Väkivallasta jo lapsina tai aikuisina kärsineet!

JA aiheen "jo" sanana liittyen; en missään nimessä halua vähätellä aikuisuudessa koettua väkivaltaa! Siitä ei ole kyse, vaan pienestä ajatusvirheestä joka eksyi otsikointiin.

Lapsena jäykistyin kauhusta ja pelosta ja lopetin puhumisen.

Kunnon apua en saanut ja vanhemmat pääsivät pälkähästä.

Muutakin on mutta ei kaikkea kerralla.

Lasketaanko se väkivallaksi, jos on saanut rangaistukseksi vyöllä kurittamista, mutta ei ollut varsinaista väkivaltaa ?

Lapsille pitäisi koulussa, miksi ei myös aiemmin, kertoa yleisesti että väkivalta on väärin ja kannustaa heitä kertomaan avoimesti kokemastaan väkivallasta oli tekijä toinen lapsi tai aikuinen, koulukaveri tai perheenjäsen, sillä asia on aina yhtä vakava, eikä uhrin tule suojella tekijää.

Liian monia kysymyksiä. Kukaan ei näytä haluavan vastata näihin kysymys kerrallaan, en minäkään.

Yritä muotoilla kysymyksesi niin, että siihen vastaamiseen ei kulu pariakymmentä minuuttia näppiksellä.

Tässä ei varmaankaan puhuta nakkikioskiväkivallasta?

Musta olisi ollut ihan järkyttävää, jos lapsena ollessani asiaan olisi puututtu esim sillä tavalla, että mut olisi viety pois kotoa. Ihan järkyttävää. Rakastin vanhempiani ja kotiani ja sitä ympäristöä ja harvoja kavereita ja pikkusisaruksia ja lemmikeitä ja kaikkea. Olen paljon ajatellut tätä asiaa, kun huostaanotto on nykyään paljon yleisempi. Että miten valtavaa vahinkoa sillä olisi minulle tehty. Jos jotain, niin alkaessani oireilla fyysisesti n. 14 vuoden iässä ja lääkärin lopulta todetessa oireet psyykkisestä oireilusta johtuvaksi, olisi ollut hyvä saada keskusteluapua. Sen sijaan, että sanottiin, että aijaa no ei sitte mitään.

Nykyään viedään lapsi liiankin herkästi pois, ennen taas ei puututtu mihinkään.

Joo. Nr 7 jatkaa, että olisin kyllä säästynyt myöhemmin paljolta, jos olisin saanut keskusteluapua silloin 14 v ja mitään muuta en olisi tarvinnut. Enkä todellakaan osannut sitä itse pyytää ja vanhempani vielä vähemmän. Sinällään sama toistuu yhä, edelleenkään apua ei ole saatavilla, vaikka nyt sitä pyydän jo itse. Monta kertaa olen miettinyt sitä, että miten paljon säästäminen mun kohdalla on yhteiskunnalle tullut maksamaan ja tulee vielä jatkossa. Esim 2 x vuoden sairaspäivärahat täyteen. Mutta minä en voi sille asialle mitään.

Ap?

Vierailija kirjoitti:

Lasketaanko se väkivallaksi, jos on saanut rangaistukseksi vyöllä kurittamista, mutta ei ollut varsinaista väkivaltaa ?

Tuo on sitä varsinaista väkivaltaa.

Itsekin 70-luvun lapsena puolivälissä koin samaa. Sain luunappeja, tukistamista, hakattiin lattiaharjan varrella. Olin kiltti lapsi, eikä mieleen ole jäänyt ainoatakaan syytä, miksi hakattiin. Murrosikäisenä se loppui, kun äiti taas kerran kävi kimppuun, ja rupesin huutamaan kovaan ääneen apua (asuttiin kerrostalossa). Isä ei koskaan sattunut sormellaankaan lapsiin.

Ei siihen silloin mikään taho puuttunut. Se oli ihan laillistakin.

Tässä ei ole tarkoituksena vastata kysymyksiin, vaan niiden tarkoitus on ns. herätellä ajatuksia. Ei keskustelupalsta ole mikään haastattelu, vaan paikka jossa keskustellaan vapaasti.

7: Tätä juuri pohdinkin, se että vaikka lapsi kokee pahaa kotonaan niin voi olla suurempi paha riistää lapselta ne hyvät asiat joita tällä on ja heittää tämä tyhjän päälle uuteen ympäristöön vaikkapa sijaiskotiin. Siksi tämän keskustelun aloitinkin.

Lapsen huostaanoton tulisi olla se viimeinen liike, kun mikään muu apu ei auta - kuten sanoitkin, keskusteluavun tarjoaminen ja ongelmien kohtaaminen on se ensisijainen ja tärkein apu jota pitäisi olla tarjolla. Varsinkin kun puhutaan ajanjaksosta, joka tulee luomaan pohjan ja vaikuttamaan yksilön koko loppuelämään.

Oikeastaan yksi ongelma tämän aiheen piirissä on se, miten sosiaalialan/koulun henkilökunta uskaltaisi puuttua - vanhemmuus on todella herkkä aihe, ja sen arvostelu(n uhka) ja tähän liittyvä stigma ovat valtavia vaikuttajia siinä, ettei apua haeta tai oteta vastaan, MUTTA sitä ei myöskään uskalleta tarjota ennen kuin tilanne on jo äitynyt liian pahaksi.

Eli kysymys kuuluu: miten saisimme purettua stigmaa joka lastensuojeluun/perhepalveluihin liittyy, ja miten työntekijät voivat tätä apua perhettä loukkaamatta tarjota.

Vierailija kirjoitti:

Lapsille pitäisi koulussa, miksi ei myös aiemmin, kertoa yleisesti että väkivalta on väärin ja kannustaa heitä kertomaan avoimesti kokemastaan väkivallasta oli tekijä toinen lapsi tai aikuinen, koulukaveri tai perheenjäsen, sillä asia on aina yhtä vakava, eikä uhrin tule suojella tekijää.

Tämähän se, mutta ongelma on se, millaisia käsityksiä ihmisillä (myös lapsilla) on niitä seurauksista, joita on jos perheen ongelmat käyvät ilmi. Kuten ylempänä vastasinkin seiskalle, aiheeseen liittyy paljon pelkoja ja esimerkiksi stigman pelko. 

Itse ajattelen, että medialla on iso rooli tässä. Se nostaa esille ne kaikista rankimmat tapaukset, ja näinollen ihmisille muodostuu käsitys siitä, että pienikin ongelma voi johtaa lapsen poisviemiseen. Perhepalveluita ja sosiaalihuollon sekä lastensuojelun työtä pitäisi nostaa positiivisessa valossa esiin. 

Toinen ongelma on mielestäni äitimyytti: jos perheessä on ongelmia, syyllinen on aika usein äiti, vaikka tekijä olisi joku muu, tai itse lapsella olisi ongelmia. Ei uskalleta hakea apua tai ottaa sitä vastaan, kun on olemassa se riski että äiti leimataan pahaksi ja huonoksi äidiksi. Toisaalta myös terveydenhuollon ammattilaisten pitäisi tiedostaa se, miten he äitiyden ja siihen liittyvät velvollisuudet käsittävät, ettei heidän suunnaltaan hyökätä äitiä vastaan. Ja pitäisi korostaa isän roolia kasvattajana samalla, kasvatus ja perheen pyörittäminen ovat yhä äidin harteilla, vaikka isä osallistuisikin vaikka lastenhoitoon - käsitykset ja vaikkapa juuri käsitys äidistä kodin pyörittäjänä eivät helpolla muutu, vaikka käytännössä asiat olisivatkin eri tavalla kuin vaikka kymmenen vuotta sitten. 

Äidin rooli on rankka, monestakin näkökulmasta. Äitejä ja äitien moninaisuutta pitäisi korostaa. 

(loppurant ei varsinaisesti aiheeseen liity, mutta niihin ongelmiin jota sen hoitamiseen liittyy...)

Vanhempien mielenterveysongelmat tulisi ottaa äärimmäisen vakavasti, varsinkin jos vanhempi on yrittänyt päästä mielenterveyspalvelujen piiriin. Jos näin ei toimita, ollaan mielestäni tehty hoitovirhe, ei vain arviointivirhettä.

Olen eri mieltä huostaanotosta. Siinä tilanteessa se on katastrofi, mutta elämää pidemmällä tähtäimellä ajateltuna, sen tulisi olla yksi vaihtoehdoista toisten rinnalla; ei jossain pinkan pohjalla. Lapsi suojelee aina vanhempaansa, mutta jonkun tulisi osata suojella lasta.

Meillä kävi peruskoulun aikana ainakin kolme kertaa palokunnasta/ poliisista ihmisiä puhumassa tulipaloista ja toiminnasta tulipalon sattuessa sekä hätänumeroon soittamisesta tulipalotilanteessa sekä kovasti kiellettiin soittamasta turhaan hätänumeroon yms.

Kertaakaan ei siis kukaan käynyt puhumassa hyväksikäytöistä tai seksuaalisesta, henkisestä ja fyysisestä väkivallasta sekä niiden vääryydestä/ avun saamisesta. Näistä olisi voinut edes joskus joku poliisi tms. käydä puhumassa sekä lisäksi ihan opettajat voisivat toisinaan puhua tällaisista asioista, esim. terveystiedon tunnilla jne. Kuitenkin jonkinlaisesta väkivallasta taitaa useampi kärsiä elämänsä aikana verrattuna siihen, että kuinka moni kokee tulipalon.

Lisäksi toki terveydenhoitajat/ koululääkärit voisivat jollain tavalla kysyä, että onko kokenut väkivaltaa tms. normaalien terveystarkastusten yhteydessä. Tärkeintä olisi varmasti myös tuoda aina esille, että uhri/ lapsi on syytön näihin asioihin/ tilanteisiin jne. Tärkeää olisi myös huomioida pienetkin väkivaltaiset teot ja juuri se, että tekijä voi olla niin vanhempi, sukulainen, naapuri, valmentaja, sisarus jne.

Omalla kohdallani tosiaan koin aika rankkaakin väkivaltaa (seksuaalista, henkistä ja fyysistä) melkein koko lapsuuteni ajan eikä kukaan (aikuinen) koskaan asiasta kysynyt. En tiennyt sen olevan epänormaalia, kun minulle se oli arkea. Ja kerran kun minua taas satutettiin kotonani ja en tiennyt miten saisin sen loppumaan, niin otin jopa kännykän käteeni ja aioin soittaa hätänumeroon kunnes muistin, että ei sinne saa "turhaan" soittaa ja tyyliin vain tulipalo on ainoa järkevä syy soittaa hätänumeroon.

Eli oma neuvoni/ toiveeni olisi vain, että näistä asioista puhuttaisiin enemmän lapsille ja nuorille sekä myös järjestettäisiin mahdollisuuksia kertoa mahdollisista omista kokemuksista rauhallisessa ympäristössä ehkä vielä mieluummin jollekin tuntemattomalle (poliisi esim.) kuin tutulle koulun opettajalle. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä kävi peruskoulun aikana ainakin kolme kertaa palokunnasta/ poliisista ihmisiä puhumassa tulipaloista ja toiminnasta tulipalon sattuessa sekä hätänumeroon soittamisesta tulipalotilanteessa sekä kovasti kiellettiin soittamasta turhaan hätänumeroon yms.

Kertaakaan ei siis kukaan käynyt puhumassa hyväksikäytöistä tai seksuaalisesta, henkisestä ja fyysisestä väkivallasta sekä niiden vääryydestä/ avun saamisesta. Näistä olisi voinut edes joskus joku poliisi tms. käydä puhumassa sekä lisäksi ihan opettajat voisivat toisinaan puhua tällaisista asioista, esim. terveystiedon tunnilla jne. Kuitenkin jonkinlaisesta väkivallasta taitaa useampi kärsiä elämänsä aikana verrattuna siihen, että kuinka moni kokee tulipalon.

Lisäksi toki terveydenhoitajat/ koululääkärit voisivat jollain tavalla kysyä, että onko kokenut väkivaltaa tms. normaalien terveystarkastusten yhteydessä. Tärkeintä olisi varmasti myös tuoda aina esille, että uhri/ lapsi on syytön näihin asioihin/ tilanteisiin jne. Tärkeää olisi myös huomioida pienetkin väkivaltaiset teot ja juuri se, että tekijä voi olla niin vanhempi, sukulainen, naapuri, valmentaja, sisarus jne.

Omalla kohdallani tosiaan koin aika rankkaakin väkivaltaa (seksuaalista, henkistä ja fyysistä) melkein koko lapsuuteni ajan eikä kukaan (aikuinen) koskaan asiasta kysynyt. En tiennyt sen olevan epänormaalia, kun minulle se oli arkea. Ja kerran kun minua taas satutettiin kotonani ja en tiennyt miten saisin sen loppumaan, niin otin jopa kännykän käteeni ja aioin soittaa hätänumeroon kunnes muistin, että ei sinne saa "turhaan" soittaa ja tyyliin vain tulipalo on ainoa järkevä syy soittaa hätänumeroon.

Eli oma neuvoni/ toiveeni olisi vain, että näistä asioista puhuttaisiin enemmän lapsille ja nuorille sekä myös järjestettäisiin mahdollisuuksia kertoa mahdollisista omista kokemuksista rauhallisessa ympäristössä ehkä vielä mieluummin jollekin tuntemattomalle (poliisi esim.) kuin tutulle koulun opettajalle. 

Hyvä kirjoitus ja hyviä pointteja. Toivon, että elämäsi tulee olemaan sinulle vielä hyvä. Tunnen voimakasta sympatiaa.

Ensinnäkin täytyy ymmärtää väkivallan monimuotoisuus. Jos kyseessä on sellainen pahoinpitely josta jää fyysisiä ruhjeita, toteaminen on yksinkertaista. Tuo on kuitenkin vain yksi osa asiasta.

Väkivalta on vallankäyttöä väkisin. Henkisen väkivalta on yleisintä, tuhoisinta. Toisen vähättely, mitätöinti. Että lapsi nähdään itsen jatkeena, trofeena joka kuuluu kulissiin, omana lohtuna. Esim kiintymyssuhdehäiriö tulee jos se aikuinen joka on turva, tekeekin pahaa. Sitten aikuisenakin odotetaan hyvyyttä sieltä missä sitä ei ole. On epävakautta ja läheisriippuvuutta. Odotetaan korjaavaa kokemusta.

Heikot haluaa alistaa toisia jotta tuntisivat itsensä vahvaksi edes hetken. Tasapainoiset ihmiset ei alista toisia.

Seksuaalinen väkivalta: jos toista pidetään paikallaan väkisin, se ymmärretään väkivallaksi. Mutta kun on LISÄKSI seksuaalinen sävy, se onkin vain poikien leikkiä kuulemma. Samoin jos puolituttu raiskataan "hellästi" kun nukkuu, ei satuteta niin että jäisi pysyviä jälkiä, ei sitä ymmärretä väkivallaksi. Sitä se kuitenkin on mitä enimmässä määrin. Vallan käyttöä väkisin.

Väkivallassa on aina kyse vallan käytöstä. Aina joku haluaa itselleen, omaan valtaansa jotain. Luulla että itsellä on oikeus. Tässä kohtaa on turha selittää primitiivistä miehen tai eläimen viettiä, jos henkilö muuten elää normaalisti, käy töissä ja osaa hillitä impulssejaan.

Hyväksikäytetty voi toipua, jos lähellä on edes yksi ihminen joka uskoo häntä, eikä syyllistä. Toiseksi pahinta, teon lisäksi, jos kukaan ei usko.

En ole vieläkään saanut apua vaikka koin äärimmäisiä asioita kotona.

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin täytyy ymmärtää väkivallan monimuotoisuus. Jos kyseessä on sellainen pahoinpitely josta jää fyysisiä ruhjeita, toteaminen on yksinkertaista. Tuo on kuitenkin vain yksi osa asiasta.

Väkivalta on vallankäyttöä väkisin. Henkisen väkivalta on yleisintä, tuhoisinta. Toisen vähättely, mitätöinti. Että lapsi nähdään itsen jatkeena, trofeena joka kuuluu kulissiin, omana lohtuna. Esim kiintymyssuhdehäiriö tulee jos se aikuinen joka on turva, tekeekin pahaa. Sitten aikuisenakin odotetaan hyvyyttä sieltä missä sitä ei ole. On epävakautta ja läheisriippuvuutta. Odotetaan korjaavaa kokemusta.

Heikot haluaa alistaa toisia jotta tuntisivat itsensä vahvaksi edes hetken. Tasapainoiset ihmiset ei alista toisia.

Seksuaalinen väkivalta: jos toista pidetään paikallaan väkisin, se ymmärretään väkivallaksi. Mutta kun on LISÄKSI seksuaalinen sävy, se onkin vain poikien leikkiä kuulemma. Samoin jos puolituttu raiskataan "hellästi" kun nukkuu, ei satuteta niin että jäisi pysyviä jälkiä, ei sitä ymmärretä väkivallaksi. Sitä se kuitenkin on mitä enimmässä määrin. Vallan käyttöä väkisin.

Väkivallassa on aina kyse vallan käytöstä. Aina joku haluaa itselleen, omaan valtaansa jotain. Luulla että itsellä on oikeus. Tässä kohtaa on turha selittää primitiivistä miehen tai eläimen viettiä, jos henkilö muuten elää normaalisti, käy töissä ja osaa hillitä impulssejaan.

Hyväksikäytetty voi toipua, jos lähellä on edes yksi ihminen joka uskoo häntä, eikä syyllistä. Toiseksi pahinta, teon lisäksi, jos kukaan ei usko.

"Hyväksikäytetty voi toipua, jos lähellä on edes yksi ihminen joka uskoo häntä, eikä syyllistä. Toiseksi pahinta, teon lisäksi, jos kukaan ei usko."

Y laudassa on meneillään juuri tälläinen tapaus, missä Lasu ja poliisikaan ei ole puuttunut. Lan gan nimi oli jotain kauhupelejä