Lue keskustelun säännöt.
Ex-mies se ei turhia aikaillut
08.08.2021 |
Erottiin miehen kanssa ja olen ottanut eron todella raskaasti. Meillä on alle kouluikäinen lapsi jonka kanssa muutimme omillemme. Tyttö alkoi jo heti eron tapahduttua puhua jostain isän kaverista joka heidän kanssaan viettää välillä aikaa kun ovat isän kanssa. Minulle mies ei myöntänyt mitään kun neutraalisti kysyin onko joku uusi naisystävä kuvioissa. Jokin aika sitten mies lopulta myönsi seurustelevansa ja samalla ilmeni, että tämä uusi nainen on ollut paksuna lähes heti eromme jälkeen ja menivät juuri kihloihin. Menin lähes shokkiin. Ei exän asiat minulle kuulu tiedän sen enkä aio hänen elämäänsä millään tavalla sekaantua, asia on vaan ollut itselleni vaikea, koska tunteita edelleen on. Hän sen sijaan on mennyt eteenpäin kuin höyryjuna. Välit exään ovat sinänsä asialliset, mutta pyrin pitämään yhteydenpidon minimissä ja myös hänelle esitin toiveen, että vain välttämättömissä lapseen liittyvissä asioissa pidetään yhteyttä. En osaa uskoa kyseiseen naiseen olleen suhdetta aiemmin, mutta mistä sen tietää. Minä en naista ole koskaan tavannut. Oma eroprosessointi on ottanut kyllä hurjasti takapakkia. Tyttö ei myöskään suostu jäämään isälleen yöksi, koska talossa asustaa vieras nainen. En tiedä mitä voin tehdä asialle...
Halusin vain purkaa ajatuksiani.
Kommentit (178)
Kyllä on joku taas saanut melkoisen kultakimpaleen riesoikseen :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miehet eivät märehdi, vaan toimivat.
Näin on. Mitä sitä turhia miettimään tai varsinkaan ottamaan opikseen mistään. Aina voi siirtyä seuraavaan. Tuota kaavaa nämä toiminnan ihmiset toistavat elämässään.
Ei kannata murehtia menneitä. Oma mies löysi uuden puolen vuoden kuluttua erosta ja heti uusi nainen raskaana. Meinasin ahdistua, ennen kuin järkeilin asian. Eihän se todellakaan minulle kuulu, tai minuun vaikuta. En haluaisi jatkaa suhdetta exän kanssa, joten mitä oikeastaan ”menetän” siinä että hänellä on onni elämässään. Ei ero ole kilpajuoksu, että ”kumpi pärjää paremmin”. Tietenkin asia voi olla eri, jos edelleen rakastaa. Toisaalta silloin eroa ja ongelmia olisi pitänyt punnita alkujaankin tarkemmin. Meillä eron syynä oli miehen työt ja sitä kautta jatkuva poissaolo kotoa. Jos hän nyt sitten löysi naisen kenelle sopii nähdä vilaukselta viikonloppuisin, niin hienoa. Se ei ollut minun tapani elää, eikä tule olemaan. Toisen läsnäoloa ei edes rahalla korvata. Nyt vaikka olenkin yksin (toki lapsi on), niin on huomattavasti helpompi hengittää. Voi rauhassa tapailla miehiä ja etsiä sitä oikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yleensä näissä tapauksissa on pitkään jo tunnettu esim töissä. Mies on asiaa käsitellyt mielessään ehkä jo vuoden tai kuukausia.
Noin se menee. Vaimoni otti eron, kun oli itse käsitellyt asian itse ja löytänyt uuden. Pudotti pommin syliin erosta. Sen oli helppo lähteä eikä jutellut asiasta. Ilmoitti vaan, että erotaan ja heipat päälle. Kysyin onko toinen, niin ei ole, vaikka oli. Tämän uutisen kuulin hänen siskoltaan, että ollut jo sutinaa vuoden verran. Reilua. Tuntuhan se ikävältä ja en ymmärtänyt yhtään, koska vaimon kanssa suunniteltiin perhettä yhdessä. Lapsia ei ole siitä liitosta. Oltiin yhdessä 12 vuotta mistä naimisissa 9 vuotta. Oikeutetusti vaadin edes yhtä juttelua, että saisin rauhan itselleni, että miksi kävi näin. En saanut. Törkein temppu mitä olen ikinä kokenut. Vaadin vaan selitystä en muuta. Tiesin etten omista ketään eikä toisen mieltä voi muuttaa. En ruvennut hankalaksi enkä uhoamaan turhia, koska se ei muuta yhtään mitää, vaikka kuinka ottaa päähän. Pyysin vaan selitystä.
Sitten, kun edes sitä ei saa, niin kyllähän se jättää jäljet. Olin pitkään rikki. Poistin hänen numeron ja allekirjotin eropaperit. 2 vuotta meni, kun hän soitti minulle ja kysyi kuulumisia. Sanoin ihan ok ja ostin asunnon ja elän tavallista elämää. Kysyi olenko tavannut ketään. Sanoin, että tapaillut vaan erästä naista ei muuta. Sit se sanoo, että kaipaa minua ja teki virheen.. Alkoi kertomaan siitä unelmien prinssistä kenen mukaan lähti, että joka askelta kontrolloidaan ja kokee väkivaltaa. Lapsen kanssa ei ole hyvä olla siinä suhteessa. Siinä vaiheessa kysyin, että miksi soitat minulle 2v jälkeen ja alat kertomaan tollasta tarinaa, että mikäs järki tässä on. Sano, että ymmärrät ja helppoa puhua kaikesta. Totesin, että ok jutellaan. Sit juteltiin yli tunti luurissa. Sit se kysy kiinnostaisko nähdä joku päivä ihan, vaikka kahvilla. Sanoin vaan, että itsehän sä lähdit elämään toista elämää ja sitä elämää mikä meillä pitäis olla nyt. Juttelin kanssasi nyt vaan. En vihaa sinua ja saat soittaa minulle jos haluat jutella jostain. Ei me juttelua pitemmälle mennä. Sit alko itkemään ja pyysi ekaa kertaa anteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä näissä tapauksissa on pitkään jo tunnettu esim töissä. Mies on asiaa käsitellyt mielessään ehkä jo vuoden tai kuukausia.
Noin se menee. Vaimoni otti eron, kun oli itse käsitellyt asian itse ja löytänyt uuden. Pudotti pommin syliin erosta. Sen oli helppo lähteä eikä jutellut asiasta. Ilmoitti vaan, että erotaan ja heipat päälle. Kysyin onko toinen, niin ei ole, vaikka oli. Tämän uutisen kuulin hänen siskoltaan, että ollut jo sutinaa vuoden verran. Reilua. Tuntuhan se ikävältä ja en ymmärtänyt yhtään, koska vaimon kanssa suunniteltiin perhettä yhdessä. Lapsia ei ole siitä liitosta. Oltiin yhdessä 12 vuotta mistä naimisissa 9 vuotta. Oikeutetusti vaadin edes yhtä juttelua, että saisin rauhan itselleni, että miksi kävi näin. En saanut. Törkein temppu mitä olen ikinä kokenut. Vaadin vaan selitystä en muuta. Tiesin etten omista ketään eikä toisen mieltä voi muuttaa. En ruvennut hankalaksi enkä uhoamaan turhia, koska se ei muuta yhtään mitää, vaikka kuinka ottaa päähän. Pyysin vaan selitystä.
Sitten, kun edes sitä ei saa, niin kyllähän se jättää jäljet. Olin pitkään rikki. Poistin hänen numeron ja allekirjotin eropaperit. 2 vuotta meni, kun hän soitti minulle ja kysyi kuulumisia. Sanoin ihan ok ja ostin asunnon ja elän tavallista elämää. Kysyi olenko tavannut ketään. Sanoin, että tapaillut vaan erästä naista ei muuta. Sit se sanoo, että kaipaa minua ja teki virheen.. Alkoi kertomaan siitä unelmien prinssistä kenen mukaan lähti, että joka askelta kontrolloidaan ja kokee väkivaltaa. Lapsen kanssa ei ole hyvä olla siinä suhteessa. Siinä vaiheessa kysyin, että miksi soitat minulle 2v jälkeen ja alat kertomaan tollasta tarinaa, että mikäs järki tässä on. Sano, että ymmärrät ja helppoa puhua kaikesta. Totesin, että ok jutellaan. Sit juteltiin yli tunti luurissa. Sit se kysy kiinnostaisko nähdä joku päivä ihan, vaikka kahvilla. Sanoin vaan, että itsehän sä lähdit elämään toista elämää ja sitä elämää mikä meillä pitäis olla nyt. Juttelin kanssasi nyt vaan. En vihaa sinua ja saat soittaa minulle jos haluat jutella jostain. Ei me juttelua pitemmälle mennä. Sit alko itkemään ja pyysi ekaa kertaa anteeksi.
Ikävän tutun kuuloinen tarina. Tosin itse en kerennyt "elämäni rakkauden" kanssa niin pitkään elämään, mutta juuri tuollainen tyly tyyli jättää ja näkemättömyys asioiden selvittämiseen jättää jäljet. Erosimme nyt keväällä, joten en tiedä ottaako yhteyttä. Ei ole blokannut kuten kiivastuksissaan "erojen" aikaan, joten luullakseni ottaa. Mutta joo, epävakailla taitaa aika usein tyylitaju ja järjenkäyttö pettää kun tunteet elää aivan omaa maailmaansa.
Vierailija kirjoitti:
Miehet eivät märehdi, vaan toimivat.
Se on kyllä nähty ja lopputulokset ovat sen mukaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä näissä tapauksissa on pitkään jo tunnettu esim töissä. Mies on asiaa käsitellyt mielessään ehkä jo vuoden tai kuukausia.
Noin se menee. Vaimoni otti eron, kun oli itse käsitellyt asian itse ja löytänyt uuden. Pudotti pommin syliin erosta. Sen oli helppo lähteä eikä jutellut asiasta. Ilmoitti vaan, että erotaan ja heipat päälle. Kysyin onko toinen, niin ei ole, vaikka oli. Tämän uutisen kuulin hänen siskoltaan, että ollut jo sutinaa vuoden verran. Reilua. Tuntuhan se ikävältä ja en ymmärtänyt yhtään, koska vaimon kanssa suunniteltiin perhettä yhdessä. Lapsia ei ole siitä liitosta. Oltiin yhdessä 12 vuotta mistä naimisissa 9 vuotta. Oikeutetusti vaadin edes yhtä juttelua, että saisin rauhan itselleni, että miksi kävi näin. En saanut. Törkein temppu mitä olen ikinä kokenut. Vaadin vaan selitystä en muuta. Tiesin etten omista ketään eikä toisen mieltä voi muuttaa. En ruvennut hankalaksi enkä uhoamaan turhia, koska se ei muuta yhtään mitää, vaikka kuinka ottaa päähän. Pyysin vaan selitystä.
Sitten, kun edes sitä ei saa, niin kyllähän se jättää jäljet. Olin pitkään rikki. Poistin hänen numeron ja allekirjotin eropaperit. 2 vuotta meni, kun hän soitti minulle ja kysyi kuulumisia. Sanoin ihan ok ja ostin asunnon ja elän tavallista elämää. Kysyi olenko tavannut ketään. Sanoin, että tapaillut vaan erästä naista ei muuta. Sit se sanoo, että kaipaa minua ja teki virheen.. Alkoi kertomaan siitä unelmien prinssistä kenen mukaan lähti, että joka askelta kontrolloidaan ja kokee väkivaltaa. Lapsen kanssa ei ole hyvä olla siinä suhteessa. Siinä vaiheessa kysyin, että miksi soitat minulle 2v jälkeen ja alat kertomaan tollasta tarinaa, että mikäs järki tässä on. Sano, että ymmärrät ja helppoa puhua kaikesta. Totesin, että ok jutellaan. Sit juteltiin yli tunti luurissa. Sit se kysy kiinnostaisko nähdä joku päivä ihan, vaikka kahvilla. Sanoin vaan, että itsehän sä lähdit elämään toista elämää ja sitä elämää mikä meillä pitäis olla nyt. Juttelin kanssasi nyt vaan. En vihaa sinua ja saat soittaa minulle jos haluat jutella jostain. Ei me juttelua pitemmälle mennä. Sit alko itkemään ja pyysi ekaa kertaa anteeksi.
Ikävän tutun kuuloinen tarina. Tosin itse en kerennyt "elämäni rakkauden" kanssa niin pitkään elämään, mutta juuri tuollainen tyly tyyli jättää ja näkemättömyys asioiden selvittämiseen jättää jäljet. Erosimme nyt keväällä, joten en tiedä ottaako yhteyttä. Ei ole blokannut kuten kiivastuksissaan "erojen" aikaan, joten luullakseni ottaa. Mutta joo, epävakailla taitaa aika usein tyylitaju ja järjenkäyttö pettää kun tunteet elää aivan omaa maailmaansa.
Niin onhan se tyly tyyli jättää, kun lähtee ”selvittämättä asioita”. Mutta näissä tapauksissa usein totuus on tylsääkin tylsempi ja taru on totuutta ihmeellisempi. Ei ole mitään suuria syitä. Ihminen ei ole kuin jostain elokuvasta, missä rakkaudella on aina merkitys ja näin.
Arki-ihminen vaan kyllästyy. Kyllästymisestä seuraa se ettei rakasta ja sitten huvittaa lähteä. Ei tuollaista voi purkaa keskustelemalla. Se ei johda mihinkään järkevään se keskustelu. Pitäisi keksiä joku tekosyy itsensä etsimisestä ja erilleen kasvamisesta. Jotkuthan niin tosiaan tekee, mutta valettahan sekin on.
Jos mä olisin oman kyllästymiseni selittänyt ex-miehelleni, niin se olisi alkanut jankkaamaan ”no mitä sä sit haluat!?”. Rehellinen vastaus olisi, että en varmaan täysin tiedä, mutta romanssi jonkun toisen kanssa piristäisi ja voisi olla mukavaa. Olisiko kiva rehellinen vastaus? Sitten se olisi raivonnut, että ”mikset sä ole sanonut aikaisemmin mitään?!”. Tähän rehellinen vastaus olisi ollut, että siinä vaiheessa kun tajusin kyllästymisen, se oli jo tapahtunut. En mä enää siinä kohtaa halunnut sun kanssa kiivetä kilimanjarolle joogaretriittiin. Sit se raivoais että miten voin olla niin kylmä ja tunteeton… ja näin. Oikea vastaus rehellisesti olisi, että on mulla tunteet tallella, mutta ei vaan häntä kohtaan.
Mutta ymmärrätte varmaan pointin? Tuollaista merkityksetöntä keskustelua se ”selvittäminen” olisi. Ainakaan mitään ei menisi parempaan suuntaan, vaan ehkä enemmänkin toisin päin. Tämän takia uskon, että aika moni vaan kokee paremmaksi lähteä. Enkä ainakaan mä jaksaisi sitä syyllistämistä, että en saa tuntea kuten tunnen. Ihan sama saanko, mutta niin vain tunnen. Ja tuo kyllästyminen on varmasti monen liiton eron taustalla. Ennen vanhaan elettiin silti yhdessä lopun elämää, mutta nykyihminen ajattelee että ei sen niin tarvitse mennä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vastaavia tuntemuksia ex-naistani kohtaan, kun jätti minut ja oli jo taustalla uusi tilalla. Ikinä en anna hänelle sitä anteeksi, kuinka asiat menivät. Minulta vei kaksi vuotta toipua siten, etten enää ajatellut asiaa joka päivä. Vaikka minulla on jo vuosia ollut uusi nainen ja elämäni ei liity exään enää millään tavalla, niin silti tämä vihan tunne tulee olemaan ikuinen. Niin paljon se minulle pahaa oloa aiheutti ja haaveita murskasi.
Minkä sille voi jos rakastuu toiseen. Ei kukaan halua tuollaista draamaa elää ja aiheuttaa toisellekkaan. Niin vaan elämässä joskus käy. Kannattaa jutella siitä vihantunteesta, vaikka edes kavereiden kanssa, se vahingoittaa sinua itseäsi ei sitä naista.
Juu elämässä voi käydä niin mutta toisen jättäminen ja heti eron jälkeen uuden suhteen aloittaminen ei ole asia joka nyt vaan sattu tapahtuun. Paskamaisesti tehty mieheltä!
Olen rakastunut itse elämäni aikana kolme kertaa. Olen 41 v. Se on sen verran harvinaista, että ei sitä voi oikein vain laittaa sivuun siksi ettei loukkaa puolisoa josta on jo eronnut. Uutta ei välttämättä tule vastaan ikinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä näissä tapauksissa on pitkään jo tunnettu esim töissä. Mies on asiaa käsitellyt mielessään ehkä jo vuoden tai kuukausia.
Noin se menee. Vaimoni otti eron, kun oli itse käsitellyt asian itse ja löytänyt uuden. Pudotti pommin syliin erosta. Sen oli helppo lähteä eikä jutellut asiasta. Ilmoitti vaan, että erotaan ja heipat päälle. Kysyin onko toinen, niin ei ole, vaikka oli. Tämän uutisen kuulin hänen siskoltaan, että ollut jo sutinaa vuoden verran. Reilua. Tuntuhan se ikävältä ja en ymmärtänyt yhtään, koska vaimon kanssa suunniteltiin perhettä yhdessä. Lapsia ei ole siitä liitosta. Oltiin yhdessä 12 vuotta mistä naimisissa 9 vuotta. Oikeutetusti vaadin edes yhtä juttelua, että saisin rauhan itselleni, että miksi kävi näin. En saanut. Törkein temppu mitä olen ikinä kokenut. Vaadin vaan selitystä en muuta. Tiesin etten omista ketään eikä toisen mieltä voi muuttaa. En ruvennut hankalaksi enkä uhoamaan turhia, koska se ei muuta yhtään mitää, vaikka kuinka ottaa päähän. Pyysin vaan selitystä.
Sitten, kun edes sitä ei saa, niin kyllähän se jättää jäljet. Olin pitkään rikki. Poistin hänen numeron ja allekirjotin eropaperit. 2 vuotta meni, kun hän soitti minulle ja kysyi kuulumisia. Sanoin ihan ok ja ostin asunnon ja elän tavallista elämää. Kysyi olenko tavannut ketään. Sanoin, että tapaillut vaan erästä naista ei muuta. Sit se sanoo, että kaipaa minua ja teki virheen.. Alkoi kertomaan siitä unelmien prinssistä kenen mukaan lähti, että joka askelta kontrolloidaan ja kokee väkivaltaa. Lapsen kanssa ei ole hyvä olla siinä suhteessa. Siinä vaiheessa kysyin, että miksi soitat minulle 2v jälkeen ja alat kertomaan tollasta tarinaa, että mikäs järki tässä on. Sano, että ymmärrät ja helppoa puhua kaikesta. Totesin, että ok jutellaan. Sit juteltiin yli tunti luurissa. Sit se kysy kiinnostaisko nähdä joku päivä ihan, vaikka kahvilla. Sanoin vaan, että itsehän sä lähdit elämään toista elämää ja sitä elämää mikä meillä pitäis olla nyt. Juttelin kanssasi nyt vaan. En vihaa sinua ja saat soittaa minulle jos haluat jutella jostain. Ei me juttelua pitemmälle mennä. Sit alko itkemään ja pyysi ekaa kertaa anteeksi.
Ikävän tutun kuuloinen tarina. Tosin itse en kerennyt "elämäni rakkauden" kanssa niin pitkään elämään, mutta juuri tuollainen tyly tyyli jättää ja näkemättömyys asioiden selvittämiseen jättää jäljet. Erosimme nyt keväällä, joten en tiedä ottaako yhteyttä. Ei ole blokannut kuten kiivastuksissaan "erojen" aikaan, joten luullakseni ottaa. Mutta joo, epävakailla taitaa aika usein tyylitaju ja järjenkäyttö pettää kun tunteet elää aivan omaa maailmaansa.
Niin onhan se tyly tyyli jättää, kun lähtee ”selvittämättä asioita”. Mutta näissä tapauksissa usein totuus on tylsääkin tylsempi ja taru on totuutta ihmeellisempi. Ei ole mitään suuria syitä. Ihminen ei ole kuin jostain elokuvasta, missä rakkaudella on aina merkitys ja näin.
Arki-ihminen vaan kyllästyy. Kyllästymisestä seuraa se ettei rakasta ja sitten huvittaa lähteä. Ei tuollaista voi purkaa keskustelemalla. Se ei johda mihinkään järkevään se keskustelu. Pitäisi keksiä joku tekosyy itsensä etsimisestä ja erilleen kasvamisesta. Jotkuthan niin tosiaan tekee, mutta valettahan sekin on.
Jos mä olisin oman kyllästymiseni selittänyt ex-miehelleni, niin se olisi alkanut jankkaamaan ”no mitä sä sit haluat!?”. Rehellinen vastaus olisi, että en varmaan täysin tiedä, mutta romanssi jonkun toisen kanssa piristäisi ja voisi olla mukavaa. Olisiko kiva rehellinen vastaus? Sitten se olisi raivonnut, että ”mikset sä ole sanonut aikaisemmin mitään?!”. Tähän rehellinen vastaus olisi ollut, että siinä vaiheessa kun tajusin kyllästymisen, se oli jo tapahtunut. En mä enää siinä kohtaa halunnut sun kanssa kiivetä kilimanjarolle joogaretriittiin. Sit se raivoais että miten voin olla niin kylmä ja tunteeton… ja näin. Oikea vastaus rehellisesti olisi, että on mulla tunteet tallella, mutta ei vaan häntä kohtaan.
Mutta ymmärrätte varmaan pointin? Tuollaista merkityksetöntä keskustelua se ”selvittäminen” olisi. Ainakaan mitään ei menisi parempaan suuntaan, vaan ehkä enemmänkin toisin päin. Tämän takia uskon, että aika moni vaan kokee paremmaksi lähteä. Enkä ainakaan mä jaksaisi sitä syyllistämistä, että en saa tuntea kuten tunnen. Ihan sama saanko, mutta niin vain tunnen. Ja tuo kyllästyminen on varmasti monen liiton eron taustalla. Ennen vanhaan elettiin silti yhdessä lopun elämää, mutta nykyihminen ajattelee että ei sen niin tarvitse mennä.
Aina ei tarvitse välttämättä "selvittää" asioita, mutta jos ihminen vain lähtee antamatta toiselle mitään selitystä tai puhumatta omista ajatuksistaan sellainen on yksinkertaisesti äärettömän julmaa ja itsekästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vastaavia tuntemuksia ex-naistani kohtaan, kun jätti minut ja oli jo taustalla uusi tilalla. Ikinä en anna hänelle sitä anteeksi, kuinka asiat menivät. Minulta vei kaksi vuotta toipua siten, etten enää ajatellut asiaa joka päivä. Vaikka minulla on jo vuosia ollut uusi nainen ja elämäni ei liity exään enää millään tavalla, niin silti tämä vihan tunne tulee olemaan ikuinen. Niin paljon se minulle pahaa oloa aiheutti ja haaveita murskasi.
Minkä sille voi jos rakastuu toiseen. Ei kukaan halua tuollaista draamaa elää ja aiheuttaa toisellekkaan. Niin vaan elämässä joskus käy. Kannattaa jutella siitä vihantunteesta, vaikka edes kavereiden kanssa, se vahingoittaa sinua itseäsi ei sitä naista.
Juu elämässä voi käydä niin mutta toisen jättäminen ja heti eron jälkeen uuden suhteen aloittaminen ei ole asia joka nyt vaan sattu tapahtuun. Paskamaisesti tehty mieheltä!
Olen rakastunut itse elämäni aikana kolme kertaa. Olen 41 v. Se on sen verran harvinaista, että ei sitä voi oikein vain laittaa sivuun siksi ettei loukkaa puolisoa josta on jo eronnut. Uutta ei välttämättä tule vastaan ikinä.
Kuulostaa romanttiselta, mutta useimmiten ei taida ihan tuosta olla kyse. Lisäksi edelleen suurin ongelma näissä on se epärehellisyys. Se jos selkeästi ensin erotaan ja sen jälkeen aloitetaan uusi suhde on eri asia kuin se, että sitä uutta suhdetta luodaan tavalla tai toisella sen edellisen kumppanin selän takana. Koska näin hyvin usein tapahtuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä sai miehen jättämään sinut? Oletko pohdiskellut - ja ottanut opiksesi vastaisuuden varalle?
Vierailija kirjoitti:
Mikä sai miehen jättämään sinut? Oletko pohdiskellut - ja ottanut opiksesi vastaisuuden varalle?
Ihmiset on yleensä niin luusereita, etteivät kehtaa sanoa toiselle syytä päin naamaa. Silloin joutuisivat myöntämään monessa tilanteessa olevansa itse kusipäisiä ja pinnallisia ihmisiä. Helpompi yrittää silotella asiaa ympäripyöreillä latteuksilla, niin voi samalla pyrkiä pesemään omia käsiään.
Voin samaistua. Itselleni kävi vähän samalla tavalla paitsi itselläni ei ole lasta exän kanssa ja olen jo uudessa suhteessa. Minulla siis oli on ollut vuosia kauhea vauvakuume ja exän kanssa suunniteltiin lasta (oltiin pitkäaikaisessa parisuhteessa) ja sitten erosimme ja exä hankki uuden naisen kanssa lapsen alle 3kk seurustelun jälkeen. Tein siitä tännekin keskustelun silloin, missä kaikki vaan haukkuivat minut lyttyyn ja ettei minun kannata kuulemma hankkia lapsia pitkään aikaan koska olen kuulemma liian lapsellinen koska mietin exän juttuja. Lähinnä olisin halunnut henkistä tukea, mutta ilmeisesti eron tekee se että onko naisella jo ennestään lapsia vaiko ei, että ansaitseeko hän tälläisessä tilanteessa henkistä tukea vauva.fi foorumilta.
Vierailija kirjoitti:
Ei kyllä tässä naisellakaan järki paljon päätä pakota kun lähtee hankkimaan lasta tuossa tilanteessa.
Tai sitten pakottaa paljonkin. Voi olla ollut viimeinen mahdollisuus saada lapsi ja tietoisuus siitä, että pärjää tarvittaessa lapsen kanssa kaksin. Noin esimerkkinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä näissä tapauksissa on pitkään jo tunnettu esim töissä. Mies on asiaa käsitellyt mielessään ehkä jo vuoden tai kuukausia.
Noin se menee. Vaimoni otti eron, kun oli itse käsitellyt asian itse ja löytänyt uuden. Pudotti pommin syliin erosta. Sen oli helppo lähteä eikä jutellut asiasta. Ilmoitti vaan, että erotaan ja heipat päälle. Kysyin onko toinen, niin ei ole, vaikka oli. Tämän uutisen kuulin hänen siskoltaan, että ollut jo sutinaa vuoden verran. Reilua. Tuntuhan se ikävältä ja en ymmärtänyt yhtään, koska vaimon kanssa suunniteltiin perhettä yhdessä. Lapsia ei ole siitä liitosta. Oltiin yhdessä 12 vuotta mistä naimisissa 9 vuotta. Oikeutetusti vaadin edes yhtä juttelua, että saisin rauhan itselleni, että miksi kävi näin. En saanut. Törkein temppu mitä olen ikinä kokenut. Vaadin vaan selitystä en muuta. Tiesin etten omista ketään eikä toisen mieltä voi muuttaa. En ruvennut hankalaksi enkä uhoamaan turhia, koska se ei muuta yhtään mitää, vaikka kuinka ottaa päähän. Pyysin vaan selitystä.
Sitten, kun edes sitä ei saa, niin kyllähän se jättää jäljet. Olin pitkään rikki. Poistin hänen numeron ja allekirjotin eropaperit. 2 vuotta meni, kun hän soitti minulle ja kysyi kuulumisia. Sanoin ihan ok ja ostin asunnon ja elän tavallista elämää. Kysyi olenko tavannut ketään. Sanoin, että tapaillut vaan erästä naista ei muuta. Sit se sanoo, että kaipaa minua ja teki virheen.. Alkoi kertomaan siitä unelmien prinssistä kenen mukaan lähti, että joka askelta kontrolloidaan ja kokee väkivaltaa. Lapsen kanssa ei ole hyvä olla siinä suhteessa. Siinä vaiheessa kysyin, että miksi soitat minulle 2v jälkeen ja alat kertomaan tollasta tarinaa, että mikäs järki tässä on. Sano, että ymmärrät ja helppoa puhua kaikesta. Totesin, että ok jutellaan. Sit juteltiin yli tunti luurissa. Sit se kysy kiinnostaisko nähdä joku päivä ihan, vaikka kahvilla. Sanoin vaan, että itsehän sä lähdit elämään toista elämää ja sitä elämää mikä meillä pitäis olla nyt. Juttelin kanssasi nyt vaan. En vihaa sinua ja saat soittaa minulle jos haluat jutella jostain. Ei me juttelua pitemmälle mennä. Sit alko itkemään ja pyysi ekaa kertaa anteeksi.
Ikävän tutun kuuloinen tarina. Tosin itse en kerennyt "elämäni rakkauden" kanssa niin pitkään elämään, mutta juuri tuollainen tyly tyyli jättää ja näkemättömyys asioiden selvittämiseen jättää jäljet. Erosimme nyt keväällä, joten en tiedä ottaako yhteyttä. Ei ole blokannut kuten kiivastuksissaan "erojen" aikaan, joten luullakseni ottaa. Mutta joo, epävakailla taitaa aika usein tyylitaju ja järjenkäyttö pettää kun tunteet elää aivan omaa maailmaansa.
Niin onhan se tyly tyyli jättää, kun lähtee ”selvittämättä asioita”. Mutta näissä tapauksissa usein totuus on tylsääkin tylsempi ja taru on totuutta ihmeellisempi. Ei ole mitään suuria syitä. Ihminen ei ole kuin jostain elokuvasta, missä rakkaudella on aina merkitys ja näin.
Arki-ihminen vaan kyllästyy. Kyllästymisestä seuraa se ettei rakasta ja sitten huvittaa lähteä. Ei tuollaista voi purkaa keskustelemalla. Se ei johda mihinkään järkevään se keskustelu. Pitäisi keksiä joku tekosyy itsensä etsimisestä ja erilleen kasvamisesta. Jotkuthan niin tosiaan tekee, mutta valettahan sekin on.
Jos mä olisin oman kyllästymiseni selittänyt ex-miehelleni, niin se olisi alkanut jankkaamaan ”no mitä sä sit haluat!?”. Rehellinen vastaus olisi, että en varmaan täysin tiedä, mutta romanssi jonkun toisen kanssa piristäisi ja voisi olla mukavaa. Olisiko kiva rehellinen vastaus? Sitten se olisi raivonnut, että ”mikset sä ole sanonut aikaisemmin mitään?!”. Tähän rehellinen vastaus olisi ollut, että siinä vaiheessa kun tajusin kyllästymisen, se oli jo tapahtunut. En mä enää siinä kohtaa halunnut sun kanssa kiivetä kilimanjarolle joogaretriittiin. Sit se raivoais että miten voin olla niin kylmä ja tunteeton… ja näin. Oikea vastaus rehellisesti olisi, että on mulla tunteet tallella, mutta ei vaan häntä kohtaan.
Mutta ymmärrätte varmaan pointin? Tuollaista merkityksetöntä keskustelua se ”selvittäminen” olisi. Ainakaan mitään ei menisi parempaan suuntaan, vaan ehkä enemmänkin toisin päin. Tämän takia uskon, että aika moni vaan kokee paremmaksi lähteä. Enkä ainakaan mä jaksaisi sitä syyllistämistä, että en saa tuntea kuten tunnen. Ihan sama saanko, mutta niin vain tunnen. Ja tuo kyllästyminen on varmasti monen liiton eron taustalla. Ennen vanhaan elettiin silti yhdessä lopun elämää, mutta nykyihminen ajattelee että ei sen niin tarvitse mennä.
Mun ex teki just noin ja oli vielä käytökseltäänkin tosi tyly. Lastemme kanssa itkettiin ja kärsittiin, kun perheemme hajosi. Minne katosi jääkylmään käytökseen se rakastamani nainen? Kun hommaan liittyy vielä lapsetkin, niin en todellakaan voi käsittää tai ymmärtää tuollaista vastuuttomuutta! Meillä ei ollut mitään syytä, vaimo sanoi vaan tarvitsevansa nyt jotain muuta. Tsiisus naiset!!! Suurin osa pitkän liiton päättävistä on naisia tutkimusten mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä näissä tapauksissa on pitkään jo tunnettu esim töissä. Mies on asiaa käsitellyt mielessään ehkä jo vuoden tai kuukausia.
Noin se menee. Vaimoni otti eron, kun oli itse käsitellyt asian itse ja löytänyt uuden. Pudotti pommin syliin erosta. Sen oli helppo lähteä eikä jutellut asiasta. Ilmoitti vaan, että erotaan ja heipat päälle. Kysyin onko toinen, niin ei ole, vaikka oli. Tämän uutisen kuulin hänen siskoltaan, että ollut jo sutinaa vuoden verran. Reilua. Tuntuhan se ikävältä ja en ymmärtänyt yhtään, koska vaimon kanssa suunniteltiin perhettä yhdessä. Lapsia ei ole siitä liitosta. Oltiin yhdessä 12 vuotta mistä naimisissa 9 vuotta. Oikeutetusti vaadin edes yhtä juttelua, että saisin rauhan itselleni, että miksi kävi näin. En saanut. Törkein temppu mitä olen ikinä kokenut. Vaadin vaan selitystä en muuta. Tiesin etten omista ketään eikä toisen mieltä voi muuttaa. En ruvennut hankalaksi enkä uhoamaan turhia, koska se ei muuta yhtään mitää, vaikka kuinka ottaa päähän. Pyysin vaan selitystä.
Sitten, kun edes sitä ei saa, niin kyllähän se jättää jäljet. Olin pitkään rikki. Poistin hänen numeron ja allekirjotin eropaperit. 2 vuotta meni, kun hän soitti minulle ja kysyi kuulumisia. Sanoin ihan ok ja ostin asunnon ja elän tavallista elämää. Kysyi olenko tavannut ketään. Sanoin, että tapaillut vaan erästä naista ei muuta. Sit se sanoo, että kaipaa minua ja teki virheen.. Alkoi kertomaan siitä unelmien prinssistä kenen mukaan lähti, että joka askelta kontrolloidaan ja kokee väkivaltaa. Lapsen kanssa ei ole hyvä olla siinä suhteessa. Siinä vaiheessa kysyin, että miksi soitat minulle 2v jälkeen ja alat kertomaan tollasta tarinaa, että mikäs järki tässä on. Sano, että ymmärrät ja helppoa puhua kaikesta. Totesin, että ok jutellaan. Sit juteltiin yli tunti luurissa. Sit se kysy kiinnostaisko nähdä joku päivä ihan, vaikka kahvilla. Sanoin vaan, että itsehän sä lähdit elämään toista elämää ja sitä elämää mikä meillä pitäis olla nyt. Juttelin kanssasi nyt vaan. En vihaa sinua ja saat soittaa minulle jos haluat jutella jostain. Ei me juttelua pitemmälle mennä. Sit alko itkemään ja pyysi ekaa kertaa anteeksi.
Ikävän tutun kuuloinen tarina. Tosin itse en kerennyt "elämäni rakkauden" kanssa niin pitkään elämään, mutta juuri tuollainen tyly tyyli jättää ja näkemättömyys asioiden selvittämiseen jättää jäljet. Erosimme nyt keväällä, joten en tiedä ottaako yhteyttä. Ei ole blokannut kuten kiivastuksissaan "erojen" aikaan, joten luullakseni ottaa. Mutta joo, epävakailla taitaa aika usein tyylitaju ja järjenkäyttö pettää kun tunteet elää aivan omaa maailmaansa.
Niin onhan se tyly tyyli jättää, kun lähtee ”selvittämättä asioita”. Mutta näissä tapauksissa usein totuus on tylsääkin tylsempi ja taru on totuutta ihmeellisempi. Ei ole mitään suuria syitä. Ihminen ei ole kuin jostain elokuvasta, missä rakkaudella on aina merkitys ja näin.
Arki-ihminen vaan kyllästyy. Kyllästymisestä seuraa se ettei rakasta ja sitten huvittaa lähteä. Ei tuollaista voi purkaa keskustelemalla. Se ei johda mihinkään järkevään se keskustelu. Pitäisi keksiä joku tekosyy itsensä etsimisestä ja erilleen kasvamisesta. Jotkuthan niin tosiaan tekee, mutta valettahan sekin on.
Jos mä olisin oman kyllästymiseni selittänyt ex-miehelleni, niin se olisi alkanut jankkaamaan ”no mitä sä sit haluat!?”. Rehellinen vastaus olisi, että en varmaan täysin tiedä, mutta romanssi jonkun toisen kanssa piristäisi ja voisi olla mukavaa. Olisiko kiva rehellinen vastaus? Sitten se olisi raivonnut, että ”mikset sä ole sanonut aikaisemmin mitään?!”. Tähän rehellinen vastaus olisi ollut, että siinä vaiheessa kun tajusin kyllästymisen, se oli jo tapahtunut. En mä enää siinä kohtaa halunnut sun kanssa kiivetä kilimanjarolle joogaretriittiin. Sit se raivoais että miten voin olla niin kylmä ja tunteeton… ja näin. Oikea vastaus rehellisesti olisi, että on mulla tunteet tallella, mutta ei vaan häntä kohtaan.
Mutta ymmärrätte varmaan pointin? Tuollaista merkityksetöntä keskustelua se ”selvittäminen” olisi. Ainakaan mitään ei menisi parempaan suuntaan, vaan ehkä enemmänkin toisin päin. Tämän takia uskon, että aika moni vaan kokee paremmaksi lähteä. Enkä ainakaan mä jaksaisi sitä syyllistämistä, että en saa tuntea kuten tunnen. Ihan sama saanko, mutta niin vain tunnen. Ja tuo kyllästyminen on varmasti monen liiton eron taustalla. Ennen vanhaan elettiin silti yhdessä lopun elämää, mutta nykyihminen ajattelee että ei sen niin tarvitse mennä.
Mun ex teki just noin ja oli vielä käytökseltäänkin tosi tyly. Lastemme kanssa itkettiin ja kärsittiin, kun perheemme hajosi. Minne katosi jääkylmään käytökseen se rakastamani nainen? Kun hommaan liittyy vielä lapsetkin, niin en todellakaan voi käsittää tai ymmärtää tuollaista vastuuttomuutta! Meillä ei ollut mitään syytä, vaimo sanoi vaan tarvitsevansa nyt jotain muuta. Tsiisus naiset!!! Suurin osa pitkän liiton päättävistä on naisia tutkimusten mukaan.
Lasten kanssa itkitte? Tsiisus, aikuinen käsittelee eron itse eikä itke lasten kanssa.
Miehet eivät märehdi, vaan toimivat.