Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Herkät: miten kestätte törkeää (?) kommunikointia?
10.10.2021 |
Eli siis, jos kyseessä on teille hieman etäisempi ihmissuhde (lähinnä työhön liittyvä), niin minkä koette normaaliksi ja minkä törkeäksi kommunikoinniksi? Tarkoitan lähinnä sitä, miten asiat sanotaan. Tiedän olevani herkkä, mutta olen hieman hämmentynyt mikä on normaalia ja mikä ei, sillä itselle tulee jopa paha mieli välillä, kun toinen sanoo tosi suoraan ja ei yhtään ystävällisesti asiat. Ei siis sano mitään törkeää, mutta äänensävy/tapa ilmaista asia saattaa tosi suora ja kova... Itse kun ajattelen ainakin vastaavissa asetelmissa (työpaikalla) olevani hienotunteinen ja ystävällinen, ohjaan, korjaan virheet ja sanon muutenkin asiat mukavasti jne, mutta onko tuo normaalia että jotkut vaan on tommosia? En edes osaa kuvailla sitä tai keksi yhtä sanaa vastaamaan, passiivisaggressiivisuutta on kerran ollut havaittavissa mutta noin yleisesti kyllä hyvät välit noin muuten. Ja tämä ei kohdistu vain minuun, vaan ihan kaikille on välillä liian kova, ainakin itelleni tulee ihan semmonen epämiellyttävä olo jo siitäkin... Kun itse sanoisi paljon pehmeämmin saman asian. Itseäni vain harmittaa tuo kova ja tiukka asenne, sillä se ei oikeasti tunnu kivalta. Ei kai auta kuin kestää ja yrittää ymmärtää... Miten itseä voisi edes vähän suojat ettei kehollisesti reagoisi niin paljoa toisen töksäyttelyihin/ikäviin ilmaisutapoihin?
Kommentit (30)
Oletko kenties hoitaja? Kuulostaa valitettavan, suorastaan ahdistavan tutulta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut vaan on sellaisia. Itsekin yritän olla aina ystävällinen ja mietin, miten itse haluaisin, että minulle puhutaan töissä. En osaa oikein suhtautua ärsyyntyneisiin tiuskimisiin yms. No, ei ne kai ole mitään henkilökohtaista, mutta jotenkin jäädyn niistä ja menee välillä pasmat sekaisin.
Elän töissä omassa kivakuplassani, puuhailen niin paljon yksin kuin mahdollista, ja pidän kontaktit minimissä. Juttelen kyllä tauoilla ihmisten kanssa, en mitenkään inhoa ihmisiä, mutta haluan pitää heistä jatkossakin. Tässä koronaeristyksistä ryömimisen jälkeen tuntuu, että monilla on ihan peruskäytöstavatkin kadonneet matkan varrelle. Työrooli auttaa, olen päivät pitkät henkisesti ihan muualla.
Huonosti kestän, aina stressaa ja mietityttää joku sanominen tai tilanne. Osaisipa vaan olla välittämättä, kun järjen tasolla kyllä ymmärrän hyvin, että ihmisten toilailuja ja rähjäämisiä ei tarvitsisi ottaa henkilökohtaisesti. Miten saada tämä järkeily tunnetasolle, ettei tulisi aina niin kova stressi?
Vierailija kirjoitti:
Huonosti kestän, aina stressaa ja mietityttää joku sanominen tai tilanne. Osaisipa vaan olla välittämättä, kun järjen tasolla kyllä ymmärrän hyvin, että ihmisten toilailuja ja rähjäämisiä ei tarvitsisi ottaa henkilökohtaisesti. Miten saada tämä järkeily tunnetasolle, ettei tulisi aina niin kova stressi?
Niin ja huomaan herkästi turvautuvani alkoholiin kun joku on ollut erityisen tärkeä. Tiedän että se on huono tapa diilata asioiden kanssa, mutta en oikein osaa parempaakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, siihen on toisaalta tottunut, ja ajattelen vain, että onpa tyhmää. Mutta jos ikävä kommentti tulee täysin yllättäen, esim. tuntemattomalta ihmiseltä jossain pankkiautomaatilla, niin saatan menettää malttini, varsinkin jos olen nukkunut huonosti edellisenä yönä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet varmaan hoitoalalla. Itse olen kokenut hyvin alentuvaa kohtelua, ilkeilyä, koskettelua, törkeää miehittelyä (olen nainen), outoa äänensävyä, ajoittain epätasaista töiden jakoa ja nimeni tahallista väärin lausumista. Yritän vain jotenkin jaksaa päivä kerrallaan, koska koen ettei muutakaan mahdollisuutta ole.
Kuulosta kanalaumalta, josta puuttuu kukko
mies53v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huonosti kestän, aina stressaa ja mietityttää joku sanominen tai tilanne. Osaisipa vaan olla välittämättä, kun järjen tasolla kyllä ymmärrän hyvin, että ihmisten toilailuja ja rähjäämisiä ei tarvitsisi ottaa henkilökohtaisesti. Miten saada tämä järkeily tunnetasolle, ettei tulisi aina niin kova stressi?
No niimpä! Tuntuu että huvittaisi joku ahdistuslääkitys aloittaa että osaisi vaan olla ei kiinnosta -asenteella, otan niin kovin raskaasti kaiken ja jää stressaamaan ja mietityttämään ja tulee fiilis että on ihan surkea ihminen jne. Inhottavaa joka päivä tehdä töitä niin ettei voi olla rennosti kun ahdistaa ja stressaa toinen, ihan vatsa jännittyy aina (= intuitiivinen merkki itelle...).
Myös lisäsi harmitusta se, kun olen huomannut et hän puhuu välil vähän ikävään/arvostelevaan jne sävyyn muista, mut sit naamatusten mukava, niin sitten tajusin et no sitähän se sit minustaki varmasti tekee - on mukava jutustellessa mutta ajatuksissaan (ja ehkä sit jopa muillekin) ihan eri meiniki...
Et teeppä siinä työt sitten hyvillä mielin kun ilmapiiri jäytää...
Huonoimpina päivinä mietin et kauanko jaksaa kun menee tekemisen ilo tuommosesta ja ei todellakaan lisää omaa hyvinvointia kun muutenkin ihan vaakalaudalla, mutta toisaalta jos vaan jotenki oppis sulkee pois toisen negatiivisen ja hieman toksisen kommunikointitavan...? Helpommin sanottu kuin tehty!
Vierailija kirjoitti:
Olet varmaan hoitoalalla. Itse olen kokenut hyvin alentuvaa kohtelua, ilkeilyä, koskettelua, törkeää miehittelyä (olen nainen), outoa äänensävyä, ajoittain epätasaista töiden jakoa ja nimeni tahallista väärin lausumista. Yritän vain jotenkin jaksaa päivä kerrallaan, koska koen ettei muutakaan mahdollisuutta ole.
Voi ei, tuo kuulostaa todella ikävältä :( Tsemppiä! Joku raja varmaan kannattaa kuitenkin vetää ja jos ei asiat parane niin vaihtaa työpaikkaa? Ettei oma terveys mene.
Itellä ei onneksi noin pahaa, ihan asiallista sinänsä mutta, ajoittain tosi töksähtelevää/tiuskivaa/suoraa puhetta mitä en vain kestä kun otan itseeni...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisi olla minun kirjoittamaa tekstiä.
Meidän pienessä työyhteisössä tuntuu, että olen ainut "vääränlainen" ja kaikki muut sopivat porukkaan. Työyhteisöömme kuuluu vain viisi ihmistä, joista kolme on ikäluokkaa 45-50, aikuistuvien tai nuorten aikuisten lasten äitejä. Kovaäänisiä, alapäähuumorista innostuvia, selkäpiitä karmivia naurukohtauksia saavia vaihdevuosioireista ja liikakiloista vouhkaavia naisia. He asuvat lähekkäin ja ovat vapaa-ajallakin tekemisissä. Itselläni, lapsettomalla 30-vuotiaalla ei ole mitään kosketuspintaa heidän elämiinsä tai juttuihinsa. Jään ulkopuolelle jo siksi, etten voi sanoa keskusteluihin oikein mitään, ihan kun olisin joutunut vahingossa johonkin vertaisryhmän tapaamiseen, jonka teema ei kosketa minua lainkaan.
Silloin kun minut satunnaisesti tempaistaan mukaan tarinaan, se tehdään ikävään sävyyn, kuitenkin suorat loukkaukset jätetään sanomatta. Milloin vitsaillaan maalaisuudestani, "nuoresta" iästäni (muihin verrattuna), lapsettomuudestani, lemmikeistäni, painostani (olen aika hoikka ja pienikokoinen), ruokavaliostani (kasvissyöjä), tai mitä keksitäänkään. Olen hakenut uutta työtä, mutta toistaiseksi en ole sellaista saanut. Pidän työstäni, mutta en voi sietää työyhteisöä jossa sitä joudun tekemään. Järkevä esimies on ainut, joka pitää minut tolkuissani.
Vierailija kirjoitti:
Voisi olla minun kirjoittamaa tekstiä.
Meidän pienessä työyhteisössä tuntuu, että olen ainut "vääränlainen" ja kaikki muut sopivat porukkaan. Työyhteisöömme kuuluu vain viisi ihmistä, joista kolme on ikäluokkaa 45-50, aikuistuvien tai nuorten aikuisten lasten äitejä. Kovaäänisiä, alapäähuumorista innostuvia, selkäpiitä karmivia naurukohtauksia saavia vaihdevuosioireista ja liikakiloista vouhkaavia naisia. He asuvat lähekkäin ja ovat vapaa-ajallakin tekemisissä. Itselläni, lapsettomalla 30-vuotiaalla ei ole mitään kosketuspintaa heidän elämiinsä tai juttuihinsa. Jään ulkopuolelle jo siksi, etten voi sanoa keskusteluihin oikein mitään, ihan kun olisin joutunut vahingossa johonkin vertaisryhmän tapaamiseen, jonka teema ei kosketa minua lainkaan.Silloin kun minut satunnaisesti tempaistaan mukaan tarinaan, se tehdään ikävään sävyyn, kuitenkin suorat loukkaukset jätetään sanomatta. Milloin vitsaillaan maalaisuudestani, "nuoresta" iästäni (muihin verrattuna), lapsettomuudestani, lemmikeistäni, painostani (olen aika hoikka ja pienikokoinen), ruokavaliostani (kasvissyöjä), tai mitä keksitäänkään. Olen hakenut uutta työtä, mutta toistaiseksi en ole sellaista saanut. Pidän työstäni, mutta en voi sietää työyhteisöä jossa sitä joudun tekemään. Järkevä esimies on ainut, joka pitää minut tolkuissani.
Voi ei tsemppiä sinullekin ❤
Onkohan ainut tapa työpaikanvaihdon lisäksi pitää vaan semmonen asenne että on mahdollisimman etäinen, mutta kohtelias ja ystävällinen... Siihen asti kunnes saa toisen paikan. Ei saa luopua omasta itsearvostuksesta! Ehkä oma asenne voi vaikuttaa muiden suhtautumiseen? Ehkä pieni loukkaantumisen näyttäminen on joskus ok, tai että ottaa sitä välimatkaa jos edes siitä tajuuvat että toinen pahoittanut mielensä eikä kohtelu ole ok... Tommosissa tilanteissa tosi vaikea sanoa ääneen moisista jutuista, vaikka työyhteisö vaikuttaa hyvinvointiin niin tajuttoman paljon...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun olin nuori ja tosiaankin ujo ja herkkä, oli todella vaikeaa kuunnella näitä kaksimielisiä juttuja. Työpaikkojen miespuoliset työkaverit niitä röhönaurun säestyksellä möläyttivät.
Nukuitko samalla tavalla kuin minä? (Ujo tyttö katsoo ekalla kerralla silmät pyöreinä kysyjää) no, munat jalkojen välissä! Kunnes alkaa tulla kiusallisen tutuksi tämäkin kysymys. En vastannut, koska en nukkunut samalla tavalla. Asiakkaana kävi pariskunta, jonka naispuolisella jäsenellä oli jokin aikakauden paljastava vaate, en edes muista mikä. No lihava lässyttävä konemyyjä ehdotti, että minäkin pukeutuisin samalla tavalla töihin. Saman työpaikan vissiin ainoa poikamies kävi toimiston avonaisen ikkunan takana ehdottamassa, että soviteltaisiin jotain ruuveja ja muttereita. Huh heijaa. Ehkä pahin oli sitten kiinni käyminen. Olin yksin toimistossa kun autokuski tuli tuomaan posteja. Toinen toimiston täti oli lähtenyt kotiin. No tämä limanuljaska hyökkäsi kimppuuni, puristellen minkä kerkesi. Pääsin sentään irti. Olisi pitänyt tuosta kertoa johtajalle. Mutta siihen aikaan en usko, että minua olisi edes uskottu. Olin kuitenkin uusi tytteli siellä, autokuski vanha työntekijä. Olin siis tosiaan 17, täysin kokematon miesten kanssa.
Mieleen on jäänyt myös yksi inhottava tapaus. Ehkä siksikin, kun minusta isoin pomo oli mukava - ollut. Istuivat pikkupomon kanssa kahvihuoneessa ja menin siivoamaan pöytää. Pöydässä oli kermanekka, joko maitoa tai kermaa. Olin juuri palannut äitiyslomalta ja tästähän nämä limaiset äijät saivatkin hörötyksen aiheen, että onko tää "minun maitoani". ÄLLÖTTÄÄ vieläkin ja kuulen sen pikkupomon honottavan hörötyksen korvissani. Voi kun olisin vaikka heittänyt kermanekan sisällön limaisten ukkojen päälle! Mutta ei kun punoittaen vaan poistuin paikalta.
Toivottavasti ajat olisivat edes vähän muuttuneet. Toi viimeinen tapahtui kaupungin toimistossa ja siellä oli kyllä niin naisia ja tikkaiden alapäässä olevia sortava ilmapiiri. Ja on edelleenkin.
Jokaisella on oikeus sanoa oma mielipiteensä, mutta miten vain.
Se on normaalia, että sanoo faktan faktana. Fakta on minun mielipiteeni, joskus myös säännöt. Eli ”minun mielestäni tämä raportti on epäkelpo, koska xxx”. Juu pahaltahan se tuntuu kuitenkin.
Kaikki syyttelyt tai henkilökohtaisuudet on vyön alle.
Vierailija kirjoitti:
Jokaisella on oikeus sanoa oma mielipiteensä, mutta miten vain.
Se on normaalia, että sanoo faktan faktana. Fakta on minun mielipiteeni, joskus myös säännöt. Eli ”minun mielestäni tämä raportti on epäkelpo, koska xxx”. Juu pahaltahan se tuntuu kuitenkin.
Kaikki syyttelyt tai henkilökohtaisuudet on vyön alle.
Saa sanoa mielipiteensä kyllä jokainen jos tilanne niin vaatii, mutta asiat voi sanoa monella eri tavalla... Voi opetella tunneälyä ja ilmaista asian niin, ettei sanomisesta tule ikävä fiilis kenellekään, niin hyvä fiilis säilyy kaikilla. :-)
Vierailija kirjoitti:
Voi ei tsemppiä sinullekin ❤
Onkohan ainut tapa työpaikanvaihdon lisäksi pitää vaan semmonen asenne että on mahdollisimman etäinen, mutta kohtelias ja ystävällinen... Siihen asti kunnes saa toisen paikan. Ei saa luopua omasta itsearvostuksesta! Ehkä oma asenne voi vaikuttaa muiden suhtautumiseen? Ehkä pieni loukkaantumisen näyttäminen on joskus ok, tai että ottaa sitä välimatkaa jos edes siitä tajuuvat että toinen pahoittanut mielensä eikä kohtelu ole ok... Tommosissa tilanteissa tosi vaikea sanoa ääneen moisista jutuista, vaikka työyhteisö vaikuttaa hyvinvointiin niin tajuttoman paljon...
Kiitos tsempeistä, niitä tarvitaan! Välillä oman itsen arvostus ja koko itsetunto on painunut kyllä aivan pohjamutiin pelkästään työpaikan hengen vuoksi. Kun jatkuvasti teilataan ja lytätään, siihen alkaa itsekin uskoa. Lomien ja pitkien viikonloppuen jälkeen aina hetken muistan että hei, se en oikeasti ole minä joka tässä porukassa on surkimus. Mutta äkkiäkös se taas siinä lauman talsimana unohtuu.
Yritän pitää etäisyyttä ja olla kertomatta nykyään enää juurikaan vapaa-ajastani tai elämästäni, lähinnä siksi, ettei porukka saisi enää uutta aihetta kuittailuihinsa. Toki myt jaksetaan aina päivitellä, kun olen niin hiljainenkin nykyään.
Olen säilyttänyt kohteliaan ja asiallisen linjan omassa käytöksessäni. Toki toisinaan mennessäni vessaan tai vaikka varastoon, kiroan hampaiden välistä työyhteisön alimpaan manalaan ja näytän kanssatyöskentelijöille seinien läpi keskaria pysyäkseni rauhallisena taas kun kohtaan nuo ihmiset. Aiemmin toin ilmi, että heidän tyylinsä puhutella minua on loukkaava, mutta minut leimattiin vain huumorintajuttomaksi. Olen täynnä pyhää raivoa siitä, miten juurikin tuon "huumorin" varjolla voidaan kiusata ihmiset vaivihkaa henkihirveriin.
Odotan sitä päivää, kun joskus toivottavasti saan työn muualta ja voin viimeisenä päivänä vapauttaa sisällä kytevän raivottaren ja sylkaistä koko piinan noiden ihmisten päälle. Toki teen sen kylmänrauhallisesti, myrkyllisesti sivaltaen, en suoraan loukaten, vaan "pilke silmäkulmassa ;)" kuten talon tapana on.
Aiemmassa työpaikassa oli kasvatustieteilijä, joka koki olevansa valtavan hyvä. Oli päinvastainen. Valovoimainen aluksi mutta ohjeistaessa tönkkö ja välillä töykeä. Keksi päästään kaikenlaisia sääntöjä oikeiden lisäksi. Eipä ihme etteivät muut muka osanneet. Onneksi työ oli määräaikainen.
Varmaan yritti hakea asemaa ja arvostusta, mutta samalla vaan haki ja teki turhaan virheitä. Muuhun työhön siirryttyään yllättyi, kun joku ylempi huomasi häneltä virheitä.
Vierailija kirjoitti:
Kuulosta kanalaumalta, josta puuttuu kukko
mies53v
Kuulepa sovinisti. Meillä tiuskija on mies. Että kyllä tekin osaatte.
Alue: Aihe vapaa
Eikö kellään vastaavia kokemuksia? Mietin missä menee raja ja mitä kaikkea pitää kestää. Rankkaa on mutta itse yritän olla mahdollisimman kiltti ja sivuuttaa omat tunteet ja olla ottamatta henkilökohtaisesti...
Hämmentävää kun välillä on kaikki niin kivasti ja hymymymy höpöhöpö mut sit jostakin asiasta tulee sitten ikävä olo kun sanoo yhtäkkiä töksäyttäen&välillä ihan selkeästi vähän ärsyyntyneestikin. Raskasta... Kun oma kehokin reagoi tuohon. Huoh.