Missä vaiheessa te muut parisuhteeseen kelpaamattomat ikisinkut myönsitte tilanteenne ja luovutitte asian suhteen kokonaan

Käy parturissa ja suihkussa niin saat kumppanin

Et sä miestä mihinkään tarvitse.

Jo joskus lapsena. En ole koskaan elänyt sellaista todellisuutta, jossa olisin ollut sukupuoleni kautta kiinnostava kenenkään mielestä enkä näin ollen ole koko asiaa sen kummemmin miettinytkään.

Samalla lailla voisi kysyä, että koska luovuin ajatuksesta päästä avaruuslennolle. Niin kaukana on parisuhde minun maailmastani aina ollut.

En nyt vielä luovuta, mutta jos 30-vuotiaana olen vielä naimaton niin...

Erosta yli 10v ja seurustelua sen jälkeen 0. Nykyään kumppanin kaipuu on jo aika vähäistä. Joskus tulee tunne, että oispa kiva, kun olis joku, mutta yksinoloon on jo niin tottunut, että arki tuntuu hiton helpolta näin. En varsinaisesti ole luovuttanut, mutta en näe vaivaa asian eteen, ehkä pitäisi jos ei halua olla yksin loppuelämäänsä. Olen kuitenkin mieluummin yksin kuin paskassa suhteessa, jossa ollaan vain siksi, että voi sanoa olevansa parisuhteessa.

Olen 27, ollut 4 suhteessa ennen ja deittaillut. Miehiä kyllä riittäisi mutta juurikin sen takia ei kiinnosta koska parisuhde on oikeasti yliarvostettua. Miksi on vaikeaa olla yksin joillekkin? Itselleni se on ihan parasta, saan päättää miten elän kodissani, en ole emotionaalisesti kahlittu kehenkään. Usein stressaan itseni kipeäksi jos olen parisuhteessa miehen kanssa koska vastuut tuntuvat jotenkin painostavammilta. Ei tosiaankaan monet miehet minulle sovi. Ystävistä saan seuraa, jos haluan haleja niin sitten saan niitä kyllä sinkku kavereilta jos on romanttinen ystävyys. Hassua kun monet rajaa ystävyyden ja parisuhteet niin rajallisiksi ettei niistä hyödy kokonaisuudessa. Seksi minua ei kiinnosta koska saan helposti virtsatien tulehduksia vaikka hygienia hyvä onkin plus ei se niin hyvältä tunnu kuin kuvittelisi. Emotionaalista yhteyttä ja älykkyydeltään samantasoista kemiaa haen mutta ei ole tullut vastaan

25v.

N37 enkä ole koskaan saanut parisuhdetta, tapailua, romatiikkaa. Taas kevät toi sen kaipuun, kunpa se nyt viimeinkin kuolisi kokonaan.

Olen ollut viimeksi suhteessa 25-vuotiaana ja nekin olivat jotain teini-iän räpellyksiä/säätöjä, ei mitään tosissaan koskaan. SILTI koitin vielä päälle 40-vuotiaana saada yhtä miestä suhteeseen kanssani mutta epäonnistuin ja sain siipeeni pahasti. Ehkä mä nyt alan uskoa etteivät suhteet vaan ole mun juttu.

30-vuotiaaksi asti ehkä elin vielä lapsenuskossa, että kyllä tämä vielä tästä. Ehkä pari vuotta tuosta tajusin, että jos olen yli 30 vuotta ollut aina yksin niin ei tämä tästä ikinä muutu. Ja vielä enemmän tajusin, että kuka edes kaltaistani haluaisi. Ei se tarkoita, että kaipuu tai halu toisen luo poistuisi, en vain siihen enää ole pitkään aikaan uskonut tai sen eteen mitään tehnyt.

Aiempi jo kirjoittikin että lapsena.

Aivan sama minulla.

En koskaan voinut edes haaveilla seurustelevani, meneväni naimisiin tai saavan lapsia.

Eläväni normaalia elämään. Se oli jotain mikä tapahtui muille, minä olin sen ulkopuolella.

Ennen se ei vaivannut kovinkaan paljoa.

Maksimissaan harmitti ja sitten menin eteenpäin.

Olen aloittajan kanssa saman ikäinen, nyt pari vuotta asia on vaivannut hirveästi ja välillä tuntuu repivän minut riekaleiksi.

Vaikuttaa henkiseen ja sitä myöden fyysiseen olooni todella negatiivisesti.

Uskon syyn, miksi asia on alkanut vaivaamaan viimeisinä vuosina, johtuvan siitä kun vanhemmatkin ovat jo oikesti suht vanhoja ja olen ainoa lapsi, niin konkreettisesti jo näen että jään jossain vaiheessa aivan yksin.

Mutta kysymykseesi vastaus: ei hajuakaan miten hyväksyä asiaa.

Joskus luen ketjuja sinkkuuden hyvistä pulista, mutta eipä ne paljoa lämmitä.

Ja muistutan itseäni siitä että ikisinkkuna varmaankin helppo mielikuvitella millaista olisi olla suhteessa, ne parhaat palat.

Todellisuus voi olla jotain ihan muuta...

Tsemppiä sinulle!!

Kesä tuntuu olevan pahinta aikaa tähän liittyen, ainakin minun mielestäni.

Olin 37v. Saisin kyllä seurustelusuhteita, mutta koska haluan jotain kunnollista ja pysyvää tai ei mitään... siksi olen pian ollut itsekseni pian seitsemän vuotta. Ja tulee jatkumaan.

49v ja kaikki mennyt pieleen. Olen aina ollut laastari. Nyt loppu. Saapa ostaa ja tehdä mitä haluaa. Kukaan ei valita rahankäytöstä tai ulkonäöstä.

Suht samassa iässä ja sen jälkeen olenkin sitten keskittynyt pelkästään hyvinvointiin, terveellisiin elämäntapoihin ja treenaamiseen eli olen nyt paremmassa kunnossa kuin koskaan.

Toisaalta se toisen ihmisen ja läheisyyden kaipuu ei varmaan katoa koskaan kokonaan vaikka sen hyväksyy ja tiedostaakin, ettei omaa perhettä ja parisuhdetta tule koskaan saamaan. Itsellekin on tässä taas herännyt ihan samoja romanttisia haaveita ja ajatuksia kuin aina ennenkin eli kuinka ihanaa olisikaan kokea edes kerran se kuuluisa rakkauden kesä.

N43

Vierailija kirjoitti:

Erosta yli 10v ja seurustelua sen jälkeen 0. Nykyään kumppanin kaipuu on jo aika vähäistä. Joskus tulee tunne, että oispa kiva, kun olis joku, mutta yksinoloon on jo niin tottunut, että arki tuntuu hiton helpolta näin. En varsinaisesti ole luovuttanut, mutta en näe vaivaa asian eteen, ehkä pitäisi jos ei halua olla yksin loppuelämäänsä. Olen kuitenkin mieluummin yksin kuin paskassa suhteessa, jossa ollaan vain siksi, että voi sanoa olevansa parisuhteessa.

Tuo on totta, että elämä tuntuu yksin hiton helpolta kun vertaa niihin omiin parisuhteisiin jotka on olleet todella työläitä ja hankalia. Se vaan tuntuu näin nelikymppisenä, vapaaehtoisesti liki 15 vuotta ikisinkkuna eläneenä melko pahalta, ettei parisuhteessa oikeasti kuulukaan olla niin hankalaa ja työlästä vaan parisuhde voi oikeasti antaa enemmän kuin ottaa. Harmittaa, että nuorena sitä tuhlasi sen luottamuksen vääriin miehiin ja kuvitteli, että parisuhteen eteen vaan pitää nähdä vaivaa, koska eihän kukaan ole täydellinen eikä sitä paitsi mitään hollywood-hömppäromantiikkaa ole oikeasti olemassakaan eli parisuhteessa eläminen nyt vaan on tällaista pskaa.

Nyt kun tietää mitä haluaa ja minkä verran on valmis joustamaan niin onkin jo myöhäistä. Miksikään irtopanoksi ja/tai salasuhteeseen en edelleenkään ala ja aidosti hyville miehille taas on enemmän kysyntää kuin tarjontaa tässä iässä..

Up

Samoin jo lapsena tajusin etten tule koskaan olemaan vaimo tai äiti. Olin poikatyttö. En ollut edes teininä kiinnostava poikien mielestä. Aikuisena oli jonkun verran vientiä ja sain huomiota kun yritin sopeutua sellaiseksi söpöksi hassuttelijaksi. Pukeuduin seksikkäästi ja naisellisesti ja olin keimaileva miehille. Sain paljonkin huomiota. Olisin saanut varmaan suhteitakin ja oli minulla pari. Ne suhteet vain perustui siihen kun oli painetta olla missä tahansa suhteessa. Mutta en jaksanut vetää sitä roolia, en ollut sellainen. En oikein tiedä millainen sitten olen. Yhä enemmän tuntuu, että olen äärimmäisen introvertti. Miehessäkin arvostan introverttiyttä ja boheemiutta. Sellaiset miehet vaan haluavat ehkä vielä erikoisempaa kuin minä, joka kuitenkin rakastaa tavallista arkea ja tasapainoa. Eli en edes syty valtaväestön miehille. Baarissa minua tuli joskus jututtamaan jämäkkä armeijassa työskentelevä komistus, joka varmasti saisi naisen kuin naisen, mutta minuun sellainen ei tee vaikutusta. Arvostan kyllä näitä ominaisuuksia, mutta romanttisesti en kiinnostu. ymmärrän kyllä, että ei niissä miehissä ole mitään vikaa vaan siinä että minä en kiinnostu juuri kenestäkään. Enkä aio tyytyä vain suhteen saamisen takia. Suhteelta vaadin enemmän kuin pelkkää ystävyyttä. Pitää olla intohimoa. Suhteen saa varmasti kuka tahansa. Niin paljon on yksinäisiä ja epätoivoisia. Intohimoinen Rakastuminen on harvinaisempaa ja sitä minä haluan. Niinä vuosina kun yritin olla avoin ja flirtti miestennielijä, menin kyllä rikki.

Sama, lapsesta saakka minulla on ollut sinkun identiteetti ja lapsia en ole koskaan halunnutkaan. Asia ei ole edes vaatinut tietoista miettimistä vaan se on ollut itsestäänselvää.

Minulla on ollut yksi vakava suhde ja muutama lyhytaikainen juttu, yksi salasuhde ja tosi pitkäaikainen fwb. Nyt on käytännön syistä ja koronan takia hiipunut tämä viimeinenkin ja se vähän mietityttää, että oliko seksielämäkin tässä, nelikymppisenä. Olen äärimmäisen introvertti ja mikään ihmisten seurassa harvoin antaa enemmän kuin ottaa. Jos unelmien prinssi karauttaisi paikalle, olisi seksihommissa taitava ja hauskaa ja älykästä keskusteluseuraa, tapailusuhde kiinnostaisi. En voisi enää asua kenenkään kanssa. Nuorena ehkä olisin sopeutunut. Kuulostan parisuhdetta tavoittelevien ketjua lukevien mielestä varmasti kamalalta ja itsestäni liikoja kuvittelevalta, mutta pointti on siinä, että on varaa olla kronkeli, jos ei yhtään haittaa jäädä ilman.

En vielä täysin ole luovuttanut mutta tuskin siihenkään menee kauaa. Ongelmani ei ole, ettenkö saisi parisuhdetta - saisin varmasti vaikka heti jos haluaisin. Mutta kenen kanssa? Haluaisin kyllä parisuhteen, mutta en koe mielekkääksi ryhtyä parisuhteeseen vain parisuhteen takia, jonkun täysin minulle sopimattoman ihmisen kanssa. Alan pikku hiljaa ymmärtämään, että sellaista ihmistä joka minulle sopii ja jonka kanssa haluaisin parisuhteeseen ryhtyä, ei taida olla edes olemassa. Ja silloin paras ja samalla myös ainoa vaihtoehto on pysytellä yksin.

Olin jo luovuttanut, ja sitten ihastuin. Taas. Oli vaan sen verran raju mielenhäiriö, että piti päästä juttelemaan naisen kanssa, toivoen melkein, että tulee sellaista tylytystä, että voi rauhassa katkeroitua komeron nurkkaan.

Ei tullut tylytystä, vaan ihan mukavaa juttuseuraa. Hän oli sitä mieltä, ettei toivosta saa luopua, ja tuttavuutemme on jatkunut kohta kaksi vuotta. Emme siis seurustele, mutta joku meitä yhdistää.