Ahdistuneisuushäiriöinen: mitä työpaikkoja olet joutunut jättämään häiriösi vuoksi?

Vierailija kirjoitti:

Menkää töihin. Ei se ongelma itsestään katoa.

Sehän mun ongelma on kun en tiedä koska en enää jaksa työtä kun diagnoosikin on.

Vierailija kirjoitti:

Ei voi kuin hämmästellä, kuinka empatia kyvytöntä porukkaa tännekin on päätynyt kirjoittelemaan.

Joillekin meistä on sattunut esimerkiksi jo lapsuudessa asioita, joita moni ymmärtämättömyyttään halveksiva ei edes osaisi kuvitella voivan tapahtua. Sellaiset traumat jättävät syvät jäljet, eikä niistä moni parannu koskaan, ainakaan kokonaan.

Monesti nämä kriittisimmät nälvijät ovat juuri niitä, jotka eivät itse ole kokeneet suuriakaan vastoinkäymisiä elämässään.

Monesti sitä ymmärrystä ja empatiakykyä alkaa kuitenkin näiltäkin ylimielisiltä puupäiltä löytymään siinä vaiheessa, kun se omakin elämä koettelee tavalla tai toisella oikein kunnolla tai kasvavat muuten aikuisiksi ja viisastuvat.

Minulla riittää loputtomasti empatiaa eläimille, mutta homo sapiens ei ole empatian tai säälin arvoinen otus.

Vierailija kirjoitti:

Ei voi kuin hämmästellä, kuinka empatia kyvytöntä porukkaa tännekin on päätynyt kirjoittelemaan.

Joillekin meistä on sattunut esimerkiksi jo lapsuudessa asioita, joita moni ymmärtämättömyyttään halveksiva ei edes osaisi kuvitella voivan tapahtua. Sellaiset traumat jättävät syvät jäljet, eikä niistä moni parannu koskaan, ainakaan kokonaan.

Monesti nämä kriittisimmät nälvijät ovat juuri niitä, jotka eivät itse ole kokeneet suuriakaan vastoinkäymisiä elämässään.

Monesti sitä ymmärrystä ja empatiakykyä alkaa kuitenkin näiltäkin ylimielisiltä puupäiltä löytymään siinä vaiheessa, kun se omakin elämä koettelee tavalla tai toisella oikein kunnolla tai kasvavat muuten aikuisiksi ja viisastuvat.

👏❤🙏

Vierailija kirjoitti:

Jotkut itkevät, kun ei ole ruokaa elääkseen.

Suomalaiset itkevät, vaikka valtio maksaa kaiken, kun ahdistaa.

Et tajua paljonko mulla on eri kipuja työssäni ja elämässäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut itkevät, kun ei ole ruokaa elääkseen.

Suomalaiset itkevät, vaikka valtio maksaa kaiken, kun ahdistaa.

Et tajua paljonko mulla on eri kipuja työssäni ja elämässäni.

Vähemmän kuin afrikkalaisella lapsella. Sinulla on älypuhelin ja ruokaa, hänellä ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajatelkaa tätä:

Elämä on merkityksetöntä ja turhaa. Millään ei todellisuudessa ole väliä. Ei naapurin hihityksellä tai työpaikalla tapahtuneella nolalla tilanteella. Nauttikaa siis, kun voitte.

Kun en ole ikinä elämässäni osannut nauttia. Koulussa, kotona, en missään.

Hanki masennuslääkkeet.

Voi kuule,kunpa tietäisit ja tajuaisit jotain elämästä ja lääkkeistä.

Vierailija kirjoitti:

Onko täällä ketään ahdistuneisuushäiriöistä, jolla olisi toimiva lääkitys? Ei viitsisi bentsoissa olla töissä koko ajan, mutta kun ei tiedä mikä siellä äkkiä tulee. Vaikka joku palaveri, jonka mokaa kun paniikkikohtaus laukeaa. Siksi "varmistan" etukäteen joka päivän bentsolla, mutta teho laskee eikä niitä voi loputtomiin syödä.

Ei ahdistuneisuushäiriöinen kuten itsellänikin diagnosoitu tarvitse aina mitään lääkkeitä. Ja se ei liity milläänlailla masennukseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi joka toisella naisella on tämä diagnoosi?

Ilmeisesti luontaiset ominaisuudet ja usein traumatausta laukaisee tämän. Itse olen alkkis-perheestä, jossa jokainen päivä oli täynnä pelkoa, ikäviä yllätyksiä, räjähtävää väkivaltaa ja turvattomuutta. Kävi niin kuin Pavlovin koiralle, että aikuisena sitten aloin ahdistua vähänkään stressaavista tilanteista ihan liiallisissa määrin ja sain voimakkaita oireita. Joskus jouduin lähtemään töistä pois tekosyyllä, kun sain niin voimakkaan ahdistuskohtauksen, että kädet tärisivät ja sanojen muodostaminen muuttui hankalaksi. 

Sain tähän apua terapiasta ja lääkityksestä, mutta eihän se perusongelma minnekään häviä, pysyy vaan vähän paremmin hallinnassa niin että pystyn käymään joten kuten töissä.

Ja minä olen mies.

Tämä on ihan hirvittävän surullista ihmisten maailmassa. Jos eläintä, sanotaan vaikka koiraa, on kaltoinkohdeltu ja se ei sen takia ole samanlainen kuin onnellisesti kasvaneet koirat, ihmiset ymmärtävät tämän. He eivät odota eivätkä oleta koiralta samoja asioita  kuin terveiltä koirilta.

Mutta kaltoinkohdeltujen ja traumatisoituneiden ihmisten pitää vaan päästä samalla tasolle niiden terveiden kanssa ja käyttäytyä samoin. Pitää "päästä yli" niistä ongelmista ja kokemuksista, jotka ovat muokanneet psyykettä ja kehoa (tutkitusti traumaattiset, pitkään jatkuneet kokemukset muokkaavat fyysisesti DNA:ta ja aivojen rakennetta). Kukaan ei edes halua ymmärtää, tulee korkeintaan "no voi voi, ikävää, harmillista" kommenttia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajatelkaa tätä:

Elämä on merkityksetöntä ja turhaa. Millään ei todellisuudessa ole väliä. Ei naapurin hihityksellä tai työpaikalla tapahtuneella nolalla tilanteella. Nauttikaa siis, kun voitte.

Kun en ole ikinä elämässäni osannut nauttia. Koulussa, kotona, en missään.

Hanki masennuslääkkeet.

Voi kuule,kunpa tietäisit ja tajuaisit jotain elämästä ja lääkkeistä.

Tajuan paljon. Niitä syödään, koska masentaa. Siksi niitä kutsutaan masennuslääkkeiksi.

Olis vaan helpompaa olla psykopaatti. Näin ajattelen. Onko joku löytänyt ahdistukseen, jännitykseen ja paniikin tunteisiin toimivaa lääkitystä?

Vierailija kirjoitti:

Töissä kykenen toisinaan ottamaan reippaan työminäroolin, mutta heti jos minulta vaaditaan jotain mitä en osaa kunnolla ja missä joudun kanssakäymiseen vieraiden ihmisten kanssa, panikoiduin. Suuri muutos oli päästä pois hoitotyöstä. Potilaskontaktit aiheuttivat stressireaktioiden syvenemisen itkuisuudeksi työpaikalla. Pää tuntui sumuiselta, enkä kyennyt nukkumaan öisin.

Tämä mutta eri alalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi joka toisella naisella on tämä diagnoosi?

Ilmeisesti luontaiset ominaisuudet ja usein traumatausta laukaisee tämän. Itse olen alkkis-perheestä, jossa jokainen päivä oli täynnä pelkoa, ikäviä yllätyksiä, räjähtävää väkivaltaa ja turvattomuutta. Kävi niin kuin Pavlovin koiralle, että aikuisena sitten aloin ahdistua vähänkään stressaavista tilanteista ihan liiallisissa määrin ja sain voimakkaita oireita. Joskus jouduin lähtemään töistä pois tekosyyllä, kun sain niin voimakkaan ahdistuskohtauksen, että kädet tärisivät ja sanojen muodostaminen muuttui hankalaksi. 

Sain tähän apua terapiasta ja lääkityksestä, mutta eihän se perusongelma minnekään häviä, pysyy vaan vähän paremmin hallinnassa niin että pystyn käymään joten kuten töissä.

Ja minä olen mies.

Tämä on ihan hirvittävän surullista ihmisten maailmassa. Jos eläintä, sanotaan vaikka koiraa, on kaltoinkohdeltu ja se ei sen takia ole samanlainen kuin onnellisesti kasvaneet koirat, ihmiset ymmärtävät tämän. He eivät odota eivätkä oleta koiralta samoja asioita  kuin terveiltä koirilta.

Mutta kaltoinkohdeltujen ja traumatisoituneiden ihmisten pitää vaan päästä samalla tasolle niiden terveiden kanssa ja käyttäytyä samoin. Pitää "päästä yli" niistä ongelmista ja kokemuksista, jotka ovat muokanneet psyykettä ja kehoa (tutkitusti traumaattiset, pitkään jatkuneet kokemukset muokkaavat fyysisesti DNA:ta ja aivojen rakennetta). Kukaan ei edes halua ymmärtää, tulee korkeintaan "no voi voi, ikävää, harmillista" kommenttia.

Koira on viaton, mutta ihminen ei. Siksi näillä tilanteilla on eroja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahdistuksen hyväksyvä havainnointi ja mindfullness- hajoitukset+ terapeuttinen kirjoittaminen ja itsemyötätunnon opettelu + kristillisen uskon löytyminen(mm. armollisuuden) olivat itselläni hoitona. Nyt elän taas! Yli 30v kesti rajoittunut elämäni. Huh.

Ei avokonttorissa pysty...

Ei tietenkään pysty jos pitää koko ajan esittää kuun ei mitään ongelmaa olisikaan. On iso helpotus jos voi kertoa työpaikalla ahdistusvaivastaan, saa yllättävän paljon hyväksyntää ja tilaa olla. Ja työnteko sujuu hyvin kun työyhteisö on tukena.

Suurin psyykkinen kärsimys tuleekin Arto Pietikäisen(terapeutti) mukaan siitä että torjuu ahdistuksensa. Kun alkaa sitä hyväksyä ja antaa sen tulla ja elää omaa aikaansa, se menee kyllä ohi. Se mitä ajatukset sanovat päässä ei ole todellisuutta, ne ovat "vain" ajatuksia. Kuten "en ikinä selviä..." tai "olen niin huono...". Terapiaa käydään siitäkin syystä että näitä ajatuksia ja tulkintoja katsellaan uudesta näkövinkkelistä. Niille ei anneta niin suurta valtaa kuin mitä ovat ennen saaneet.

Rentoutusharjoitteet mm palleahengitys myös ovat tärkeät JOKA PÄIVÄ. Ja aina kun stressi alkaa koveta.

Voimia jokaiselle tämän vaivan kanssa kamppailevalle. 💛

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajatelkaa tätä:

Elämä on merkityksetöntä ja turhaa. Millään ei todellisuudessa ole väliä. Ei naapurin hihityksellä tai työpaikalla tapahtuneella nolalla tilanteella. Nauttikaa siis, kun voitte.

Kun en ole ikinä elämässäni osannut nauttia. Koulussa, kotona, en missään.

Hanki masennuslääkkeet.

Voi kuule,kunpa tietäisit ja tajuaisit jotain elämästä ja lääkkeistä.

Tajuan paljon. Niitä syödään, koska masentaa. Siksi niitä kutsutaan masennuslääkkeiksi.

Sulle varmaan toimii lumelääkekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi joka toisella naisella on tämä diagnoosi?

Ilmeisesti luontaiset ominaisuudet ja usein traumatausta laukaisee tämän. Itse olen alkkis-perheestä, jossa jokainen päivä oli täynnä pelkoa, ikäviä yllätyksiä, räjähtävää väkivaltaa ja turvattomuutta. Kävi niin kuin Pavlovin koiralle, että aikuisena sitten aloin ahdistua vähänkään stressaavista tilanteista ihan liiallisissa määrin ja sain voimakkaita oireita. Joskus jouduin lähtemään töistä pois tekosyyllä, kun sain niin voimakkaan ahdistuskohtauksen, että kädet tärisivät ja sanojen muodostaminen muuttui hankalaksi. 

Sain tähän apua terapiasta ja lääkityksestä, mutta eihän se perusongelma minnekään häviä, pysyy vaan vähän paremmin hallinnassa niin että pystyn käymään joten kuten töissä.

Ja minä olen mies.

Minä kanssa perheestä jossa alkoholia ja väkivaltaa. Se kroonisessa stressissä eläminen pienestä alkaen jättää syvät jäljet mieleen ja kehoon lapselle. N41

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajatelkaa tätä:

Elämä on merkityksetöntä ja turhaa. Millään ei todellisuudessa ole väliä. Ei naapurin hihityksellä tai työpaikalla tapahtuneella nolalla tilanteella. Nauttikaa siis, kun voitte.

Kun en ole ikinä elämässäni osannut nauttia. Koulussa, kotona, en missään.

Hanki masennuslääkkeet.

Voi kuule,kunpa tietäisit ja tajuaisit jotain elämästä ja lääkkeistä.

Tajuan paljon. Niitä syödään, koska masentaa. Siksi niitä kutsutaan masennuslääkkeiksi.

Sulle varmaan toimii lumelääkekin.

Toki, kun olen terve.

Vierailija kirjoitti:

Olis vaan helpompaa olla psykopaatti. Näin ajattelen. Onko joku löytänyt ahdistukseen, jännitykseen ja paniikin tunteisiin toimivaa lääkitystä?

Psykopaattiakin voi ahdistaa. Kukaan ei sitä ole kieltänyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen liian empaattinen työelämään. Työelämässä pitää olla kova. Kova. Kova. Kova. Kova.

Juuri tämä!

Herkkyys.

Kaikille herkille suosittelen TOSI TOSI TOSI suurella lämmöllä Anita Moorjanin videoita empatiasta ja herkkyydestä, sekä uutta kirjaa Sensitive Is The New Strong - The Power of Empaths in an increasingly harsh world. Kirjasta tulee varmasti suomenkielinen versio lähivuosina, koska aiemmatkin Anitan kirjat on käännetty suomeksi.

Anita itse on samanlainen herkkä empaatikko, jolle maailma, työelämä ja kaikki nämä vaatimukset ovat liikaa. Hän sanoo aina, että hänelle maailma tuntuu olevan nurinperin ja toimivan väärään suuntaan, kuten se, että se joka huutaa ja metelöi eniten, saa eniten huomiota, tukea, arvostusta ja johtajuutta.

Lahjoittakaa muutama sata euroa Afrikkaan ja minä annan empatiaa.

Terveisin, trolli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahdistuksen hyväksyvä havainnointi ja mindfullness- hajoitukset+ terapeuttinen kirjoittaminen ja itsemyötätunnon opettelu + kristillisen uskon löytyminen(mm. armollisuuden) olivat itselläni hoitona. Nyt elän taas! Yli 30v kesti rajoittunut elämäni. Huh.

Ei avokonttorissa pysty...

Ei tietenkään pysty jos pitää koko ajan esittää kuun ei mitään ongelmaa olisikaan. On iso helpotus jos voi kertoa työpaikalla ahdistusvaivastaan, saa yllättävän paljon hyväksyntää ja tilaa olla. Ja työnteko sujuu hyvin kun työyhteisö on tukena.

Suurin psyykkinen kärsimys tuleekin Arto Pietikäisen(terapeutti) mukaan siitä että torjuu ahdistuksensa. Kun alkaa sitä hyväksyä ja antaa sen tulla ja elää omaa aikaansa, se menee kyllä ohi. Se mitä ajatukset sanovat päässä ei ole todellisuutta, ne ovat "vain" ajatuksia. Kuten "en ikinä selviä..." tai "olen niin huono...". Terapiaa käydään siitäkin syystä että näitä ajatuksia ja tulkintoja katsellaan uudesta näkövinkkelistä. Niille ei anneta niin suurta valtaa kuin mitä ovat ennen saaneet.

Rentoutusharjoitteet mm palleahengitys myös ovat tärkeät JOKA PÄIVÄ. Ja aina kun stressi alkaa koveta.

Voimia jokaiselle tämän vaivan kanssa kamppailevalle. 💛

Kiitos, mutta... kun ei pysty eikä luota ihmisiin. Harva voi ymmärtää kuten täälläkin sen huomaa. Liikaa pettynyt ihmisiin, joten ei enää uusia pettymyksiä.

JA nyky työelämä ei salli heikkoja.