Ahdistuneisuushäiriöinen: mitä työpaikkoja olet joutunut jättämään häiriösi vuoksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toimistotyössä on tuskaa joka hetki, illat menee siunaillessa ja toipuessa.

Ei ole hyvä olla yksin eikä yhdessä, kun sos.til.pelko ja ahdistus.

Pää ja kroppa kiertää pahaa kehää koko ajan.

Miksi pelkäät ihmisiä?

Kai huono itsetunto ja valtava kriittisyys. Ei saa onnistumisia ja kannustavaa palautetta. Yksinäisyys.

Tausta samankaltaista kuin 20:49 mies kirjoitti.

Hanki itsetunto, joka ei ole riippuvainen kannustavasta palautteesta. Hanki samalla muutama kaveri esimerksiksi baarista tai kirkosta.

Ongelma korjattu.

AP, miten sulla ilmeni ja haittasi työtä? 

Soitin tänään pitkästä aikaa puhelun ja mietin pitkään ennen kuin painoin vihreää luuria.. Entisessä työssäni tein sitä joka päivä, siis huh huh.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toimistotyössä on tuskaa joka hetki, illat menee siunaillessa ja toipuessa.

Ei ole hyvä olla yksin eikä yhdessä, kun sos.til.pelko ja ahdistus.

Pää ja kroppa kiertää pahaa kehää koko ajan.

Miksi pelkäät ihmisiä?

Kai huono itsetunto ja valtava kriittisyys. Ei saa onnistumisia ja kannustavaa palautetta. Yksinäisyys.

Tausta samankaltaista kuin 20:49 mies kirjoitti.

Hanki itsetunto, joka ei ole riippuvainen kannustavasta palautteesta. Hanki samalla muutama kaveri esimerksiksi baarista tai kirkosta.

Ongelma korjattu.

hehheh.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heikot...

Jaa miten? Teen kymmenen kertaa enemmän töitä kuin sinä, että selviydyn normaalista arjesta. Näen kokoajan normaalia enemmän vaivaa, että saan omat velvollisuuteni hoidettua ja ansaitsisin vähintään oscarin siitä, että näyttelen normaalia ja että kaikki on hyvin. Kerro nyt miten olen heikko.

Miksi näyttelet kaiken olevan hyvin, kun ei ole? Se vie energiaa, jota sinä luultavasti tarvitset.

Vierailija kirjoitti:

Soitin tänään pitkästä aikaa puhelun ja mietin pitkään ennen kuin painoin vihreää luuria.. Entisessä työssäni tein sitä joka päivä, siis huh huh.

Mä pelkään puhelinta, en  ole sitten taaperiän tykännyt puhelimessa puhumisesta.

<3

Jahas, palstan kulunein trolli löysi tähänkin ketjuun. Tekisit jotain älykästä joskus.

Vierailija kirjoitti:

Jahas, palstan kulunein trolli löysi tähänkin ketjuun. Tekisit jotain älykästä joskus.

Heti kun te menette töihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heikot...

Jaa miten? Teen kymmenen kertaa enemmän töitä kuin sinä, että selviydyn normaalista arjesta. Näen kokoajan normaalia enemmän vaivaa, että saan omat velvollisuuteni hoidettua ja ansaitsisin vähintään oscarin siitä, että näyttelen normaalia ja että kaikki on hyvin. Kerro nyt miten olen heikko.

Miksi näyttelet kaiken olevan hyvin, kun ei ole? Se vie energiaa, jota sinä luultavasti tarvitset.

Yhteiskunnan paine, heikkoja ei suvaita.

Ikuinen kuuntelijan rooli. Muut saavat ja valittavat sujuvasti.

Pelko että vyyhti alkaa avautua, ja olet julkisestikin kaikille (ei pelkästään oman pään sisällä) kaikista heikoin.

Olen kaikista surkein, ei mua kukaan ymmärrä (testattu on), liikaa tapahtunut ikävää.

Miksi pelkäätte niin paljon? Onko oikeasti järkevää syytä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä jo luulin, että tuo on teinityttöjen sairaus.

pahentuu vaan mitä enempi ikää tulee.

Olisiko jo aika siirtyä pois tästä ulottuvuudesta?

okei.

Töissä kykenen toisinaan ottamaan reippaan työminäroolin, mutta heti jos minulta vaaditaan jotain mitä en osaa kunnolla ja missä joudun kanssakäymiseen vieraiden ihmisten kanssa, panikoiduin. Suuri muutos oli päästä pois hoitotyöstä. Potilaskontaktit aiheuttivat stressireaktioiden syvenemisen itkuisuudeksi työpaikalla. Pää tuntui sumuiselta, enkä kyennyt nukkumaan öisin.

Mä asetan itselleni niin kovat vaatimukset töissä ja opiskeluissa että väsyn...

Alkuun sataa kehuja miten tehokas ja tunnollinen olen, mutta aina lopulta sairaslomalla ahdistuneena ja aivan poikki kaikesta.

Myös hälinä ja meteli ärsyttää todella paljon ja siksi etänä on ollut hyvä, mutta teen liikaa tehtäviä, liian tarkasti, enkä osaa vetää rajoja ☹️

Lääkitys seronil 20mg ja yöksi mirtazapiinia puolikas.

Näillä sain opinnot suoritettua ja kiitos myös ihanille opettajilleni, joita ilman en olisi kyennyt valmistumaan.

Yksi aikaisempi tuolla kirjoitti jotain että on burnoutin partaalla.

Mulla on täysin sama olo. Tää ahdistuneisuus ja kaiken pelkääminen aiheuttaa ylikuormittuneisuutta. Tarvitsen todella paljon unta että palaudun. Jos en saa nukuttua niin verenpaine menee liian korkealle ja voin huonosti.

Tää on kamalaa. En voi hyvin.

Työni hoidan kai aika hyvin ja äitinä yritän olla hyvä. Itse kärsin kun tää aiheuttaa kaikkia fyysisiäkin oireita ja päänsärkyä ja pelkoja. Toisinaan itken yksinään koska tulee niin lohduton olo että miksi en vaan voisi olla normaali.

Sinnittelin 20-vuotta erilaisissa töissä, lähinnä hoitoalalla. Sairaseläkkeelle päädyin 45-vuotiaana.

Jatkuva henkinen stressitila sai lopulta jo aikaa fyysistäkin sairastelua. Töissä oloni oli lopulta jatkuvasti ahdistunut ja fyysisesti olin kuin yliviritetty viulun kieli, tämä aiheutti paljon särkyjä, etenkin toistuvaa päänsärkyä. Täytyi lähes jatkuvasti kamppailla paniikkioireilua vastaan ja tähän kului suurin osa henkisistä voimavaroistani. Välttelin parhaani mukaan kaikkea ylimääräistä sosiaalista kanssakäyntiä ja esimerkiksi palavereita sekä koulutuksia.

Harva kollega kuitenkaan arvasi todellista olotilaani. Olin vuosien saatossa kehittynyt melko taitavaksi piilottamaan oireiluani.

Vapaapäivinä ilmeni paljon unettomuutta, toisaalta usein saatoin myös nukkua useita vuorokausia välillä vain muutaman tunnin hereillä käyden. En jaksanut lopulta sosialisoida edes läheisimpien sukulaisten/ystävien kanssa juuri lainkaan.

Sopivaa lääkitystä ei löytynyt, vaikka kaikki mahdollinen käytiin läpi. Bentsot toki auttoivat, mutta ei niiden vaikutuksen alaisena voinut hoitoalan töissä jatkuvasti olla, kollegat kyllä olisivat huomanneet asian enemmin tai myöhemmin.

Nyt sairaseläkeläisenä vointini on tasaisempi, ajoittain jopa lähes onnellinen, olo ei ole jatkuvasti yliväsynyt ja ahdistunut.

Käytän bentsoja, mutta vain silloin kun täytyy liikkua "ihmisten ilmoilla", tosin nyt sairaseläkeläisenä onneksi sen verran harvoin, ettei lääkkeisiin synny lainkaan riippuvuutta.

Näin jälkikäteen olen ihmetellyt, miten jaksoin niinkin pitkään sinnitellä työelämässä, tosin kenties liiankin pitkään omaa hyvinvointiani ajatellen.

Kai se oli vain jokin sisäänrakennettu tarve olla kuin kaikki muutkin, eli ajattelin että ollakseen kunnon ihminen on käytävä töissä. Näin jälkikäteen ajateltuna tuo helvetillinen päivittäinen sinnittely vain "kuuluakseen joukkoon" vaikuttaa kyllä lähinnä absurdilta.

Vierailija kirjoitti:

Miksi pelkäätte niin paljon? Onko oikeasti järkevää syytä?

Virheiden pelko.

Ettei ole löytänyt paikkaansa.

Ettei saa arvostusta.

Hyödytön.

Kukaan ei kaipaa.

Heikko älykkyysosamäärä.

Heikot puhelahjat.

Nolatuksi tulemisen pelko.

Vierailija kirjoitti:

Sinnittelin 20-vuotta erilaisissa töissä, lähinnä hoitoalalla. Sairaseläkkeelle päädyin 45-vuotiaana.

Jatkuva henkinen stressitila sai lopulta jo aikaa fyysistäkin sairastelua. Töissä oloni oli lopulta jatkuvasti ahdistunut ja fyysisesti olin kuin yliviritetty viulun kieli, tämä aiheutti paljon särkyjä, etenkin toistuvaa päänsärkyä. Täytyi lähes jatkuvasti kamppailla paniikkioireilua vastaan ja tähän kului suurin osa henkisistä voimavaroistani. Välttelin parhaani mukaan kaikkea ylimääräistä sosiaalista kanssakäyntiä ja esimerkiksi palavereita sekä koulutuksia.

Harva kollega kuitenkaan arvasi todellista olotilaani. Olin vuosien saatossa kehittynyt melko taitavaksi piilottamaan oireiluani.

Vapaapäivinä ilmeni paljon unettomuutta, toisaalta usein saatoin myös nukkua useita vuorokausia välillä vain muutaman tunnin hereillä käyden. En jaksanut lopulta sosialisoida edes läheisimpien sukulaisten/ystävien kanssa juuri lainkaan.

Sopivaa lääkitystä ei löytynyt, vaikka kaikki mahdollinen käytiin läpi. Bentsot toki auttoivat, mutta ei niiden vaikutuksen alaisena voinut hoitoalan töissä jatkuvasti olla, kollegat kyllä olisivat huomanneet asian enemmin tai myöhemmin.

Nyt sairaseläkeläisenä vointini on tasaisempi, ajoittain jopa lähes onnellinen, olo ei ole jatkuvasti yliväsynyt ja ahdistunut.

Käytän bentsoja, mutta vain silloin kun täytyy liikkua "ihmisten ilmoilla", tosin nyt sairaseläkeläisenä onneksi sen verran harvoin, ettei lääkkeisiin synny lainkaan riippuvuutta.

Näin jälkikäteen olen ihmetellyt, miten jaksoin niinkin pitkään sinnitellä työelämässä, tosin kenties liiankin pitkään omaa hyvinvointiani ajatellen.

Kai se oli vain jokin sisäänrakennettu tarve olla kuin kaikki muutkin, eli ajattelin että ollakseen kunnon ihminen on käytävä töissä. Näin jälkikäteen ajateltuna tuo helvetillinen päivittäinen sinnittely vain "kuuluakseen joukkoon" vaikuttaa kyllä lähinnä absurdilta.

Kiitos tästä! <3 Paljolti samaa...

Vierailija kirjoitti:

Sinnittelin 20-vuotta erilaisissa töissä, lähinnä hoitoalalla. Sairaseläkkeelle päädyin 45-vuotiaana.

Jatkuva henkinen stressitila sai lopulta jo aikaa fyysistäkin sairastelua. Töissä oloni oli lopulta jatkuvasti ahdistunut ja fyysisesti olin kuin yliviritetty viulun kieli, tämä aiheutti paljon särkyjä, etenkin toistuvaa päänsärkyä. Täytyi lähes jatkuvasti kamppailla paniikkioireilua vastaan ja tähän kului suurin osa henkisistä voimavaroistani. Välttelin parhaani mukaan kaikkea ylimääräistä sosiaalista kanssakäyntiä ja esimerkiksi palavereita sekä koulutuksia.

Harva kollega kuitenkaan arvasi todellista olotilaani. Olin vuosien saatossa kehittynyt melko taitavaksi piilottamaan oireiluani.

Vapaapäivinä ilmeni paljon unettomuutta, toisaalta usein saatoin myös nukkua useita vuorokausia välillä vain muutaman tunnin hereillä käyden. En jaksanut lopulta sosialisoida edes läheisimpien sukulaisten/ystävien kanssa juuri lainkaan.

Sopivaa lääkitystä ei löytynyt, vaikka kaikki mahdollinen käytiin läpi. Bentsot toki auttoivat, mutta ei niiden vaikutuksen alaisena voinut hoitoalan töissä jatkuvasti olla, kollegat kyllä olisivat huomanneet asian enemmin tai myöhemmin.

Nyt sairaseläkeläisenä vointini on tasaisempi, ajoittain jopa lähes onnellinen, olo ei ole jatkuvasti yliväsynyt ja ahdistunut.

Käytän bentsoja, mutta vain silloin kun täytyy liikkua "ihmisten ilmoilla", tosin nyt sairaseläkeläisenä onneksi sen verran harvoin, ettei lääkkeisiin synny lainkaan riippuvuutta.

Näin jälkikäteen olen ihmetellyt, miten jaksoin niinkin pitkään sinnitellä työelämässä, tosin kenties liiankin pitkään omaa hyvinvointiani ajatellen.

Kai se oli vain jokin sisäänrakennettu tarve olla kuin kaikki muutkin, eli ajattelin että ollakseen kunnon ihminen on käytävä töissä. Näin jälkikäteen ajateltuna tuo helvetillinen päivittäinen sinnittely vain "kuuluakseen joukkoon" vaikuttaa kyllä lähinnä absurdilta.

Voi herran tähden, voisi olla ihan kuin minun kynästäni. Tosin kärsin edelleen täällä ja 20:s vuosi menossa. Onneksi pääsit pois!

Päädyin sairaseläkkeelle lähes heti korkeakoulu opinnoista valmistuttuani.

En yksinkertaisesti kestänyt työelämän raadollisuutta ja kilpailuhenkisyyttä.

Nyt teen osa-aikaisesti taidetta, jolla osittain elätän itseni, pienen sairaseläkkeen lisäksi.

Olen onnellinen.