Lapset eivät "hyväksy" miesystävääni, erosta kohta neljä vuotta ja nyt olen löytänyt rakkauden miehen kanssa, jonka olen tuntenut nuoruudesta asti.

On hienoa, että otatte lasten tunteet huomioon.

Seurustelu on vapaampaa ja helpompaa, jos lapset ovat isällään välillä.

Tosiasia on, että 14-vuotiaalle alkaa oma elämä ja kaverit olla  enenevästi tärkeämpiä kuin äidin seura ja 10-vuotiaskin on pian samassa tilanteessa eli eivät lapset este äidin uudelle suhteelle ole, vaikka asettavat omat rajansa.

Kasvaessaan toivottavasti vähitellen alkavat hyväksyä.

Jos isällä on uusi kumppani, saattavat jo sen kokemuksen takia pelätä oman asemansa puolesta.

Kakarat on aina tuollaisia pieniä paskiaisia joiden pillin mukaan muka pitäisi mennä. Pyydät miehesi joka kerta syömään pizzaa, täytekakkua, karkkia ym. herkkuja ja komennat kakarat huoneeseen. Loput herkut syötte huomenna tai heität pois. Sanot että ruokapöytään ei ole asiaa koska eivät hyväksy mies. Näin meillä toimittiin.

Ap on ilmeisesti sellainen nykyajan uusavuton nyhverövanhempi. Se ei todellakaan ole lapsista kiinni voitko sinä aloittaa parisuhteen vai et. Parisuhde on normaalia toimintaa aikuiselle ihmiselle, ja se on hyvä lastenkin nähdä. Sinun olisi hyvä ymmärtää, että miksi lapset vastustavat ajatusta äidin parisuhteesta. Syitä voi olla vaikka kuinka paljon, ja aloituksen perusteella on täysin turha lähteä arvailemaan.

Teet lapsille selväksi, että äiti nyt seurustelee, ja sillä ei ole vaikutusta sinun ja lastesi väliseen suhteeseen. Yritä löytää syyt heidän kriittisyydelleen. Jos seurustelusi jollain tavalla vaikuttaa selkeän negatiivisesti lapsiisi (muuten kuin heidän kriittisen asennoitumisensa vuoksi. Esim manipuloiva mies), niin sitten harkitset uudelleen pariutumista.

Nost

Vierailija kirjoitti:

Lapset eivät ylipäätään hyväksy, että mulla olisi yhtään ketään. Mun mielestä sille asialle tulisi voida jotain?

ap

Sinun lapset ei voi päättää sun rakkaus elämästä. Niiden täytyy osata käyttäytyä ystävällisesti sinun kumppania kohtaan. Itse äitinä jatkaisin seurustelua. Miestä en ottaisi yöksi kotiin, kun lapset on kotona. Näkisin vain päivällä välillä pieninä määrinä. Antaisin lapsille siedätys hoitoa.

Kunnon keskustelu lasten kanssa. Että mistä johtuu. Kerrot että he ovat edelleen tärkeimmät sinulle. Tai teinille vastakysymys, jos hän löytää tyttö tai poikakaverin, miltä tuntuisi, jos sinä kieltäisit näkemästä. Etkä päästäisi kotiisi. Että jos ei seurustelukumppaneita kotiin saa tuoda, se koskee myös heitä.

Oliko porvoolainen miesystävä?

Lapsille aivan ehdottomasti moro ja näkemiin.

Voitko antaa lapset huostaan?

Jos tämä uusi on elämäsi rakkaus, niin ei hän minnekkään katoa vaikka seuraavat viisi vuotta hengailee vähän sivummalla. Sitten lapsetkin ovat jo tarpeeksi isoja..

Vierailija kirjoitti:

Ellet ole miestä lapsille esitellyt, niin miten tullut esiin etteivät lapset hyväksy miestä? 

Hyvä pointti. Oudolta kuulostaa pyydellä tuntemattoman hyväksymistä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ellet ole miestä lapsille esitellyt, niin miten tullut esiin etteivät lapset hyväksy miestä? 

Eivät hyväksy, että mulla on uusi suhde. Ehkä pelkäävät, että hylkään heidät?

ap

Mistä he tietää sen?

Olen kertonut sen heille. Soittelemme miehen kanssa päivittäin, joten olisi outoa, jos en kertoisi, kuka mulle soittelee.

ap

Ootteko kylki kyljessä 24/7?

Tietysti keskustelet perusteellisesti asiasta lasten kanssa. Selität heille, että he ovat tärkeintä elämässäsi, etkä hylkää missään tilanteessa. Kerrot myös ettet ole muuttamassa yhteen miehen kanssa.

Jos olisin teini-ikäinen, minua pelottaisi tai ällöttäisi seuraavat asiat:

- joku vieras mies muuttaa meille ja pilaa kaiken

- äiti unohtaa minut ja haluaa olla vain miehen kanssa

- en pidä miehestä mutta joudun silti viettämään aikaa yhdessä

- tulee uusia pikkusisaruksia, tai vielä pahempaa, miehen lapset muuttaa meille

- äiti harrastaa seksiä tämän miehen kanssa (voiko ällöttävämpää ajatusta olla teinille?)

Lasten näkökulmasta ajatellen ymmärrän oikein hyvin miksi he eivät hyväksy suhdetta. Lapset ei kuitenkaan päätä äitinsä elämästä, ja tämä on tehtävä lempeästi mutta jämäkästi selväksi. Täytyy silti ymmärtää lapsia, on ankeaa kun elämään tulee pysyvästi heidän mielestään jokin ei-toivottu henkilö.

Lapset eivät halua miestä elämäänsä tai kotiinsa. Mutta ehkä voitte seurustella miehen kodissa enemmän ja omat menot. 

Ap, mulla oli joskus sama tilanne. Ei ollut mukavaa, kun lapset, 7 ja 13 v, muuttuivat aina ynseiksi ja naama meni näkkärille, kun miesystäväni tuli käymään tai oltiin yhdessä jossain menossa. Kyllähän se vaikutti hyvin kielteisesti omaan olooni: olin rakastamieni ihmisten kanssa, joista kaksi osoitti selvästi, että kolmas oli ei-toivottu.

Ei auttanut, että mies vei lapset Lintsille, kävimme kolmistaan vuorotellen yhden lapsen kanssa matkoilla, missä mies järjesti lapselle kivaa ohjelmaa jne. Mies suhtautui lapsiin oikein hyvin, leikki ja pelaili heidän kanssaan, mutta jätti kasvatuksen minulle.

Lopulta koin tilanteen niin ristiriitaiseksi, että otin etäisyyttä mieheen.

En tiedä vieläkään, olisiko minun pitänyt tehdä toisin. Jossittelu on turhaa. Koin vain tilanteen lopulta liian hajottavaksi minulle itselleni.

Nyt lapset ovat aikuisia, emmekä ole koskaan puhuneet aiheesta, "mihin X katosi?".

Se on minulle vieläkin kipeä asia, enkä halua syyllistää ketään.

Sen jälkeen en ole rakastunut kehenkään toiseen. Tästä on nyt yli 15 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Kunnon keskustelu lasten kanssa. Että mistä johtuu. Kerrot että he ovat edelleen tärkeimmät sinulle. Tai teinille vastakysymys, jos hän löytää tyttö tai poikakaverin, miltä tuntuisi, jos sinä kieltäisit näkemästä. Etkä päästäisi kotiisi. Että jos ei seurustelukumppaneita kotiin saa tuoda, se koskee myös heitä.

Ei tämmöisiä asioita ratkota järkisyillä. Kyse on lasten tunne-elämän järkkymisestä.

Neljätoistavuotias on murrosiässä ja reagoi jo siksi voimakkaasti. Esittämäsi vertaus teinin ystävästä on suorastaan mauton. Ap on aikuinen, vanhempi, lasten äiti, jolla on vastuu lapsistaan. Ei teini ole vastuussa äitinsä onnesta. Kymmenvuotias on hädissään, syyttä varmaan, mutta ei hän sitä ymmärrä ja osaa sisäistää, että äidin miesystävästä voisi tulevaisuudessa tulla hyvä kaveri myös hänelle itselleen.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiinnosta kysyn onko exälläsi uusi naisystävä,jos on niin hyväksyvätkö lapsesi sen.

ei kai ole, ei ainakaan lapsille esiteltyä naista, miestä tai muutakaan :)

ap

Itse erolapsena arvelen, että mustasukkaisuus. Isä on jo menetetty, ei halua menettää äitiäkin, ja henkisestihän äiti on jo poissa kun rakastuu johonkuhun vieraaseen. Meillä se tosin muutti heti meille, MINUN kotiini, ihan vieras ääliö äijä. 

Erolapsikaverini muistan oikein kehuskelleen sillä, että hän ja veljensä eivät "antaneet" äitinsä alkaa seurustella kenenkään kanssa. Mahtaili kuinka olivat ajaneet sen pois.

Vierailija kirjoitti:

Itse erolapsena arvelen, että mustasukkaisuus. Isä on jo menetetty, ei halua menettää äitiäkin, ja henkisestihän äiti on jo poissa kun rakastuu johonkuhun vieraaseen. Meillä se tosin muutti heti meille, MINUN kotiini, ihan vieras ääliö äijä. 

Erolapsikaverini muistan oikein kehuskelleen sillä, että hän ja veljensä eivät "antaneet" äitinsä alkaa seurustella kenenkään kanssa. Mahtaili kuinka olivat ajaneet sen pois.

Siis miehen, ei äitiään ajaneet pois.

Vierailija kirjoitti:

Tietysti keskustelet perusteellisesti asiasta lasten kanssa. Selität heille, että he ovat tärkeintä elämässäsi, etkä hylkää missään tilanteessa. Kerrot myös ettet ole muuttamassa yhteen miehen kanssa.

Jos olisin teini-ikäinen, minua pelottaisi tai ällöttäisi seuraavat asiat:

- joku vieras mies muuttaa meille ja pilaa kaiken

- äiti unohtaa minut ja haluaa olla vain miehen kanssa

- en pidä miehestä mutta joudun silti viettämään aikaa yhdessä

- tulee uusia pikkusisaruksia, tai vielä pahempaa, miehen lapset muuttaa meille

- äiti harrastaa seksiä tämän miehen kanssa (voiko ällöttävämpää ajatusta olla teinille?)

Lasten näkökulmasta ajatellen ymmärrän oikein hyvin miksi he eivät hyväksy suhdetta. Lapset ei kuitenkaan päätä äitinsä elämästä, ja tämä on tehtävä lempeästi mutta jämäkästi selväksi. Täytyy silti ymmärtää lapsia, on ankeaa kun elämään tulee pysyvästi heidän mielestään jokin ei-toivottu henkilö.

kiitos tästä! 14v. kanssa tilanne juuri tuo, on oma-aloitteisesti maininnut pikkusisaruksistakin ;) 

ap