Lue keskustelun säännöt.
Minkä takia et ole halunnut ystävystyä jonkun kanssa?
Tuon "Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?" -ketjun innoittamana. Kun tapaa uusia sinänsä ihan mukavia ihmisiä, joidenkin kanssa ystävystyy ja joidenkin kanssa suhteesta ei kehity mitään tuttavuutta syvempää, tahattomasti tai jommankumman puolelta tarkoituksellisesti. Erityisesti ajattelen tilanteita, joissa itse on ollut kiinnostunut tutustumaan toiseen, mutta toinen ei osoita vastakaikua, oli sitten itse kummalla puolella tätä yhtälöä tahansa. Joskus tietysti on kyseessä olosuhteet ja ajoitus, miksei tuttavuus tai kaveruus syvenny ystävyydeksi. Itse sitä tietysti tahtoisi ajatella, että miksi joku ei halua tutustua, mähän olen hauska ja ystävällinen tyyppi. Joskus on hankala objektiivisesti nähdä syitä tilanteelle. Mutta kyllä niitä raadollisia syitä on itse kullakin olla se osapuoli, joka ei vastaa Facebook-ystäväpyyntöön tai keksii tekosyitä, kun ei halua lähteä kahville jonkun sellaisen kanssa, joka ei ihan kuitenkaan tunnu siltä että haluaisi ystävystyä.
Mitä syitä teillä on siihen, että olette torjuneet jonkun ystävystymisyritykset? Oli se sitten elämäntilanteesta, olosuhteista tai ihmisten välisistä asioista johtuva syy. Ei ne aina ole kovin yleviä tai reiluja syitä. Niistä ehkä huomaa senkin, että vaikka se ystävyys ei lähtisi kehittymään, se ei tarkoita sitä että toinen osapuoli olisi mitenkään auttamattoman paska tyyppi.
Mulle tulee omakohtaisesti äkkiseltään lähivuosilta mieleen seuraavia:
- Kaverin huumorintaju ei ollenkaan osunut yhteen omani kanssa, vitsit menivät ohi puolin ja toisin
- Tutustuin töissä yhteistyökumppaniin, jonka kanssa en halunnut vapaa-ajalla viettää aikaa, mutta töissä hänelle täytyi olla ystävällinen mikä ehkä hämäsi häntä luulemaan kaverisuhteeltamme enemmän
- Kaverin kaverin jatkuva negatiivisuus lähes kaiken suhteen
- Loukkaavan suora puhe muille sillä varjolla, että "mä nyt vaan on tämmönen"
- Arvelin ihmisen pitävän minua alempiarvoisena, koska hän oli todella kaunis ja tyylikäs
- Tuttu oli jatkuvasti suuna päänä joka paikassa kuin superpallo, itse olen rauhallisempi tyyppi
- Eräs kertoi suunnilleen ensitapaamisella sairaushistoriansa ja vuodatti kovat elämänkokemuksensa
- Toinen oletti, että olen hänestä ja hänen asioistaan loputtoman varauksettoman kiinnostunut, ei ollut kiinnostunut vastaavasti minusta lainkaan
- Perhekerhossa eräs mukava äiti oli minua niin paljon vanhempi, että meidän elämäntilanteet lapsijuttujen ulkopuolella oli hyvin erilaisia
Kommentit (1154)
Tämä on hyvä kysymys: yksi tuttuni, jonka kanssa olemme jonkin verran tekemisissä on epäsiisti, ei pidä ulkonäöstään huolta, lihava, liian työorientoitunut ja hänellä ei ole muita mielenkiinnon kohteita, huumorintajuton, joten tavallaan hänen kanssaan keskustelu on tylsää. Hänellä on elämässään vain työ. Asuu 30-vuotiaan tyttärensä kanssa kahdestaan. Tuntuu, että olen se, joka on vastuussa keskustelusta. Eniten hänessä varmaan häiritsee hänen kapea maailmansa. Hän varmaan olisi mielellään tekemisissä enemmänkin, mutta itse en saa energiaa hänen seurastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi oli lahkolainen, josta tiesin, että käännyttäminen oli aina agendalla. Varmaan taustayhteisö olisi myös tuominnut minut, jos olisimme enemmänkin kaveeranneet. Toinen taas tykkäsi aina vetää vinettoa illanvietossa ja tuli olo, että olin siellä, jotta olisi perusteita hieman naukkailla. Yksi taas oli yltiösosiaalinen, mutta rajaton. Hän aina jauhoi, kuinka ei jaksa sitä ja sitä roikkuvaa tyyppiä, joka haluaa olla hänen kaverinsa. No, tuli olo, että en itse halua olla vahingossakaan sellainen roikkuja. Hän oli myös varsinainen moraalipoliisi, vaikka olisikin kuollut järkytyksestä, jos tämän olisi hänelle ilmaissut.
Minä olen kieltäytynyt ystävyydestä muutaman kerran ja syynä on ollut se, etten vaan jaksa yli-innokkaita, aktiivisia, jotka vaan puhuu ongelmistaan kaiken aikaa. Pitäisi myös tajuta että toinen puhuu vain omasta puolestaan, eli??????????
Tietty, niitä kuuluu kuunnella ja avittaa jos on mahdollista, mutta jotain rajaa sentään!
Ystävyyden ja tuttavuuden välillä on selvä ero. Ne varsinaiset ystävät ovat niitä tiettyjä pitkäaikaisia luotettavia henkilöitä, joihin on tutustunut vähitellen ja joiden kanssa se henkilökemia toimii omalla painollaan. Tuttava voi olla naapuri, jota tervehtii taloyhtiön pihassa ja hänen kanssa juttelee yleisistä asioista ilman sen kummempia odotuksia. Ei kaikkien ihmissuhteiden ole edes tarkoitus kehittyä sen enemmän hyvään kuin huononkaan suuntaan. Lähimpien sukulaisten kanssa useimmat ovat tekemissä jo pelkän pitkän yhteisen historian kanssa ja sisarukset ovat ainoat ihmiset, jotka voivat tuntea toisensa koko elämän kaaren ajalta.
Vierailija kirjoitti:
En halunnut tutustua mukavilta vaikuttaviin naapureihin, koska kammosin tilannetta että kotiovella olisi tämän tästä yllättäen joku pimputtelemassa sopimatta. Jälkeenpäin ajatellen, olisinhan voinut vain esittää tämän toiveen, että tapaamiset kuitenkin aina sovittaisi muissa kanavissa, vaikka vierekkäin asutaankin.
En osaa selittää sitä, mutta haluan olla kotona yksin enkä halua sinne muita ihmisiä (perheeni lisäksi).
Ihmiset, jotka eivät osaa olla vieraanvaraisia sulkeutuvat juuri noin neljän seinän sisälle! Voivoi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halunnut tutustua mukavilta vaikuttaviin naapureihin, koska kammosin tilannetta että kotiovella olisi tämän tästä yllättäen joku pimputtelemassa sopimatta. Jälkeenpäin ajatellen, olisinhan voinut vain esittää tämän toiveen, että tapaamiset kuitenkin aina sovittaisi muissa kanavissa, vaikka vierekkäin asutaankin.
En osaa selittää sitä, mutta haluan olla kotona yksin enkä halua sinne muita ihmisiä (perheeni lisäksi).
Ihmiset, jotka eivät osaa olla vieraanvaraisia sulkeutuvat juuri noin neljän seinän sisälle! Voivoi
En itsekkään halua ystävystyä naapureitten kanssa. Enkä ylipäätään kenenkään kanssa. Teen töitä 8-10 tuntia päivässä ihmisten kanssa. Oma puoliso riittää ja hänkin puolet vuodesta töissä muualla. Tarvitsen tilaa itselleni. En ole koskaan yksinäinen; viihdyn hienosti itsekseni lemmikkien kanssa. Jos joku sukulainen sattuu joskus harvoin käymään niin osaan kyllä olla vieraanvarainen. Ihmisten kanssa hengailu vapaa-ajalla ei vaan ole mun juttu.
Hänellä oli lihava poika. Oli muuttanut takaisin kotiin melkein nelikymppisenä ja äiti ruokkii. Poika on "hengenvaarallisesti lihava"-osastoa. Jotenki en vaan kestä katsoa sellasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos ihminen on halunnut tutustua ja vaihdetaan numerot, mutta jatkossa hänelle ei sovi mikään ehdottamani asia, josta olemme jo puoliksi sopineet.
Ei joko vastaa puhelimeen tai mikään ei sovi. Annan kolme mahdollisuutta 3 kuukauden ajanjaksolla. Enempää en soittele perään.
Jos hänestä ei kuulu mitään minulle päin 3 viikkoon. Estän ja poistan luettelosta.
Voi kun lukee näitä kommentteja niin kyllä tuntuu ihmisillä olevan "vaikeaa" jos on ystäviä ei jakseta niitä ja vikaa tuntuu löytyvän aina siitä vastapuolesta!!
Ei ole ihme että suomalaissa on paljon yksinäisiä ja paljon mielenterveyspotilaita, olisitte onnellisia ystävistä ne...!!
En halua yrittää ystävystyä esimiesteni kanssa, jotka ovat keskenään hyviä ystäviä. Päällisin puolin hauskojakin naisihmisiä, mutta epäluotettavia selkäänpuukottajia, ja tämän tästä heittävät ilmoille alatasoisia kommentteja tunnollisimmista rivityöntekijöistä. Esimies suosii sukulaisiaan rekrytoinnissa ja näiden asemaansa vahvistetaan. Ilkeily on jo niin osa johtamista, että kiusaamista ei siellä edes nosteta puheenaiheeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on jo ihan riittävästi ystäviä ja kaikki ovat olleet ystäviä jo vuosikymmeniä. Vaikka asumme ympäri Suomea ja joku ulkomaillakin, tapaamme noin kerran vuodessa ja osan kanssa harvemminkin. Silti ystävyys säilyy.
Ei kiinnosta tutustua ihmisiin, joilla on niin erilainen ajatusmaailma tai joista näkee heti, että meillä on ihan eri ajatusmaailma.
X-mieheni raahasi joskus meille työkavereita puolisoineen ja ihmetteli, miksei minua kiinnosta tutustua heihin. No ei kiinnostanut; tulet itse väsyneenä työviikon jälkeen kotiin niin vieraat istuvat jo siellä ryyppäämässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaverin lapsella oli vaikea sairaus ja halusin olla empaattinen, mutta hän ei puhunut mistään muusta. Lapsen diagnoosi, lääkärit, lääkkeet, leikkaukset, toisten reaktiot lapsen sairauteen, rahaongelmat...
En oikeasti vaan jaksanut enää olla tukena, kun hän ei kuunnellut minua yhtään, ja kun yritin puhua omista ongelmista niin tuijotti vain ikkunasta ulos ja alkoi taas puhua lapsestaan, heti kun sai suunvuoron.
Ymmärrän että se oli hänelle todella raskas elämäntilanne, mutta oma jaksamiseni ei vain riittänyt. Toivottavasti hän löysi jonkun joka jaksaa tukea, tai pääsi johonkin vertaisryhmään. Kun jätin pari kertaa vastaamatta puheluun, hän ei enää yrittänytkään soittaa. Ehkä hän tajusi tilanteen itsekin.
Hyvä, että pääsi sinusta eroon. Meitä on muita, jotka jaksavat. Ystävälläsi oli todellinen hätä, joka pyöri varmaan mielessä jatkuvasti. Elämässä tulee vastoinkäymisiä, pahojakin sellaisia. Jos tuntuu, ettei jaksa tai halua nähdä sitä ihmistä, niin parempi tosiaan jättää kokonaan.
No, minä jaksoin kuunnella loputtomasti. Lopulta ystävä pääsi taas turvallisille, terveille vesille ja hyvä niin.
Mutta oma tilanteeni muuttui ja olisin tarvinnut sitä tukea edes välillä. Ei ollut hänellä koskaan aikaa. Joten siihen se ystävyys sitten kuivui. Sain kuulla, että vika oli minussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä lukiessa tulee aika surullinen olo. Vaikuttaa, että suomalaiset ovat tosi epäsosiaalisia ja haluavat kökkiä vain yksin kotonaan. Ystävystyminen on vaikeaa, kellään ei ole aikaa tai halua uusille ystäville aikuisiässä. Mietin, miksi siihen suhtaudutaan niin suurella vakavuudella. Kyllä minulla on sijaa elämässä kevyemmällekin ystävyydelle ja kohtaamisille. Kadehdin ulkomaiden sosiaalista kulttuuria.
Se ulkomainen sosiaalisuus on suomeksi sanottuna smalltalkia, jota ikävä kyllä on kulttuurissamme pidetty tyhjänpäiväisenä, vaikka se on todella tärkeää ja hyvä tapaista. Sen avulla pääsee helposti tutustumaan uusiin asioihin ja ihmisiin, joka on niin rikastuttavaa ja tekee mm matkustelusta ja arkielämästä mielekästä.
Karjalaisille tämä on aika luontaista!Olen huomannut että en oikein pääse samalle aaltopituudelle ihmisten kanssa jotka ovat lähtöisin Häme/Varsinais-Suomi jne. akselilta. Heillä tuntuu olevan jotenkin niin erilainen tapa kommunikoida ja jutella, kova pätemisen tarve ja oudon töksäyttelevä, piikikäs huumori. Pohjois-Karjalasta kotoisin olevana tykkään kyllä nauraa, mutta nämä tilanteet aiheuttavat sen että alan miettimään liikaa sanomisiani koska niihin kohta takerrutaan. Vai onko vain sattumaa että tämän tyyliset ihmiset ovat olleet? Kuka tietää.
Itselläni länsisuomalaisena on samanlainen kokemus savolaisista. 🤔
On sellaisia naisihmisiä jotka jaksavat vielä vanhanakin jauhaa alatyylisiä vitsejä. En vaan viitsi kuunnella, koska mielestäni niissä ei ole mitään hauskaa. Tosin tälläisellä ihmisellä on paljon kavereita, jotka komppaavat. Minulla ei, mutta olenkin aina ollut vähän yksinäinen. Viihdyn itsekseni. Joskus jonkun puhetulva väsyttää ja kaksimieliset vitsit vain ällöttävät.
Nyt ei kyllä käynyt ilmi tästä, miksi et halunnut kyseisen henkilön kanssa ystävystyä, ts. mikä hänessä oli "vikana"?
Minun mielestäni sinä olit tarinan törppö. Kukapa tuollaisen töykeän, tylyn ja huonokäytöksisen ihmisen kanssa kuin sinä haluaisi ystävystyä. Kun porukalla lähdetään, niin silloin ollaan porukassa ja jos joudutaan olemaan kahdestaan, niin silloin pidetään kohteliaisuussyistä toiselle seuraa. Kuulostat siltä, ettet ole ihan normaali.