Olen hämmentynyt yksin jäämisestä yliopistolla: eikö supliikki, ystävällinen ja rento seurani kelpaa kenellekään?

Tunnen tyypin: nuo itseään rentoina supliikkimiehinä pitävät (olen aika varma, että kyseessä on mies): rakastavat omaa ääntään, koko ajan pitää olla äänessä, vaikkei olisi mitään sanottavaa. Omasta mielestään ovat huumorintajuisia, mutta muut saattavat olla eri mieltä.

Tuntuu, että kirjoittaja jättää nyt jotain oleellista mainitsematta. On totta, että opiskelijapiirit voivat olla kaikesta riekkumisesta huolimatta jäyhiä ja konservatiivisia, ja oman porukan imagoon sopimattomia tyyppejä karsastetaan. Kirjoituksesta sai rivien välistä silti sen käsityksen, että kirjoittaja pitää itseään muita vähän parempana tyyppinä ja on närkästynyt siitä, ettei olekaan saavuttanut suosiota supliikilla. Hän on voinut olla siellä kotiseudullaan neljänsadan kilometrin päässä se piirien keskipiste ja tottua omaan asemaansa. Opiskeluympyröissä onkin sitten ollut luvassa tiputus maan pinnalle.

Tekisi mieli sanoa, että kirjoittaja hakee muista ensisijaisesti mielenkiintoista tekemistä ja huomiota itselleen. On hiukan rasittavaa joutua herkästi tylsistyvän ja suodattamattomasti asiansa ilmaisevan henkilön henkilökohtaiseksi sirkuspelleksi.

Nytkin minulla on työpöydälläni joulukortti, jossa lukee joulutervehdyksenä "älä möllötä koko lomaa ja tule pirteänä töihin" ja yöpöydälläni Idiootit ympärilläni -kirja, joka kertoo että väriltään keltainen ihmistyyppi on äänekäs, temperamenttinen ja äärimmäisen herkkä tylsistymään ja ilmaisemaan mielipiteensä. Koin kortin loukkaavana, koska se tuli ihmiseltä jota en edes tunne kunnolla. Hän taas kokee minut näemmä kovinkin läheiseksi ja koki asiakseen valittaa joulukortissa, etten viihdytä häntä enää tarpeeksi.

Riittää että on mies eikä erityisen komea ja supliikki.

Veikkaan, että muut ihmiset yliopistolla eivät näe kirjoittajaa supliikkina, ystävällisenä ja rentona. Heidän silmissään hän on ehkä pikemminkin suupaltti, liian tuttavallinen sekä kykenemätön keskustelemaan mistään vakavasti. Kirjoittajan kannattaisi miettiä sitä, millaisten ihmisten seurassa hän viihtyy ja ennen kaikkea sitä, mitä annettavaa hänellä itsellään on toiselle ihmiselle. Nyt vaikuttaa siltä, että hän on jumiutunut jonkin roolin vetämiseen ja vähän sohii sinne sun tänne kaverustumispyrkimyksissään. Tällainen käytös ajaa yleensä ihmisiä vain etäämmälle.

Y

Tuolla on puoliso. Kilttiksellä ei ole edes sitä.

Tässä on nyt uutta kulmaa, kun on tuo puoliso kumminkin.

Itse koin, että välillä yritin puhua jollekin vieressä olijalle, joskus jonkun parityön merkeissä pari sanaa enemmänkin. Usein puhuminen oli väkinäistä, luennolla istujat eivät orientoituneet mitenkään siten oleiluun, että vieruskaverin kanssa voisi jotain puhua. Kuppikunnat myös oli muodostettu varhain, eikä niihin ollut enää mitään menemistä. Sosiaalisimmilla kausilla yliopistolla siellä saattoi olla jotain hyvänpäiväntuttuja, joiden kanssa höpötellä jotain, graduseminaari oli ainakin tällainen.

Yleisesti minusta yliopisto oli paikka, jossa äärettömän vaikea tutustua ihmisiin.

Ainakin meillä ekavuotisetkin jaottelivat toisensa hyvin nopeasti niihin jotka kannatti tuntea ja niihin joilla ei ollut merkitystä. Ystävällisyydellä ei ollut sen kanssa mitään tekemistä kuka oli suosittu ja kuka ei. Paskaltahan se minustakin tuntui kun luulin että edessä on elämän parhaat vuodet ja uusia ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Yleisesti minusta yliopisto oli paikka, jossa äärettömän vaikea tutustua ihmisiin.

Tämä johtuu somesta. Ennen vanhan elämän joutui jättämään taakseen kun lähti yliopistoon.

Omasta mielestään supliikki ja ystävällinen, todellisuudessa jatkuvasti äänessä oleva mulkku.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin meillä ekavuotisetkin jaottelivat toisensa hyvin nopeasti niihin jotka kannatti tuntea ja niihin joilla ei ollut merkitystä. Ystävällisyydellä ei ollut sen kanssa mitään tekemistä kuka oli suosittu ja kuka ei. Paskaltahan se minustakin tuntui kun luulin että edessä on elämän parhaat vuodet ja uusia ystäviä.

☹️

Arvoitukseksi jäi myös, miten aktiivinen tämä supliikki mies on itse. Pyöriikö vain eri porukoissa toivoen, että muut ihastuvat tämän puheenlahjoihin ja kutsuvat mukaan? Valitettavasti totuus on, että usein pitää olla itse ehdottamassa tekemistä ja näkemistä muille. Osa on niin hitaasti lämpeävää porukkaa, että ystävyyden muodostamisessa kestää jopa koko lukuvuosi. Onko hän jäänyt odottamaan, vai turhautuneena aina vaihtanut seuraa?

Opiskelussa on kyse ennenkaikkea verkostoitumisesta, koska harva työllistyy enää vain tutkinnollaan, ja entistä useamman on ryhdyttävä pakkoyrittäjäksi palkkatyön sijaan. Parhaat mahdollisuudet saada oikeita ystäviä onkin nykyään 100% työllisyyden aloilla kuten lääke-/oikeustiede.

Mut sillä on puoliso kumminkin.

Vierailija kirjoitti:

Opiskelussa on kyse ennenkaikkea verkostoitumisesta, koska harva työllistyy enää vain tutkinnollaan, ja entistä useamman on ryhdyttävä pakkoyrittäjäksi palkkatyön sijaan. Parhaat mahdollisuudet saada oikeita ystäviä onkin nykyään 100% työllisyyden aloilla kuten lääke-/oikeustiede.

Ilmankos työpaikoilla on niin tehotonta. Kaverin kaverin kaverin kaverin kaveri. Tutun tutun tutun tuttu.

Vierailija kirjoitti:

Mut sillä on puoliso kumminkin.

Tai sitten keksi puolison tai muita yksityiskohtia hämärtääkseen oikeaa henkilöllisyyttään.

Vierailija kirjoitti:

Veikkaan, että muut ihmiset yliopistolla eivät näe kirjoittajaa supliikkina, ystävällisenä ja rentona. Heidän silmissään hän on ehkä pikemminkin suupaltti, liian tuttavallinen sekä kykenemätön keskustelemaan mistään vakavasti. Kirjoittajan kannattaisi miettiä sitä, millaisten ihmisten seurassa hän viihtyy ja ennen kaikkea sitä, mitä annettavaa hänellä itsellään on toiselle ihmiselle. Nyt vaikuttaa siltä, että hän on jumiutunut jonkin roolin vetämiseen ja vähän sohii sinne sun tänne kaverustumispyrkimyksissään. Tällainen käytös ajaa yleensä ihmisiä vain etäämmälle.

Siis niinkö, että hyvä ihminen ja "sosiaalisesti" arvostettava ja "taitava" on sellainen, joka keskustelee rentona vakavia? Miten se on mahdollista? Eivätkö nuo kaksi asiaa, yhtäältä epämuodollinen rentous ja huumorintajuinen puhetapa ynnä käytös, sekä toisaalta totinen vakavuus, ole toistensa vastakohtia ja siten toisensa poissulkevia ominaisuuksia, ainakin samanaikaisesti?

Ja miksi pitäisi yleensäkään olla niin pirun "vakava"?

Miten teidän ensimmäisen sukupolven tai kokonaan junantuomien uuskaupunkilaisten "akateemikkojen" ja vegetaristihipstereitten kanssa muka pitää käyttäytyä ennenkuin se kelpaa teidän "yliopistolaisille" korkeuksillenne?  Tätä kysyn ihan siis vain kaikella ystävyydellä lähinnä uteliaisuuttani, kun itse en ole ensinnäkään "akateeminen", eikä toiseksi asia ole muutenkaan minulle henkilökohtaisesti ajankohtainen eikä läheinen.

Itselläni on normaalit käytöstavat ja puhun itse tavistyyliin suhteellisen vapaasti kaikille, miettimättä alinomaa "kontekstia" ja noita teidän irrationaalisia "sosiaalisia koodejanne". Useimpien kanssa elämä sujuu ihan terveesti ja vaikeuksitta, mutta olen kyllä kieltämättä huomannut, että tuollainen eriskummallinen paskantärkeily, umpimielisyys, nämä kaikenmaailman puhelinkammot, "sosiaalisten tilanteitten pelot", "introverssi"-ilmiöt, tervehtimisen vältteleminen, kaikenlainen viivyttely- ym. välttelykäyttäytyminen esim. porraskäytävään samaan aikaan osumisen estämiseksi, sekä kaikenlainen itsekeskeinen erikoisuudentavoittelu kummallisine rituaalikäyttäytymisineen on lisääntynyt, ja se on aina vain lisääntymään päin itseäni nuoremmissa ikäluokissa - esim- n. kolmekymppisissä ja sitä nuoremmissa - ja naisilla tuollaista kaikenlaista oikuttelua esiintyy vielä enemmän kuin samanikäisillä miehillä.

Minä ymmärrän tuota Hesarin mielipidekirjoittajaa. Ei normaaliin elämään kuulu mikään jatkuva "kontekstin" märehtiminen eikä sosiaalisen hierarkian laskelmointi. On voitava puhua aivan normaalisti vaikka vessassakäynnistä kunhan ei puhu kenellekään mitenkään loukkaavasti.

Laskeutukaa hipsteriernut jo alas maan pinnalle sieltä akateemisesta yläilmakehästänne: ei tuo tuollainen nyrpistely ole tervettä - eikä oikeasti akateemistakaan.

Suomalaiset nyt ovat perustympeitä ihan kaikissa ympäristöissä, ei yliopisto ole mikään poikkeus. Onneksi itse aikanaan tutustuin pariin ystävään, jotka ovat pysyneet läheisinä jo parikymmentä vuotta. Eihän sitä silloin heti tajunnut, mutta olimme kaikki asuneet ulkomailla jo ennen yliopisto-opintojen alkua eli meillä oli samanlainen viestintätapa, joka oli avoin ja ystävällinen. Sillä tyylillä ei tavallisten suomalaisten kanssa pitkälle pötki.