Ahdistuneisuushäiriöinen: mitä työpaikkoja olet joutunut jättämään häiriösi vuoksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen liian empaattinen työelämään. Työelämässä pitää olla kova. Kova. Kova. Kova. Kova.

Juuri tämä!

Herkkyys.

Kaikille herkille suosittelen TOSI TOSI TOSI suurella lämmöllä Anita Moorjanin videoita empatiasta ja herkkyydestä, sekä uutta kirjaa Sensitive Is The New Strong - The Power of Empaths in an increasingly harsh world. Kirjasta tulee varmasti suomenkielinen versio lähivuosina, koska aiemmatkin Anitan kirjat on käännetty suomeksi.

Anita itse on samanlainen herkkä empaatikko, jolle maailma, työelämä ja kaikki nämä vaatimukset ovat liikaa. Hän sanoo aina, että hänelle maailma tuntuu olevan nurinperin ja toimivan väärään suuntaan, kuten se, että se joka huutaa ja metelöi eniten, saa eniten huomiota, tukea, arvostusta ja johtajuutta.

Tuon Anitan ongelma on ajatella tunteilla, eikä järjellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi joka toisella naisella on tämä diagnoosi?

Ilmeisesti luontaiset ominaisuudet ja usein traumatausta laukaisee tämän. Itse olen alkkis-perheestä, jossa jokainen päivä oli täynnä pelkoa, ikäviä yllätyksiä, räjähtävää väkivaltaa ja turvattomuutta. Kävi niin kuin Pavlovin koiralle, että aikuisena sitten aloin ahdistua vähänkään stressaavista tilanteista ihan liiallisissa määrin ja sain voimakkaita oireita. Joskus jouduin lähtemään töistä pois tekosyyllä, kun sain niin voimakkaan ahdistuskohtauksen, että kädet tärisivät ja sanojen muodostaminen muuttui hankalaksi. 

Sain tähän apua terapiasta ja lääkityksestä, mutta eihän se perusongelma minnekään häviä, pysyy vaan vähän paremmin hallinnassa niin että pystyn käymään joten kuten töissä.

Ja minä olen mies.

Tämä on ihan hirvittävän surullista ihmisten maailmassa. Jos eläintä, sanotaan vaikka koiraa, on kaltoinkohdeltu ja se ei sen takia ole samanlainen kuin onnellisesti kasvaneet koirat, ihmiset ymmärtävät tämän. He eivät odota eivätkä oleta koiralta samoja asioita  kuin terveiltä koirilta.

Mutta kaltoinkohdeltujen ja traumatisoituneiden ihmisten pitää vaan päästä samalla tasolle niiden terveiden kanssa ja käyttäytyä samoin. Pitää "päästä yli" niistä ongelmista ja kokemuksista, jotka ovat muokanneet psyykettä ja kehoa (tutkitusti traumaattiset, pitkään jatkuneet kokemukset muokkaavat fyysisesti DNA:ta ja aivojen rakennetta). Kukaan ei edes halua ymmärtää, tulee korkeintaan "no voi voi, ikävää, harmillista" kommenttia.

Koira on viaton, mutta ihminen ei. Siksi näillä tilanteilla on eroja.

Eli jotenkin se on ihmisen syy, sanotaan vaikka lapsen, kun joutuu kaltoinkohdelluksi? Ja siitä syntyy traumoja, jotka muokkaavat kehoa, kuten tuota aivojen rakennetta? Ihminen ei siis koskaan voi olla viaton? Puolustuskyvytön?

Ai, no sehän hyvä. Voidaankin lopettaa kaikki hyväntekeväisyys, poliisi, sairaanhoito, sielunhoito, lastenhoito jne. koska ihminen on aina syyllinen kaikkeen ja syyllisiä ei tartte auttaa eikä ymmärtää, eikä siitä ole edes hyötyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen liian empaattinen työelämään. Työelämässä pitää olla kova. Kova. Kova. Kova. Kova.

Juuri tämä!

Herkkyys.

Kaikille herkille suosittelen TOSI TOSI TOSI suurella lämmöllä Anita Moorjanin videoita empatiasta ja herkkyydestä, sekä uutta kirjaa Sensitive Is The New Strong - The Power of Empaths in an increasingly harsh world. Kirjasta tulee varmasti suomenkielinen versio lähivuosina, koska aiemmatkin Anitan kirjat on käännetty suomeksi.

Anita itse on samanlainen herkkä empaatikko, jolle maailma, työelämä ja kaikki nämä vaatimukset ovat liikaa. Hän sanoo aina, että hänelle maailma tuntuu olevan nurinperin ja toimivan väärään suuntaan, kuten se, että se joka huutaa ja metelöi eniten, saa eniten huomiota, tukea, arvostusta ja johtajuutta.

Tuon Anitan ongelma on ajatella tunteilla, eikä järjellä.

Niin? Ahdistuneisuushäiriöstä ja herkkyydestä kärsivät kun elävät ja ajattelevat nimenomaan tunteella, eivät järjellä. Tosin sinulla ei asiasta ole selkeästi  kokemusta ja voit olla onnellinen. Tämä maailma on tehty sinunlaisille järkeilijöille, joilla ei ole yhteyttä omiin tunteisiin tai joiden tunnekokemus on heikko. He menestyvät, he pitävät tästä, he sopeutuvat tänne. Tämä klassinen: Sano kalalle ja apinalle, että kiipeä puuhun ja kun kala ei siihen pysty, se kuvittelee koko elämänsä olevan huono ja vääränlainen, vaikka se on vain väärässä ympäristössä. Tee sama toisinpäin ja sano apinalle, että muuta mereen ja elä vedenalla, ja se ei siihen pysty - itse asiassa kuolee. Moni herkkä kuolee herkkyyteensä.

Sehän tässä onkin ongelma. Se, miksi maailma on herkille ihmisille ja empaatikoille kova on se, että kun kaikki järkeillään, kaikki analysoidaan, kaikki muutetaan tunteettomaksi. Ihmisten pitää toimia konemaisesti missä tahansa asiassa ilman tunteita.

Suomessa ongelma on tunteiden ja tunneilmaisun kieltäminen. Sitä täällä sitten lääkitään viinalla, lääkkeillä ja kotiväkivallalla. Niin ja itsemurhilla. Johdetaan itsemurhatilastoja maailmanlaajuisesti heti Japanin jälkeen, jos en väärin muista. Siellä sama kovuuden kulttuuri, jossa tunteita ei saa ilmaista, kaikki pitää järkeillä ja yksilöä ei ole olemassa. Kaikki tehdään yhteiskunnan ja toisten hyväksi, omalla kustannuksella.

Jos lapsuudessa on kokenut jatkuvia järkytyksiä, ikäviä yllätyksiä, nöyryytyksiä, kasvojen menettämistä, väkivaltaa, jatkuvaa stressiä ja pelkoa, kauhuskenaarioita... jotakin hajoaa sisältä. Stressinsietokyky, hermojärjestelmä, itsetunto, minäkuva, luottamus ihmisiin ja asioiden ennakoitavuuteen menevät rikki. Sydän vioittuu, autoimmuunisairaudet puhkeavat. Sitä haluaa vain olla mahdollisimman paljon rauhassa, jotta pysyisi kasassa.

Se, joka ei ole kokenut mitä on kasvaa joka päivä äärimmäisen kauhun ja stressin vallassa, ei voi mitenkään ymmärtää sitä ja sen vaikutuksia ihmisen mieleen ja terveyteen. On suoranainen ihme, että pystyy olemaan työelämässä. Sitäkin kuitenkin tapahtuu paljon, että näin sisältä hajonneita ihmisiä on mukana työelämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen liian empaattinen työelämään. Työelämässä pitää olla kova. Kova. Kova. Kova. Kova.

Juuri tämä!

Herkkyys.

Kaikille herkille suosittelen TOSI TOSI TOSI suurella lämmöllä Anita Moorjanin videoita empatiasta ja herkkyydestä, sekä uutta kirjaa Sensitive Is The New Strong - The Power of Empaths in an increasingly harsh world. Kirjasta tulee varmasti suomenkielinen versio lähivuosina, koska aiemmatkin Anitan kirjat on käännetty suomeksi.

Anita itse on samanlainen herkkä empaatikko, jolle maailma, työelämä ja kaikki nämä vaatimukset ovat liikaa. Hän sanoo aina, että hänelle maailma tuntuu olevan nurinperin ja toimivan väärään suuntaan, kuten se, että se joka huutaa ja metelöi eniten, saa eniten huomiota, tukea, arvostusta ja johtajuutta.

Tuon Anitan ongelma on ajatella tunteilla, eikä järjellä.

Niin? Ahdistuneisuushäiriöstä ja herkkyydestä kärsivät kun elävät ja ajattelevat nimenomaan tunteella, eivät järjellä. Tosin sinulla ei asiasta ole selkeästi  kokemusta ja voit olla onnellinen. Tämä maailma on tehty sinunlaisille järkeilijöille, joilla ei ole yhteyttä omiin tunteisiin tai joiden tunnekokemus on heikko. He menestyvät, he pitävät tästä, he sopeutuvat tänne. Tämä klassinen: Sano kalalle ja apinalle, että kiipeä puuhun ja kun kala ei siihen pysty, se kuvittelee koko elämänsä olevan huono ja vääränlainen, vaikka se on vain väärässä ympäristössä. Tee sama toisinpäin ja sano apinalle, että muuta mereen ja elä vedenalla, ja se ei siihen pysty - itse asiassa kuolee. Moni herkkä kuolee herkkyyteensä.

Sehän tässä onkin ongelma. Se, miksi maailma on herkille ihmisille ja empaatikoille kova on se, että kun kaikki järkeillään, kaikki analysoidaan, kaikki muutetaan tunteettomaksi. Ihmisten pitää toimia konemaisesti missä tahansa asiassa ilman tunteita.

Suomessa ongelma on tunteiden ja tunneilmaisun kieltäminen. Sitä täällä sitten lääkitään viinalla, lääkkeillä ja kotiväkivallalla. Niin ja itsemurhilla. Johdetaan itsemurhatilastoja maailmanlaajuisesti heti Japanin jälkeen, jos en väärin muista. Siellä sama kovuuden kulttuuri, jossa tunteita ei saa ilmaista, kaikki pitää järkeillä ja yksilöä ei ole olemassa. Kaikki tehdään yhteiskunnan ja toisten hyväksi, omalla kustannuksella.

Mitä väliä? Rahasta on enemmän iloa kuin aivokemiasta. Kaupan myyjä ei minulle suklaalevyä anna, vaikka vetäisinkin itkupotkuraivarit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi joka toisella naisella on tämä diagnoosi?

Ilmeisesti luontaiset ominaisuudet ja usein traumatausta laukaisee tämän. Itse olen alkkis-perheestä, jossa jokainen päivä oli täynnä pelkoa, ikäviä yllätyksiä, räjähtävää väkivaltaa ja turvattomuutta. Kävi niin kuin Pavlovin koiralle, että aikuisena sitten aloin ahdistua vähänkään stressaavista tilanteista ihan liiallisissa määrin ja sain voimakkaita oireita. Joskus jouduin lähtemään töistä pois tekosyyllä, kun sain niin voimakkaan ahdistuskohtauksen, että kädet tärisivät ja sanojen muodostaminen muuttui hankalaksi. 

Sain tähän apua terapiasta ja lääkityksestä, mutta eihän se perusongelma minnekään häviä, pysyy vaan vähän paremmin hallinnassa niin että pystyn käymään joten kuten töissä.

Ja minä olen mies.

Tämä on ihan hirvittävän surullista ihmisten maailmassa. Jos eläintä, sanotaan vaikka koiraa, on kaltoinkohdeltu ja se ei sen takia ole samanlainen kuin onnellisesti kasvaneet koirat, ihmiset ymmärtävät tämän. He eivät odota eivätkä oleta koiralta samoja asioita  kuin terveiltä koirilta.

Mutta kaltoinkohdeltujen ja traumatisoituneiden ihmisten pitää vaan päästä samalla tasolle niiden terveiden kanssa ja käyttäytyä samoin. Pitää "päästä yli" niistä ongelmista ja kokemuksista, jotka ovat muokanneet psyykettä ja kehoa (tutkitusti traumaattiset, pitkään jatkuneet kokemukset muokkaavat fyysisesti DNA:ta ja aivojen rakennetta). Kukaan ei edes halua ymmärtää, tulee korkeintaan "no voi voi, ikävää, harmillista" kommenttia.

Koira on viaton, mutta ihminen ei. Siksi näillä tilanteilla on eroja.

Eli jotenkin se on ihmisen syy, sanotaan vaikka lapsen, kun joutuu kaltoinkohdelluksi? Ja siitä syntyy traumoja, jotka muokkaavat kehoa, kuten tuota aivojen rakennetta? Ihminen ei siis koskaan voi olla viaton? Puolustuskyvytön?

Ai, no sehän hyvä. Voidaankin lopettaa kaikki hyväntekeväisyys, poliisi, sairaanhoito, sielunhoito, lastenhoito jne. koska ihminen on aina syyllinen kaikkeen ja syyllisiä ei tartte auttaa eikä ymmärtää, eikä siitä ole edes hyötyä.

Ihminen ei voi olla viaton. Se on fakta.

Ihminen voi lopettaa olemisensa, koira ei. Siksi koiran tuska on aina pahempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen liian empaattinen työelämään. Työelämässä pitää olla kova. Kova. Kova. Kova. Kova.

Juuri tämä!

Herkkyys.

Kaikille herkille suosittelen TOSI TOSI TOSI suurella lämmöllä Anita Moorjanin videoita empatiasta ja herkkyydestä, sekä uutta kirjaa Sensitive Is The New Strong - The Power of Empaths in an increasingly harsh world. Kirjasta tulee varmasti suomenkielinen versio lähivuosina, koska aiemmatkin Anitan kirjat on käännetty suomeksi.

Anita itse on samanlainen herkkä empaatikko, jolle maailma, työelämä ja kaikki nämä vaatimukset ovat liikaa. Hän sanoo aina, että hänelle maailma tuntuu olevan nurinperin ja toimivan väärään suuntaan, kuten se, että se joka huutaa ja metelöi eniten, saa eniten huomiota, tukea, arvostusta ja johtajuutta.

Tuon Anitan ongelma on ajatella tunteilla, eikä järjellä.

Niin? Ahdistuneisuushäiriöstä ja herkkyydestä kärsivät kun elävät ja ajattelevat nimenomaan tunteella, eivät järjellä. Tosin sinulla ei asiasta ole selkeästi  kokemusta ja voit olla onnellinen. Tämä maailma on tehty sinunlaisille järkeilijöille, joilla ei ole yhteyttä omiin tunteisiin tai joiden tunnekokemus on heikko. He menestyvät, he pitävät tästä, he sopeutuvat tänne. Tämä klassinen: Sano kalalle ja apinalle, että kiipeä puuhun ja kun kala ei siihen pysty, se kuvittelee koko elämänsä olevan huono ja vääränlainen, vaikka se on vain väärässä ympäristössä. Tee sama toisinpäin ja sano apinalle, että muuta mereen ja elä vedenalla, ja se ei siihen pysty - itse asiassa kuolee. Moni herkkä kuolee herkkyyteensä.

Sehän tässä onkin ongelma. Se, miksi maailma on herkille ihmisille ja empaatikoille kova on se, että kun kaikki järkeillään, kaikki analysoidaan, kaikki muutetaan tunteettomaksi. Ihmisten pitää toimia konemaisesti missä tahansa asiassa ilman tunteita.

Suomessa ongelma on tunteiden ja tunneilmaisun kieltäminen. Sitä täällä sitten lääkitään viinalla, lääkkeillä ja kotiväkivallalla. Niin ja itsemurhilla. Johdetaan itsemurhatilastoja maailmanlaajuisesti heti Japanin jälkeen, jos en väärin muista. Siellä sama kovuuden kulttuuri, jossa tunteita ei saa ilmaista, kaikki pitää järkeillä ja yksilöä ei ole olemassa. Kaikki tehdään yhteiskunnan ja toisten hyväksi, omalla kustannuksella.

Ihmisellä on kyky sopeutua. Sopeudu siis tähän maailmaan ja haaveile sinun maailmastasi unissasi.

Minä tulin alkkisperheestä ja opin stressaamaan ihmisiä ja ihmissuhteita. Mutta lukupäätä oli. Pirusti. Selvitin lukiot ja yliopistot helposti ja sain upean työpaikan. Mutta työelämässä, kun olisi pitänyt pärjätä pomojen, kollegojen ja alaisten kanssa, kaikki alkoi rakoilla. Ensin alkoi jännittäminen ja ihmisten välttely, vähitellen katosivat yöunet. Sain saikutella ja burn outiin suhtauduttiin ymmärtäväisesti. Mutta en vain ikinä pystynyt rentoutumaan työyhteisössäni niin, että he olisivat olleet se voimavara, joksi heidät tarkoitettiin.

Minun pelastukseni oli monipuolinen työkokemus. Kävin mielessäni läpi kaikki työpaikat, joissa olin ikinä ollut. Kaikki työtehtävät, joita olin tehnyt. Olin aika vakavien päätösten äärellä, kun mietin luopuako elämästä vai siirtyäkö neljän tonnin töistä noin puolentoista tonnin duunariksi. Mutta oli hemmetin hyvä, että nöyrryin. Parhaan työssäni, jonka saan tehdä ahdistuneisuushäiriöisen perfektionistisella tarkkuudella ja jossa ei ole juuri ihmiskontakteja. Työstän traumojani ja ajattelen, että lapseni saavat yrittää luokkanousua hiukan paremmalla työkalupakilla kuin mitä heidän äidillään oli. Jostainhan se toivo on revittävä.

t. Entinen sliipattu jakku-boss-lady, nykyinen nöyrä yöjakelijanne. Rakastakaa lähimmäistä, ette ikinä tiedä mitä polkuja he ovat kulkeneet

Vierailija kirjoitti:

Minä tulin alkkisperheestä ja opin stressaamaan ihmisiä ja ihmissuhteita. Mutta lukupäätä oli. Pirusti. Selvitin lukiot ja yliopistot helposti ja sain upean työpaikan. Mutta työelämässä, kun olisi pitänyt pärjätä pomojen, kollegojen ja alaisten kanssa, kaikki alkoi rakoilla. Ensin alkoi jännittäminen ja ihmisten välttely, vähitellen katosivat yöunet. Sain saikutella ja burn outiin suhtauduttiin ymmärtäväisesti. Mutta en vain ikinä pystynyt rentoutumaan työyhteisössäni niin, että he olisivat olleet se voimavara, joksi heidät tarkoitettiin.

Minun pelastukseni oli monipuolinen työkokemus. Kävin mielessäni läpi kaikki työpaikat, joissa olin ikinä ollut. Kaikki työtehtävät, joita olin tehnyt. Olin aika vakavien päätösten äärellä, kun mietin luopuako elämästä vai siirtyäkö neljän tonnin töistä noin puolentoista tonnin duunariksi. Mutta oli hemmetin hyvä, että nöyrryin. Parhaan työssäni, jonka saan tehdä ahdistuneisuushäiriöisen perfektionistisella tarkkuudella ja jossa ei ole juuri ihmiskontakteja. Työstän traumojani ja ajattelen, että lapseni saavat yrittää luokkanousua hiukan paremmalla työkalupakilla kuin mitä heidän äidillään oli. Jostainhan se toivo on revittävä.

t. Entinen sliipattu jakku-boss-lady, nykyinen nöyrä yöjakelijanne. Rakastakaa lähimmäistä, ette ikinä tiedä mitä polkuja he ovat kulkeneet

❤ Ihana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos työ itsessään aiheuttaa ahdistushäiriötä? Ilman töitä kaikki OK.

Ilman töitä on helpompaa kun ei ole töistä aiheutuvia moninaisia oireita, mutta työttömänä ahdistaa muut asiat.

Töissä tuntuu että on tukehduttavassa, kuolettavassa kidutusvankilassa.

Miksi töissä tuntuu siltä? Palkan saaminen ei yleensä tuota ahdistusta.

Kysyiks tota ihan tosissas?? Palkkaa voi tulla, mutta oman mielenterveyden kustannuksella ja ei se palkka helpota noin vain… on nyt muutakin

En ole jättänyt työtäni, vaan olen yrittänyt kestää. Ymmärrän selkeästi ettei ahdistuakseni johdu ulkopuolisista tekijöistä vaan omista sisäisistä tekijöistä. Jos muutan työpaikkaa, ahdistus seuraa mukana. Miten selviän elämässä ahdistuneena. Siinä ei auta työpaikan vaihto, asunnon vaihto eikä avioero. Olen saanut vähän helpotusta, kun mietiskelen ja olen yksin hiljaa.silloin pystyn pikku hiljaa jäsentämään omaa persoonaani ympäristöön.

Vierailija kirjoitti:

Jos lapsuudessa on kokenut jatkuvia järkytyksiä, ikäviä yllätyksiä, nöyryytyksiä, kasvojen menettämistä, väkivaltaa, jatkuvaa stressiä ja pelkoa, kauhuskenaarioita... jotakin hajoaa sisältä. Stressinsietokyky, hermojärjestelmä, itsetunto, minäkuva, luottamus ihmisiin ja asioiden ennakoitavuuteen menevät rikki. Sydän vioittuu, autoimmuunisairaudet puhkeavat. Sitä haluaa vain olla mahdollisimman paljon rauhassa, jotta pysyisi kasassa.

Se, joka ei ole kokenut mitä on kasvaa joka päivä äärimmäisen kauhun ja stressin vallassa, ei voi mitenkään ymmärtää sitä ja sen vaikutuksia ihmisen mieleen ja terveyteen. On suoranainen ihme, että pystyy olemaan työelämässä. Sitäkin kuitenkin tapahtuu paljon, että näin sisältä hajonneita ihmisiä on mukana työelämässä.

Kiitos <3

Vierailija kirjoitti:

Minä tulin alkkisperheestä ja opin stressaamaan ihmisiä ja ihmissuhteita. Mutta lukupäätä oli. Pirusti. Selvitin lukiot ja yliopistot helposti ja sain upean työpaikan. Mutta työelämässä, kun olisi pitänyt pärjätä pomojen, kollegojen ja alaisten kanssa, kaikki alkoi rakoilla. Ensin alkoi jännittäminen ja ihmisten välttely, vähitellen katosivat yöunet. Sain saikutella ja burn outiin suhtauduttiin ymmärtäväisesti. Mutta en vain ikinä pystynyt rentoutumaan työyhteisössäni niin, että he olisivat olleet se voimavara, joksi heidät tarkoitettiin.

Minun pelastukseni oli monipuolinen työkokemus. Kävin mielessäni läpi kaikki työpaikat, joissa olin ikinä ollut. Kaikki työtehtävät, joita olin tehnyt. Olin aika vakavien päätösten äärellä, kun mietin luopuako elämästä vai siirtyäkö neljän tonnin töistä noin puolentoista tonnin duunariksi. Mutta oli hemmetin hyvä, että nöyrryin. Parhaan työssäni, jonka saan tehdä ahdistuneisuushäiriöisen perfektionistisella tarkkuudella ja jossa ei ole juuri ihmiskontakteja. Työstän traumojani ja ajattelen, että lapseni saavat yrittää luokkanousua hiukan paremmalla työkalupakilla kuin mitä heidän äidillään oli. Jostainhan se toivo on revittävä.

t. Entinen sliipattu jakku-boss-lady, nykyinen nöyrä yöjakelijanne. Rakastakaa lähimmäistä, ette ikinä tiedä mitä polkuja he ovat kulkeneet

Hyvä sinä <3 Boldatut ovat elämääni.

Elämä olisi helpompaa, jos ymmärrettäisiin avoimesti toisiamme :.} mutta ei uskalla puhua, kun tietää ettei ymmärretä (edes terapeutti ei ymmärrä !!!), heikkoja ei suvaita, tuomitaan laiskoiksi ja tyhmiksi (mikä osin onkin totta, enhän olisi tässä tilanteessa jos olisin tehnyt mielentyötä noustakseni elämänmittaisesta suosta).  

On raskasta yrittää näytellä joka hetki ja pitää suunsa supussa ja olla hyväksyvinään kaikki saasta mitä ympärillä on työssä ja siviilissä .

Mua surettaa kauheasti ajatella sitä että olin ahkera ja reipas lukiolainen. Halusin isona lääkäriksi. Se oli unelmani. Sitten maailma puuttui peliin ja koin hirveän traumaattisen kokemuksen ja jouduin raiska tuksi. Sen jälkeen olin vuosia huonossa parisuhteessa, jossa oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

Olen lapsesta asti ollut herkkä ja ujo. Sellainen aistikas. Tykänyt rauhallisuudesta ja olla itsekseni. Tämä kaikkiahdistus ja stressi ikävien asioiden myötä on luonut minusta skeptisen ja jotenkin surumielisen. Sairastan traumaperäsitä stressihäiriötä ja ahdistuneisuushäiriötä, ja mikä vain voi olla syy, kun joku laukaiseee minussa kauhean paniikin ja itkun.

Unelmani ovat mennyttä. Olen 25-vuotias, ja ollut pahasti ahdistunut koko ikäni. Toivon vain että saisin jonain päivänä tehtyä elämälläni jotain :(

No tein asiakaspalvelualalla myyjän töitä opintojen ohella ja lukuisia kertoja meinasin pyörtyä, oksentaa, itkeä, saada paniikinomaisen kohtauksen. Näin kävikin pari kertaa töissä. Siinä piti sitten itseään selitellä. Ei tarvitse kuin olla joku ahdistava/stressaava muisto niin se jo laukaisee ryöpyn.

Vierailija kirjoitti:

Mä olin päiväkodissa hoitajana ja siellä oli muutama tosi ilkeä hoitaja, jotka kiusasivat mua kaikella tavalla.

En enää uskalla mennä töihin, kun muurenkin olen arka ja kiltti ihminen.

Ehkä heitä ärsytti, että lapset todella pitivät minusta ja hakeutuivat minun luokse, jos tarvitsivat turvaa.

Sääli, että nämä jyrät valtaavat alaa.. lapsiparat 😢

Ymmärrän sua! Tuo kiusaaminen hoiva-alalla on todella yleistä ja tuttua. Itsekin olen tätä kokenut päiväkoti-alalla kun olen toiminut avustajana. Herkät ihmiset tuntuvat ärsyttävän joitain ihmisiä.. olen huomannut :(142