Aloitin juomisen jo lapsena. Kohtalontovereita? ja yleistä keskustelua alkoholin haitoista ja vaikutuksista.

Lyhyesti taustoja.
Aloitin juomisen 13-vuotiaana. Siitä lähti joka viikonloppuinen ja nykyään myös viikolla tissutelu (toisinaan). Viikonloppu juominen on aina humalanhakuista, siis ns. pää täyteen.
Enää harvemmin hölmöilen mutta pidän nousuhumalan tunteesta ja kun pääsen rentoon olotilaan. Tätä on nyt jatkunut yli 10 vuotta.
Molemmat vanhempani ovat alkoholisteja enkä missään nimessä olisi tahtonut samaa polkua kulkea. Nykyään ymmärrän heitä kuitenkin vaikkakin ainakin mielestäni pystyn pitämään juomisen hallinnassa eikä siitä ole haittaa ympäristööni.
Tuskin läheiseni edes tietää todellisesta tilanteestani sillä asiat ovat ulkoapäin katsottuna jopa uskomattoman hyvin.

En tiedä pääsenkö tästä tilanteestani pois vaikka halua toisinaan olisikin.
Kuitenkaan minulla ei ole mitään tarpeeksi motivoivaa syytä tällä hetkellä.
Alkoholi ei ole oikeastaan vaikuttanut elämääni (enää) niin suurpiirteisesti, että sen käyttö minua huolestuttaisi.
Toisaalta mietin, että se, etten näe elämälläni mitään suurempaa tarkoitusta enkä oikein välitä tarpeeksi itsestäni niin voisiko se johtua juurikin juomisestani.

Olen aina ollut luonteeltani kiltti ja tunnollinen. Olen aistinut tuntemuksia ja myötätuntenut ihmisiä yleisesti elämässäni.
Myöskin määrätietoisuus monissa asioissa on vienyt minua hyvin eteenpäin.
Ehkä näillä luonteenpiirteillä olen päässyt onneksi sen verran pitkälle, että minulla on ollut aina töitä kun työelämässä aloitin.
Olen saanut hyvät työtodistukset, esimeistehtäviä ja palkka on noussut useaan otteeseen lyhyen työurani aikana.
Olen haluttu tekijä ja työ jossain vaiheessa oikeastaan määritti identiteettini melko pitkälle.
Siitäkin pääsin sitten uupumuksen kautta ja enää teen vain töitä enkä jaksa paineita siitä ottaa, en jaksa pyrkiä ja suorittaa vaikkakin se edelleen xahvasti minussa on ja näkyy sitten muissa asioissa.

Alkoholi on minulle syvään piirtynyt tapa rentoutua enkä edes osaa sanoa tunnenko siitä enää syyllisyyttäkään. Ei vain kiinnosta kunhan pystyn toimimaan arjessani.
Tosin kongitiivisia vaikeuksia jonkin verran on mutta sekin menee kausittaisen huonon unen piikkiin sekä ehdottomasti stressin. Tiedostan kyllä alkoholin myös pahentavan sitä kierrettä, siltikin se tuntuu olevan parhain hyvänolon lähde rakkauden ja saavutusten jälkeen.

Ehkä en vain muista millaista elämä on ilman alkoholia. Epänormaalista tuli kauan sitten normaalia.