tyhmyyteni, minkä vuoksi hän joutuu nalkuttamaan.



Kyllä sitä vitsit on välillä vähissä, kun mies kutsuu lapsensa äitiä tyhmäksi lehmäksi jne. Ja seuraavan minuutin päästä unohtaa, että on edes nimitellyt!

Kuin omasta elämästäni vielä muutama vuosi sitten.



Viisi vuotta sinnittelin ja joka päivä ajettelin, että jos tämä sittenkin muuttuisi. Romahdus ja paluu arkeen tuli sitten seuraavassa käänteessä. Joko mies sai hirvittävät raivarit jostain mitättömästä asiasta tai veti keskellä päivää hirveät kännit tms.



Se elämä rassasi minut niin huonoon kuntoon, että sairastuin itse masennutkseen heti eron jälkeen. Nyt olen todella iloinen, että meillä on lapseni kanssa oma koti jossa saa olla rauhassa, eikä tarvitse koko ajan pelätä.



Ex-miehelläni oli kuvioissa myös päivittäinen kaljan juominen. Hänellä on edelleen menestyvä yritys. Alaiset hoitavat hommat ja hän voi keskittyä kaljan juomiseen ja kännissä johtamiseen puhelimitse.



Sinuna en jäisi odottelemaan parempaa huomista. Se tulee vasta kun olet päässyt miehestäsi eroon.



Itse odottelin liian pitkään. En uskaltanut. Mietin miten selviäisin jne.

Hyvin on selvitty ja paljon paljon paremmin kuin ennen. Voimia tulet tarvitsemaan ja varmaankin ystäviesi tai muuten ulkopuolista apua. Tsemppiä!

myös meillä ei ollut mitään vikana, vaikka lapsen syntymän jälkeen kärsin unettomuudesta ja olin ihan rikki kaksi vuotta ennen kuin uskalsin lähteä. Erosta nyt 4 vuotta, mies ei tähän päiväänkään mennessä ole ymmärtänyt miksi jätin hänet.



Hän jäi työttömäksi kun vauva syntyi,arki oli sen mukaista, haukkui ja arvosteli minua joka asiasta, ei koskaan pyytänyt anteeksi koska ei tiennyt mistä olisi pitänyt... olinhan ansainnut haukut koska olin epäsosiaalinen ja tyhmä... jne.. jne..



Onneksi keräsin voimani ja lähdin. Mies ei uskonut kun puhuin hänelle erosta. Mutta yhtenä päivänä kun hän tuli kotiin, me olimme poissa, pöydällä lappu jossa uusi osoite...

Vaikka tilapäisesti kokeilu vuokrakämppään. Jos ei mies havahdu siihen, että käytöksen on muututtava niin sitten eropaperit vetämään. Suoraan en siis ottaisi eroa vaan antaisin aikaa ukolle kokeilla yksin asumista ja miettiä, pystyykö parantamaan käytöstään.



Sinulla on oikeus iloita vauva-ajasta eikä olla joku kotiorja. Hitto, siellähän se on mieskin päivät pitkät kotona joten opetelkoon siivoamaan, laittamaan ruokaa ym!

jos mies ei halua sinne lähteä, niin sanot että sitten toisena vaihtoehtona on se että sinä muutat pois ja puolikas kodista menee myyntiin, että sinä voit suhteessanne ainakin huonosti ja siihen on tultava muutos. Siksi suosittelen sitä kirkon terapiaa, sillä joku kolmas osapuoli tuohon on saatava siksi, että miehen on myönnettävä julkisesti ettei kaikki ole ihan kohdallaan ja myös nimittelylle ja henkiselle väkivallalle on tultava loppu.

Huh, olipas pysäyttävää lukea samankaltaisisista kokemuksista. En tosiaankaan tunne, että on reilua tulla koko ajan haukutuksi. En ole herkkänahkainen, meillä on aina ns. sanailtu, mutta tämä alkaa olla jo hyvin hyvin kuluttavaa.



Kotona olo on koko ajan kuin olisin varpaillaan: pelkään mistä milloinkin mies keksii valittaa. Hän kyttää tekemisiäni, siis ihan mitättömiä, kuten esim. miten päin laitan puun hellan pesään (tottakai väärin, enkö minä tyhmä nyt koskaan opi että näin) tai olenko rutistanut kananmunankuoret ennen kompostiin laittoa. Hän itse on aika sotkuinen: ei siivoa sanomalehtiä pöydiltä, ei vie pyykkejään pyykkikoriin (sitten naputtaa kun ei ole puhtaita sukkia...), unohtelee omat lääkäriaikansa ja huutaa minulle kun en ole muistuttanut tai olen kadottanut hänen sanomalehden kulmaan (!) tekemänsä muistutuksen asiasta. Lista on loputon. Mutta tuntuu, että happi loppuu.



Silloin saan hetken rauhaa kun hän menee kellarikerrokseen remppaamaan. Niin kauan kun sieltä kuuluu pauke, tiedän, että saa olla rauhassa. Sieltä kun hän kömpii yläkertaan, alkaa takuuvarmasti valitus: miksen tee mitään rempan eteen? Missä ruoka on? Mihin olen taas piilottanut lehdet? Miksi olen ostanut väärää leipää? Miksi en ole taaskaan putsannut koirien tassuja kunnolla? Miksi katson paskaa televisiosta (jos satunnainen kanava päällä)?

Minun lähtö täältä niin vaikeaa ex tempore siksikin, että on nämä koirat (minun koiria) ja sitten tallissamme vielä hevonen. Jolle pitäisi samalla löytää tallipaikka. Mies on eläinrakas, mutta en kyllä voisi vaan lähteä ja jättää heppaa hänen hoitoonsa. Mistä sen tietää vaikka minulle kostoksi jättäisi hoitamatta?



Kai nämä vain on käytännön esteitä, jotka ovat voitettavissa?

hetkeksi. Silloin viimeistään mies ei enää voisi sanoa "ettei meillä mitään", pakko olisi myöntää tosiasiat. ja jos ei myönnä, niin sittenpä tietäisit kokeiltuasi yksin asumista (vauvan kanssa) että onko parempi ilman miestä vai miehen kanssa.



kokeile vielä kerran puhua miehen kanssa, sano että olet jo alkanut katselemaan omaa asuntoa itselle ja vauvalle, olet niin väsynyt tähän kaikkeen. Ehkä se riittää herätykseksi.

terv ulkopuolinen