Olen hämmentynyt yksin jäämisestä yliopistolla: eikö supliikki, ystävällinen ja rento seurani kelpaa kenellekään?

Jos tyyppi on sellainen kuin kuuluisa rennot feministit FB-ryhmä. 

Jätkäshenkilö 47 vuotta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaan, että muut ihmiset yliopistolla eivät näe kirjoittajaa supliikkina, ystävällisenä ja rentona. Heidän silmissään hän on ehkä pikemminkin suupaltti, liian tuttavallinen sekä kykenemätön keskustelemaan mistään vakavasti. Kirjoittajan kannattaisi miettiä sitä, millaisten ihmisten seurassa hän viihtyy ja ennen kaikkea sitä, mitä annettavaa hänellä itsellään on toiselle ihmiselle. Nyt vaikuttaa siltä, että hän on jumiutunut jonkin roolin vetämiseen ja vähän sohii sinne sun tänne kaverustumispyrkimyksissään. Tällainen käytös ajaa yleensä ihmisiä vain etäämmälle.

Siis niinkö, että hyvä ihminen ja "sosiaalisesti" arvostettava ja "taitava" on sellainen, joka keskustelee rentona vakavia? Miten se on mahdollista? Eivätkö nuo kaksi asiaa, yhtäältä epämuodollinen rentous ja huumorintajuinen puhetapa ynnä käytös, sekä toisaalta totinen vakavuus, ole toistensa vastakohtia ja siten toisensa poissulkevia ominaisuuksia, ainakin samanaikaisesti?

Ja miksi pitäisi yleensäkään olla niin pirun "vakava"?

Miten teidän ensimmäisen sukupolven tai kokonaan junantuomien uuskaupunkilaisten "akateemikkojen" ja vegetaristihipstereitten kanssa muka pitää käyttäytyä ennenkuin se kelpaa teidän "yliopistolaisille" korkeuksillenne?  Tätä kysyn ihan siis vain kaikella ystävyydellä lähinnä uteliaisuuttani, kun itse en ole ensinnäkään "akateeminen", eikä toiseksi asia ole muutenkaan minulle henkilökohtaisesti ajankohtainen eikä läheinen.

Itselläni on normaalit käytöstavat ja puhun itse tavistyyliin suhteellisen vapaasti kaikille, miettimättä alinomaa "kontekstia" ja noita teidän irrationaalisia "sosiaalisia koodejanne". Useimpien kanssa elämä sujuu ihan terveesti ja vaikeuksitta, mutta olen kyllä kieltämättä huomannut, että tuollainen eriskummallinen paskantärkeily, umpimielisyys, nämä kaikenmaailman puhelinkammot, "sosiaalisten tilanteitten pelot", "introverssi"-ilmiöt, tervehtimisen vältteleminen, kaikenlainen viivyttely- ym. välttelykäyttäytyminen esim. porraskäytävään samaan aikaan osumisen estämiseksi, sekä kaikenlainen itsekeskeinen erikoisuudentavoittelu kummallisine rituaalikäyttäytymisineen on lisääntynyt, ja se on aina vain lisääntymään päin itseäni nuoremmissa ikäluokissa - esim- n. kolmekymppisissä ja sitä nuoremmissa - ja naisilla tuollaista kaikenlaista oikuttelua esiintyy vielä enemmän kuin samanikäisillä miehillä.

Minä ymmärrän tuota Hesarin mielipidekirjoittajaa. Ei normaaliin elämään kuulu mikään jatkuva "kontekstin" märehtiminen eikä sosiaalisen hierarkian laskelmointi. On voitava puhua aivan normaalisti vaikka vessassakäynnistä kunhan ei puhu kenellekään mitenkään loukkaavasti.

Laskeutukaa hipsteriernut jo alas maan pinnalle sieltä akateemisesta yläilmakehästänne: ei tuo tuollainen nyrpistely ole tervettä - eikä oikeasti akateemistakaan.

narsisti

Jätkäshenkilö 47 vuotta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaan, että muut ihmiset yliopistolla eivät näe kirjoittajaa supliikkina, ystävällisenä ja rentona. Heidän silmissään hän on ehkä pikemminkin suupaltti, liian tuttavallinen sekä kykenemätön keskustelemaan mistään vakavasti. Kirjoittajan kannattaisi miettiä sitä, millaisten ihmisten seurassa hän viihtyy ja ennen kaikkea sitä, mitä annettavaa hänellä itsellään on toiselle ihmiselle. Nyt vaikuttaa siltä, että hän on jumiutunut jonkin roolin vetämiseen ja vähän sohii sinne sun tänne kaverustumispyrkimyksissään. Tällainen käytös ajaa yleensä ihmisiä vain etäämmälle.

Siis niinkö, että hyvä ihminen ja "sosiaalisesti" arvostettava ja "taitava" on sellainen, joka keskustelee rentona vakavia? Miten se on mahdollista? Eivätkö nuo kaksi asiaa, yhtäältä epämuodollinen rentous ja huumorintajuinen puhetapa ynnä käytös, sekä toisaalta totinen vakavuus, ole toistensa vastakohtia ja siten toisensa poissulkevia ominaisuuksia, ainakin samanaikaisesti?

Ja miksi pitäisi yleensäkään olla niin pirun "vakava"?

Miten teidän ensimmäisen sukupolven tai kokonaan junantuomien uuskaupunkilaisten "akateemikkojen" ja vegetaristihipstereitten kanssa muka pitää käyttäytyä ennenkuin se kelpaa teidän "yliopistolaisille" korkeuksillenne?  Tätä kysyn ihan siis vain kaikella ystävyydellä lähinnä uteliaisuuttani, kun itse en ole ensinnäkään "akateeminen", eikä toiseksi asia ole muutenkaan minulle henkilökohtaisesti ajankohtainen eikä läheinen.

Itselläni on normaalit käytöstavat ja puhun itse tavistyyliin suhteellisen vapaasti kaikille, miettimättä alinomaa "kontekstia" ja noita teidän irrationaalisia "sosiaalisia koodejanne". Useimpien kanssa elämä sujuu ihan terveesti ja vaikeuksitta, mutta olen kyllä kieltämättä huomannut, että tuollainen eriskummallinen paskantärkeily, umpimielisyys, nämä kaikenmaailman puhelinkammot, "sosiaalisten tilanteitten pelot", "introverssi"-ilmiöt, tervehtimisen vältteleminen, kaikenlainen viivyttely- ym. välttelykäyttäytyminen esim. porraskäytävään samaan aikaan osumisen estämiseksi, sekä kaikenlainen itsekeskeinen erikoisuudentavoittelu kummallisine rituaalikäyttäytymisineen on lisääntynyt, ja se on aina vain lisääntymään päin itseäni nuoremmissa ikäluokissa - esim- n. kolmekymppisissä ja sitä nuoremmissa - ja naisilla tuollaista kaikenlaista oikuttelua esiintyy vielä enemmän kuin samanikäisillä miehillä.

Minä ymmärrän tuota Hesarin mielipidekirjoittajaa. Ei normaaliin elämään kuulu mikään jatkuva "kontekstin" märehtiminen eikä sosiaalisen hierarkian laskelmointi. On voitava puhua aivan normaalisti vaikka vessassakäynnistä kunhan ei puhu kenellekään mitenkään loukkaavasti.

Laskeutukaa hipsteriernut jo alas maan pinnalle sieltä akateemisesta yläilmakehästänne: ei tuo tuollainen nyrpistely ole tervettä - eikä oikeasti akateemistakaan.

Miksi yhdistät sosiaalisten tilanteiden pelon ylimielisyyteen?

Jätkäshenkilö 47 vuotta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaan, että muut ihmiset yliopistolla eivät näe kirjoittajaa supliikkina, ystävällisenä ja rentona. Heidän silmissään hän on ehkä pikemminkin suupaltti, liian tuttavallinen sekä kykenemätön keskustelemaan mistään vakavasti. Kirjoittajan kannattaisi miettiä sitä, millaisten ihmisten seurassa hän viihtyy ja ennen kaikkea sitä, mitä annettavaa hänellä itsellään on toiselle ihmiselle. Nyt vaikuttaa siltä, että hän on jumiutunut jonkin roolin vetämiseen ja vähän sohii sinne sun tänne kaverustumispyrkimyksissään. Tällainen käytös ajaa yleensä ihmisiä vain etäämmälle.

Siis niinkö, että hyvä ihminen ja "sosiaalisesti" arvostettava ja "taitava" on sellainen, joka keskustelee rentona vakavia? Miten se on mahdollista? Eivätkö nuo kaksi asiaa, yhtäältä epämuodollinen rentous ja huumorintajuinen puhetapa ynnä käytös, sekä toisaalta totinen vakavuus, ole toistensa vastakohtia ja siten toisensa poissulkevia ominaisuuksia, ainakin samanaikaisesti?

Ja miksi pitäisi yleensäkään olla niin pirun "vakava"?

Miten teidän ensimmäisen sukupolven tai kokonaan junantuomien uuskaupunkilaisten "akateemikkojen" ja vegetaristihipstereitten kanssa muka pitää käyttäytyä ennenkuin se kelpaa teidän "yliopistolaisille" korkeuksillenne?  Tätä kysyn ihan siis vain kaikella ystävyydellä lähinnä uteliaisuuttani, kun itse en ole ensinnäkään "akateeminen", eikä toiseksi asia ole muutenkaan minulle henkilökohtaisesti ajankohtainen eikä läheinen.

Itselläni on normaalit käytöstavat ja puhun itse tavistyyliin suhteellisen vapaasti kaikille, miettimättä alinomaa "kontekstia" ja noita teidän irrationaalisia "sosiaalisia koodejanne". Useimpien kanssa elämä sujuu ihan terveesti ja vaikeuksitta, mutta olen kyllä kieltämättä huomannut, että tuollainen eriskummallinen paskantärkeily, umpimielisyys, nämä kaikenmaailman puhelinkammot, "sosiaalisten tilanteitten pelot", "introverssi"-ilmiöt, tervehtimisen vältteleminen, kaikenlainen viivyttely- ym. välttelykäyttäytyminen esim. porraskäytävään samaan aikaan osumisen estämiseksi, sekä kaikenlainen itsekeskeinen erikoisuudentavoittelu kummallisine rituaalikäyttäytymisineen on lisääntynyt, ja se on aina vain lisääntymään päin itseäni nuoremmissa ikäluokissa - esim- n. kolmekymppisissä ja sitä nuoremmissa - ja naisilla tuollaista kaikenlaista oikuttelua esiintyy vielä enemmän kuin samanikäisillä miehillä.

Minä ymmärrän tuota Hesarin mielipidekirjoittajaa. Ei normaaliin elämään kuulu mikään jatkuva "kontekstin" märehtiminen eikä sosiaalisen hierarkian laskelmointi. On voitava puhua aivan normaalisti vaikka vessassakäynnistä kunhan ei puhu kenellekään mitenkään loukkaavasti.

Laskeutukaa hipsteriernut jo alas maan pinnalle sieltä akateemisesta yläilmakehästänne: ei tuo tuollainen nyrpistely ole tervettä - eikä oikeasti akateemistakaan.

😤

Vierailija kirjoitti:

Ainakin meillä ekavuotisetkin jaottelivat toisensa hyvin nopeasti niihin jotka kannatti tuntea ja niihin joilla ei ollut merkitystä. Ystävällisyydellä ei ollut sen kanssa mitään tekemistä kuka oli suosittu ja kuka ei. Paskaltahan se minustakin tuntui kun luulin että edessä on elämän parhaat vuodet ja uusia ystäviä.

Miksi sinun tarvitsisi olla erityisen suosittu, jollei suunnittele jotain poliittista uraa tai ole esiintyvä taiteilija? Eikö ole parempi että on muutama hyvä kaveri, joiden kanssa tulee luonnostaan toimeen ja joiden seurassa voi olla omana itsenään. Osa ihmistä kokee laajan ystävä- ja tuttavapiirin ylläpitämisen pikemmin rasittavana ja sosiaalisesti kuluttavana. Kyllä yliopistolta löytää hyviä ystäviä ilman että tarvitsee heilua missään bileissä tai olla mukana osakunta- ja ainejärjestötoiminnassa. Omana opiskeluaikana yliopiston kuppilat olivat hyviä kokoontumispaikkoja, joissa tapasi tuttuja naamoja vaihtelevin kokoonpanoin.

Jätkäshenkilö 47 vuotta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaan, että muut ihmiset yliopistolla eivät näe kirjoittajaa supliikkina, ystävällisenä ja rentona. Heidän silmissään hän on ehkä pikemminkin suupaltti, liian tuttavallinen sekä kykenemätön keskustelemaan mistään vakavasti. Kirjoittajan kannattaisi miettiä sitä, millaisten ihmisten seurassa hän viihtyy ja ennen kaikkea sitä, mitä annettavaa hänellä itsellään on toiselle ihmiselle. Nyt vaikuttaa siltä, että hän on jumiutunut jonkin roolin vetämiseen ja vähän sohii sinne sun tänne kaverustumispyrkimyksissään. Tällainen käytös ajaa yleensä ihmisiä vain etäämmälle.

Siis niinkö, että hyvä ihminen ja "sosiaalisesti" arvostettava ja "taitava" on sellainen, joka keskustelee rentona vakavia? Miten se on mahdollista? Eivätkö nuo kaksi asiaa, yhtäältä epämuodollinen rentous ja huumorintajuinen puhetapa ynnä käytös, sekä toisaalta totinen vakavuus, ole toistensa vastakohtia ja siten toisensa poissulkevia ominaisuuksia, ainakin samanaikaisesti?

Ja miksi pitäisi yleensäkään olla niin pirun "vakava"?

Miten teidän ensimmäisen sukupolven tai kokonaan junantuomien uuskaupunkilaisten "akateemikkojen" ja vegetaristihipstereitten kanssa muka pitää käyttäytyä ennenkuin se kelpaa teidän "yliopistolaisille" korkeuksillenne?  Tätä kysyn ihan siis vain kaikella ystävyydellä lähinnä uteliaisuuttani, kun itse en ole ensinnäkään "akateeminen", eikä toiseksi asia ole muutenkaan minulle henkilökohtaisesti ajankohtainen eikä läheinen.

Itselläni on normaalit käytöstavat ja puhun itse tavistyyliin suhteellisen vapaasti kaikille, miettimättä alinomaa "kontekstia" ja noita teidän irrationaalisia "sosiaalisia koodejanne". Useimpien kanssa elämä sujuu ihan terveesti ja vaikeuksitta, mutta olen kyllä kieltämättä huomannut, että tuollainen eriskummallinen paskantärkeily, umpimielisyys, nämä kaikenmaailman puhelinkammot, "sosiaalisten tilanteitten pelot", "introverssi"-ilmiöt, tervehtimisen vältteleminen, kaikenlainen viivyttely- ym. välttelykäyttäytyminen esim. porraskäytävään samaan aikaan osumisen estämiseksi, sekä kaikenlainen itsekeskeinen erikoisuudentavoittelu kummallisine rituaalikäyttäytymisineen on lisääntynyt, ja se on aina vain lisääntymään päin itseäni nuoremmissa ikäluokissa - esim- n. kolmekymppisissä ja sitä nuoremmissa - ja naisilla tuollaista kaikenlaista oikuttelua esiintyy vielä enemmän kuin samanikäisillä miehillä.

Minä ymmärrän tuota Hesarin mielipidekirjoittajaa. Ei normaaliin elämään kuulu mikään jatkuva "kontekstin" märehtiminen eikä sosiaalisen hierarkian laskelmointi. On voitava puhua aivan normaalisti vaikka vessassakäynnistä kunhan ei puhu kenellekään mitenkään loukkaavasti.

Laskeutukaa hipsteriernut jo alas maan pinnalle sieltä akateemisesta yläilmakehästänne: ei tuo tuollainen nyrpistely ole tervettä - eikä oikeasti akateemistakaan.

Olet akateeminen ja tuo julistava tyyli on tuttua. Höm 🤔

Itselläni kävi hiukan näin. Peruskoulun ja lukion liikuin hiukan erilaisissa kaveriporukoissa, mutta aina oli kuitenkin pieni kaveriporukka ympärillä. Muutin AMK:hon toiselle paikkakunnalle parin tunnin päähän kotoa. Sielä en päässyt porukoihin, koska en tykännyt känniörveltää, enkä siis yksinkertaisesti nähnyt siinä mitään hienoa, että luokkakaverini harrasti lähes sammumispisteessä yhtä humalaisen poikaystävän kanssa šèkšíä keskellä kaupungin toria, en asunut kaupungin oikealla puolella, en tullut oikeista piireistä. Asun kaupungissa edelleen (tosin ensi kesänä muutto pois!) ja töissä sain taas kavereita, hyviäkin.

Oma käsitys vs todellisuus, hmm...

Suomalainen pitää ystävällisyyttä heikkoutena. Venäläiset on samanlaisia. Sisarkansa.

Ihminen kirjotitaa:

”Olin valmis sukeltamaan loputtomaan ihmissuhdeverkostoon ja napsimaan ehtymättömät varannot uusia ystäviä.

...En todellakaan ehtinyt saada jalkaani oven väliin, jotta olisin tullut kutsutuksi mukaan mihinkään keskusteluista.

...en siis liene helppo ystävä.

...suhtautumiseni kanssaopiskelijoihini on sanalla sanoen penseä.

...Kivat sinulle, joka olet kyennyt ystävystymään ja verkostoitumaan yliopistossa.

...hedelmää tuottavan tutustumisen koodikieltä tai poppakonstia

...kikkoja

...sanat, jotka lirkuttamalla, sopertamalla, huikkaamalla tai vaikka sähköttämällä ystävyys yliopistossa alkaa itää?”

Ihan oikeasti. Minulla itselläni on vaikeuksia löytää uusia ystäviä ja pelkään ihmisiä, mutta jopa minä tajuan, että tämän kirjoittajan näkemys ystävyydestä on niin kieroutunut, ettei sen kanssa voi saada ystäviä. Mutta hän syyttää siitä tietenkin muita.

Tykkään enempi nettiseurallisuudesta kuin livesupliikista.

Aikoinaan oli Helsingin yliopistossa järjestelmä nimeltä Portacom, se oli vähän kuin nettifoorumien edeltäjä ja siellä oli yhdessä kaikkien alojen opiskellijoita ja opettajiakin. Yliopiston ulkopuolista väkeä kuitenkaan ei. Oli mahtavin systeemi ikinä, muistaako kukaan? Sellainen pitäisi olla joka oppilaitoksesssa. Sain jopa työpaikan sen kautta. 

Eka ajatus näin peruskoulupohjalta oli, että ehkäpä yliopistolla halutaan tehdä jotain muuta kuin ystävystyä. En tietenkään tiedä, kun ei ole kokemusta, mutta mitä olen oman ystäväni puuhia siellä seuraillut niin aika kiireiseltä on vaikuttanut. 

Jätkäshenkilö 47 vuotta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaan, että muut ihmiset yliopistolla eivät näe kirjoittajaa supliikkina, ystävällisenä ja rentona. Heidän silmissään hän on ehkä pikemminkin suupaltti, liian tuttavallinen sekä kykenemätön keskustelemaan mistään vakavasti. Kirjoittajan kannattaisi miettiä sitä, millaisten ihmisten seurassa hän viihtyy ja ennen kaikkea sitä, mitä annettavaa hänellä itsellään on toiselle ihmiselle. Nyt vaikuttaa siltä, että hän on jumiutunut jonkin roolin vetämiseen ja vähän sohii sinne sun tänne kaverustumispyrkimyksissään. Tällainen käytös ajaa yleensä ihmisiä vain etäämmälle.

Siis niinkö, että hyvä ihminen ja "sosiaalisesti" arvostettava ja "taitava" on sellainen, joka keskustelee rentona vakavia? Miten se on mahdollista? Eivätkö nuo kaksi asiaa, yhtäältä epämuodollinen rentous ja huumorintajuinen puhetapa ynnä käytös, sekä toisaalta totinen vakavuus, ole toistensa vastakohtia ja siten toisensa poissulkevia ominaisuuksia, ainakin samanaikaisesti?

Ja miksi pitäisi yleensäkään olla niin pirun "vakava"?

Kukaan ei ole väittänyt, että pitäisi aina olla jotenkin erityisen "vakava". Mutta kyllä ihmiset karsastavat monesti henkilöä, jonka on aina päästävä vääntämään vitsiä, kuittailemaan tai muuten lyömään läskiksi ihan arkipäiväisetkin keskustelut. Tiedän näitä pellejä ja omasta mielestään he ovat, kas vain, rentoja tyyppejä. Jos kirjoittaja kuuluu tähän sarjaan - sitähän me emme siis tiedä - niin todennäköisesti hän löytäisi kavereitakin huomattavasti helpommin, jos välillä kommunikoisi hieman asiallisemmin ihmisten kanssa. Rennosti voi keskustella myös niistä "vakavista" aiheista. Antaa ihmisestä jotenkin sosiaalisesti kypsymättömän kuvan, jos kuvittelee, että vakavampi keskustelu on aina ankeaa tai paskantärkeää pönöttämistä.

Tekstin kirjoittaja kertoo alkaneensa suhtautua penseästi muihin opiskelijoihin, koska ei saa vastakaikua itselleen. Ihan kuin muut olisivat hänelle jotain velkaa, ja nyt heitä täytyy rangaista. Ihmisiä ei voi pakottaa ystävystymään kaikkien kanssa, ja tekstistä paistaa läpi sellainen passiivis-aggressiivinen uhriutuminen, että en ihmettele yhtään kun ystäviä ei löydy.

Vierailija kirjoitti:

Eka ajatus näin peruskoulupohjalta oli, että ehkäpä yliopistolla halutaan tehdä jotain muuta kuin ystävystyä. En tietenkään tiedä, kun ei ole kokemusta, mutta mitä olen oman ystäväni puuhia siellä seuraillut niin aika kiireiseltä on vaikuttanut. 

Vaikka tietysti menin pääsääntöisesti opiskelemaan, minä halusin kyllä myös kavereita koska muutin yliopiston takia vieraalle paikkakunnalle kauas kotoa. Ei suurin osa ihmisistä halua olla koko ajan yksinkään. Yliopistossa on kyllä kiireistä, mutta silti koko ajan ei voi vain keskittyä täysillä kouluun. 

Olin ujo ja sosiaalisilta taidoiltani heikko, kun aloitin opinnot yliopistossa. Silti löysin sieltä pysyvän kaveripiirin.

En tosin suhtautunut penseästi kehenkään.

Vierailija kirjoitti:

Opiskelussa on kyse ennenkaikkea verkostoitumisesta, koska harva työllistyy enää vain tutkinnollaan, ja entistä useamman on ryhdyttävä pakkoyrittäjäksi palkkatyön sijaan. Parhaat mahdollisuudet saada oikeita ystäviä onkin nykyään 100% työllisyyden aloilla kuten lääke-/oikeustiede.

Etenkin humanistisilla aloilla näin. Yrittäjyys lisääntynyt kovasti.

Tekstin lukeneena oletan 100% varmasti ihmisen, joka tämän kirjoitti olevan mies. Vaikka eletään "sukupuoletonta" aikakautta, niin tässä tulee aika julmasti esille kunka miehet jäävät yksin.

Vierailija kirjoitti:

Tekstin kirjoittaja kertoo alkaneensa suhtautua penseästi muihin opiskelijoihin, koska ei saa vastakaikua itselleen. Ihan kuin muut olisivat hänelle jotain velkaa, ja nyt heitä täytyy rangaista. Ihmisiä ei voi pakottaa ystävystymään kaikkien kanssa, ja tekstistä paistaa läpi sellainen passiivis-aggressiivinen uhriutuminen, että en ihmettele yhtään kun ystäviä ei löydy.

Word.

Olen ollut tällainen uhriutuja ja ystävyyden vaatija reippaasti päälle parikymppiseksi saakka. Nyt jälkiviisaana hävettää ja hirvittää tämä entinen minäni, tosin olen yrittänyt opetella olemaan kiitollinen siitä, että olen oppinut jotain menneistä virheistäni ja kyennyt kasvamaan ihmisenä edes vähän. Jälkiviisaus on tuonut mukanaan senkin oivalluksen, että en itse asiassa edes aidosti pitänyt suurimmasta osasta ihmisiä, joiden kanssa yritin pakottaa kaveruutta. Mielestäni käyttäydyin ystävällisesti ja fiksusti mutta tiedostan, että kyllä oma ylemmyydentuntoinen asenteeni on siitä huolimatta tihkunut läpi. Ihminen ei välttämättä tietoisesti käyttäydy ikävästi mutta esim. sanavalinnat, äänensävyt, mikroilmeet ja muu kehonkieli kyllä paljastavat, onko hän aidosti niin mukava kuin itse kuvittelee.

Itse koin oloni oikiksessa todella ulkopuoliseksi enkä todellakaan kuulunut mihinkään porukkoihin; joitain satunnaisia ystäviä oli. Tämä tosin johtuu täysin minusta itsestäni, sillä pohjoisessa kouluvuosina (ala- ja yläaste) olin koulukiusattu ja itsetunto jo kolhittu ennen lukioon menemistä. 

Kun sitten aloitin Turussa oikiksen, en tuntenut kuuluvani sinne. Mielestäni kaikki oli "tosi älykkäitä ja varmaan todella fiksuja, kun ovat oikikseen päässeet" tajuamatta sitä, että olenhan minäkin tänne ekalla yrityksellä sisään tullut. En sitten kokenut oloani luontevaksi siellä. Lisäksi porukka oli mielestäni aika naurettavaa, kun salkut kourassa ja puvut päällä korostivat olevansa oikislaisia, kun taas itse kuljin nahkatakki, reikäfarkut ja nahkareppu selässä..... Samoihin aikoihin syömishäiriöni oli pahimmillaan ja se edelleen eristi minua toisista.

Joten oma asenteeni oli esteenä verkostoitumiselle ja ystävystymiselle.

Tosin valmistumisenkin jälkeen meni vuosia ja vuosia, että pidin muita asianajajia "tosi älykkäinä ja viisaina" tajuamatta, että itsekin olen asianajaja. Nyt 48 -vuotiaana (vuodesta 2006 oma yritys) omaa työhistoriaani taaksepäin katsoessani on vasta havahtunut tajuamaan, että ulkopuolisen silmin tuo tyyppi (= minä) on täytynyt olla tosi pätevä ja hyvä ammatissaan, kun on täysin ilman suvun tai tutun tutun apuja kolunnut läpi tuon työhistorian ja saanut oman yrityksen toimimaan ollen sen ainoa työntekijä. 

Edelleenkin ole ns. yksinäinen susi eikä minulla ole helppo ystävystyä. Vaikka ammatillisesti pätevä ja hyvä, niin ihmisenä en koe olevani kovin kiinnostava (olen asianajaja, mutta jos tuo asianajuus otetaan minusta pois, niin kovin paljon ei jää jäljelle...). 

Eli matkan varrella muotoutunut tilanne, mikä täysin päinvastainen kuin opiskeluaikana: asianajaja -minästä on muodostunut lähes 100 %:sti minä ja jos tuon asianajajan ottaa minusta pois, niin se mitä jäljelle jää ei ole kovinkaan kiinnostavaa.... En edes osaa puhua tai ajatella paljoa muuta kuin juristilasien läpi. Opiskeluaikana olisin ollut kiinnostava minänä, mutta se epävarmuus fiksuudestani vaikeutti ystävystymistä ja vuosien saatossa pyrkinyt pätevöittämään itseäni eri tehtävissä ja nyt sen saavutettuani, onkin minuus kadonnut ja pelkkä asianajaja jäänyt jäljelle.... :( :(

Olkoon ensi vuoden tavoite löytää se MINÄ täältä tämän hemmetin asianajajan alta. Se, miten sen teen, onkin sitten toinen kysymys....

ps. epävarmana ihmisenä on ollut ja on edelleen erittäin helppoa piiloutua tuon asianajaja -minän taakse. Silloinhan minun ei tarvitse tulla esiin, vaan se asianajaja puhuu..... Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan....

Kauhea vuodatus ja hieman myös ohi otsikon. Sori siitä.

F