Lue keskustelun säännöt.
En haluaisi olla katkera, mutta kuitenkin... kun alkaa elämä olla loppupuolella
08.06.2019 |
45-vuotiaana alkaa miettiä että onko tässä elämässä saavuttanut mitään, onko onnistunut missään.
Ja minkälainen on nykyinen elämänlaatu ja mitä on odotettavissa seuraavat 20-30 vuotta mitä ehkä vielä voi elää.
On toki ihmisiä joilla on asiat paljon huonomminkin, mutta ei se nyt kauheesti lohduta kun tuntuu että oliko tässä mun elämässä nyt oikein mitään järkeä.
Olen onnekas että mulla on lapset, mies, sisaruksia, vanhemmat ja joitain ystäviäkin jotka välittää musta jne. mutta terveys ei ole hyvä, talous on kuralla, ei ole koskaan ollut vakituista työpaikkaa, jatkuva stressi päällä joka pyrkii muuttumaan ahdistukseksi ja jopa paniikiksi.
Yritän olla positiivinen suurimman osan aikaa, ja ajatella että ehkä tämä tästä, nurkan takana voi olla jotain hyvääkin kun mieli askartelee koko ajan sen pelon kanssa että mitä kauheaa seuraavaksi tapahtuu. Mutta katkeruus yrittää hiipiä mieleen ihan väkisinkin.
Haluaisin olla töissä jossa olisin hyödyllinen, haluaisin että mulla olisi rahaa niin että voisin olla avuksi muille, tai että edes fyysinen kunto olisi niin hyvä että voisin auttaa niitä jotka sitä tarvitsee. Tai jaksaisin edes kunnostaa oman kodin sellaiseksi että siellä olisi hyvä olla, eikä sitä tarvitsisi hävetä. Tunnen itseni aika hyödyttömäksi, ja lähinnä taakaksi ja pettymyksen tuojaksi lähipiirille ja jopa yhteiskunnalle. Ja tämä ei ole kiva tunne. Olen ansassa. Umpikujassa.
Miten teillä muilla keski-ikäisillä, oletteko saaneet elämältä sitä mitä halusitte?
Kommentit (55)
Mun elämä ei ole sujunut mitenkään kivuttomasti, mutta ainoa asia mitä kunnolla suren, etten saanut elää seksuaalista elämää kuin muutaman vuoden 30v sitten. Yksin olen elänyt jo 20v. Jos löytäisinkin rakkauden, en varmastikaan saa enää nautittua seksistä kuin se olisi nuorempana ollut mahdollista. Jep, tämä on mun ns suurin murhe, vaikka oikeasti on pahempiakin, mutta tämä meinaa katkeroittaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko se valetta että lapset ja mies on ainoa asia mikä merkitsee?
Ihmisen kiireisin elämänvaihe päättyy suunnilleen sinun iässäsi. Siihen asti kaikki on enemmän tai vähemmän uutta, kehitystä, eteenpäin menemistä, perheen perustamista sekä sen rakentamista, oman paikan löytämistä ja yhtäkkiä tajuaa, miten asiat tuntuvat liian tutuilta ja samanlaisilta. Elämä on ikään kuin eletty ja saavutettu se, mitä siihen asti on halunnut. Se oma minä ja identiteetti on löytynyt monen ulkoisen asian myötä, joten sitten tulee se ikävaihe kun tekee välitilinpäätöstä itsensä kanssa ja kuka oikeastaan onkaan. Tajuaa, että tässä tahkotaan vielä pahimmillaan(?) 50 vuotta ja myös vanhetaan, ollaan muista riippuvaisia jossakin vaiheessa ja oma kuntokin muuttuu kuin mitä se on ollut nuorempana.
Mietiskelyvaihe voi olla myös ennakkoa vaihdevuosista, jolloin elää kuin murrosiässä itseään etsien. Elämänkokemus auttaa, mutta tunteet heittelevät ja tulee ehkä masennustakin. Käy siis gynellä ja tarkistuta olisiko mistään sellaisesta kyse.
Myös on aikaa kohdata lapsuuden ongelmat, jos sellaisia on. Käsitellä ne pois mielestään ja itsetunnostaan. Kasvaa omaksi itsekseen,
Yleensä jossakin vaiheessa pääsee tasapainoon ja arvostaa elettyä elämäänsä, haluaa uusia haasteita ja todellakin paneutuu sitten siihen uuteen täysillä. Itse löysin 48 vuoden iässä elämäni ammatin ja joka on johdattanut uusiin ja kivoihin juttuihin mukaan. Kärsin vaihdevuodet ja sen jälkeen iski melkoinen villitys, että pidin kyllä hauskaa taatusti koko elämäni edestä ja ihan omilla ansaituilla rahoillani. Ei selitttelyä mihinkään suuntaan.
Uskoisin, että yksi elämän tärkeimpiä juttuja on hyväksyä itsensä sellaisena joka on. Sitä kun miettii ja tajuaa, niin paljon turhaa miettimistä jää pois.
Onneks oon vasta 54 niin ei ole mitenkään fiilistä että olis ohi.
Vierailija kirjoitti:
Sanon tämän viimeisen kerrran, ase ja lasi viskiä the end.
Itse olen ajatellut, että katotaan nyt tämä outo show loppuun, vaikka mitä tulisi vastaan. Kuolleena ehtii olemaan sen jälkeen miljardeja ja miljardeja vuosia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmisen kiireisin elämänvaihe päättyy suunnilleen sinun iässäsi. Siihen asti kaikki on enemmän tai vähemmän uutta, kehitystä, eteenpäin menemistä, perheen perustamista sekä sen rakentamista, oman paikan löytämistä ja yhtäkkiä tajuaa, miten asiat tuntuvat liian tutuilta ja samanlaisilta. Elämä on ikään kuin eletty ja saavutettu se, mitä siihen asti on halunnut. Se oma minä ja identiteetti on löytynyt monen ulkoisen asian myötä, joten sitten tulee se ikävaihe kun tekee välitilinpäätöstä itsensä kanssa ja kuka oikeastaan onkaan. Tajuaa, että tässä tahkotaan vielä pahimmillaan(?) 50 vuotta ja myös vanhetaan, ollaan muista riippuvaisia jossakin vaiheessa ja oma kuntokin muuttuu kuin mitä se on ollut nuorempana.
Mietiskelyvaihe voi olla myös ennakkoa vaihdevuosista, jolloin elää kuin murrosiässä itseään etsien. Elämänkokemus auttaa, mutta tunteet heittelevät ja tulee ehkä masennustakin. Käy siis gynellä ja tarkistuta olisiko mistään sellaisesta kyse.
Myös on aikaa kohdata lapsuuden ongelmat, jos sellaisia on. Käsitellä ne pois mielestään ja itsetunnostaan. Kasvaa omaksi itsekseen,
Yleensä jossakin vaiheessa pääsee tasapainoon ja arvostaa elettyä elämäänsä, haluaa uusia haasteita ja todellakin paneutuu sitten siihen uuteen täysillä. Itse löysin 48 vuoden iässä elämäni ammatin ja joka on johdattanut uusiin ja kivoihin juttuihin mukaan. Kärsin vaihdevuodet ja sen jälkeen iski melkoinen villitys, että pidin kyllä hauskaa taatusti koko elämäni edestä ja ihan omilla ansaituilla rahoillani. Ei selitttelyä mihinkään suuntaan.
Uskoisin, että yksi elämän tärkeimpiä juttuja on hyväksyä itsensä sellaisena joka on. Sitä kun miettii ja tajuaa, niin paljon turhaa miettimistä jää pois.
Keskiluokan joltain kauppakoulun käyneeltä konsultilta ulkoaopittua mantraa ja länkytystä - viiden pennin viisauksia, jotka ei lopulta meinaa yhtään mitään. Siis niinku silleen mietit niinku itteäsi silleen syvällisesti ja sit niinku tajuat et ei kukaan niinku silleen sua rakasta jos et sä ite niinku silleen rakasta itteesi ja niinku tän kun mietit ja hokaat, niin ei tartte enää niinku silleen miettiä turhaan. Liiba laaba diiba daaba.
En ole koskaan pitänyt itsestäni, niillä eväillä on pitänyt tulla toimeen, jotka on annettu - ulkoisesti olenkin pärjännyt, mutta itseäni en hyväksy koskaan. Se johtaa myös tilanteeseen, joka on joillekin tuttu: salaa halveksii niitä, jotka ovat läheisiä ja/tai ystäviä, koska itse ei ole itsensä ystävä, eikä ymmärrä miten joku voi sietää/olla lähellä tällaista tyyppiä.
Vierailija kirjoitti:
Mun elämä ei ole sujunut mitenkään kivuttomasti, mutta ainoa asia mitä kunnolla suren, etten saanut elää seksuaalista elämää kuin muutaman vuoden 30v sitten. Yksin olen elänyt jo 20v. Jos löytäisinkin rakkauden, en varmastikaan saa enää nautittua seksistä kuin se olisi nuorempana ollut mahdollista. Jep, tämä on mun ns suurin murhe, vaikka oikeasti on pahempiakin, mutta tämä meinaa katkeroittaa...
Jotkut joutuu elää seksuaalista elämää jo vauvasta asti joten älä valita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
45-vuotiaana nuoruus on lopullisesti ohi. Se ei kuitenkaan tarkoita että elämä olisi lopullisesti ohi.
Käännät uuden sivun ja mietit että sulla on nyt toinen jakso jonka palikat on vähän erilaisia. Jos olet ollut ulkoaohjautuva, nyt voit alkaa miettimään itseohjautuvuutta esim.
Kyllä huonosta terveydestä"saa" olla katkera. Se estää kumminkin niin monta asiaa, mitkä hyvin toimiville ihmisille on ihan itsestään selviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse täytin juuri 66v ja jos Luoja ja geenit suo, uskoisin eläväni vielä sen 15 vuotta, vaikka eihän sitä koskaan tiedä ja parempi niin.
Viiskymppisenä oli ikäkriisi, jonka ohitettuani tulikin sitten rintasyöpä, myöhemmin vaikea masennus, nivelreuma ja kaikkea muuta koettelemusta, jotka ovat opettaneet arvostamaan elämää.
Takana on myös muutama pitkä ja antoisa parisuhde, joiden päättymisiä en pidä epäonnistumisena. Oikeammin tuntuu kuin olisin elänyt useamman elämän ja pidemmän kuin näihin vuosiin oikeastaan mahtuisi. Nyt kun työelämä on takana saan tehdä omaa työtäni, joka on intohimoni ja elää nykyistä parisuhdettani.
Onkohan sinulla ap vaihdevuosiin liittyvää masennusta? Voisi olla hyvä tosiaan käydä gynellä ja kertoa tuntemuksistaan, niinkuin joku edellä ehdottikin. Samalta kommentoijalta ajatus tsensä hyväksymisestä, jonka täysin allekirjoitan!
Ihan minkä ikäisenä tahansa voi myös aloittaa uutta ja siihen ei tarvitse kenenkään muun lupaa.
Antoisia vuosia sinulle!
Missään ei ole mitään järkeä mutta koita löytää joku mielenkiintoinen oma harrastus vaikkapa puutarhanhoito, mikä tekee onnelliseksi. Et elä täällä toisia varten vaan ainoastaan itseäsi varten ja lopeta turha vaatiminen itseltä. Meillä tässä ikävaiheessa suurimalla osalla alkaa tulla terveysongelmiakin niin että mennään sen mukaan ja hidastetaan. Se on totta että monet alkavat miettimään lapsuuden ongelmia ja olisikohan siinä se keskiän-kriisi miksikä sitä sanotaan.
Mulla ei ole ikinä ollut pätemisen tarvetta niin etten kärsi olla hyödytön ja osaan olla hyödytön sillä elämisen taito sekin ja kun missään ei ole ollut hyvä niin ei korkealta tipu. Nyt pitää vain opetella olemaan hyödytön ja otta onni irti siitäkin. Mulla on ollut helpompaa kun olen aina ollut mitätön ihminen tai missään vaiheessa ei ole ollut mitään kruunua päässä kun olen lapseton ja näkymätön ihminen yhteiskunnalle ollut koko ikäni. Jos on kaikki saavuttanut mihinkä on pyrkinyt niin miksi siltikin ihminen on onneton ja vielä tarvitsisi lisää jotain ja ain puuttuu niinkuin jotain. Monet eroaa kun on jäänyt jokin aika elämättä ja sillä koittaa saada kadotettua nuoruuttaan takaisin. Keski-iän kriisissä sitten haetaan uutta nuoruutta takaisin ylilyönneillä niin että hippalot vinkuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tapasin just mun 82-vuotiaan ystävättäreni. Hän rakastaa ompelemista, seuraa muotia, opiskelee edelleen työväenopistossa ompelemista vaikka on jo tosi taitava. Tämä pohjana sille, että jos elämässä löytää jonkun kiinnostuksen kohteena, jolle 'palaa', niin kyllä se vaan auttaa jaksamaan.
Vierailija kirjoitti:
Onko se valetta että lapset ja mies on ainoa asia mikä merkitsee?
En nyt ymmärrä kysymystä. Mutta tottakai ihmiselle on tärkeimmät asiat rakkaat ihmiset ja terveys (oma ja läheisten). Raha on vain maallista, mutta kyllä sen puute stressaa. Lapset on se syy sekä minulle että miehelle miksi elämää eletään vastoinkäymisistä huolimatta aina eteenpäin.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä sen väliä millä puolella tätä elämää ollaan? Ihminen on kuin kasvi, vaikkapa orvokki. Siemenestä se lähtee, kasvaa ja lopulta kuolee. Ei siihen mitään ihmeellistä angstia tarvitse liittää. Tänään täällä, huomenna poissa. Ja rikkaat kuolee siinä kuin köyhätkin, aika on demokraattinen hyödyke.
Vierailija kirjoitti:
Ihmisen kiireisin elämänvaihe päättyy suunnilleen sinun iässäsi. Siihen asti kaikki on enemmän tai vähemmän uutta, kehitystä, eteenpäin menemistä, perheen perustamista sekä sen rakentamista, oman paikan löytämistä ja yhtäkkiä tajuaa, miten asiat tuntuvat liian tutuilta ja samanlaisilta. Elämä on ikään kuin eletty ja saavutettu se, mitä siihen asti on halunnut. Se oma minä ja identiteetti on löytynyt monen ulkoisen asian myötä, joten sitten tulee se ikävaihe kun tekee välitilinpäätöstä itsensä kanssa ja kuka oikeastaan onkaan. Tajuaa, että tässä tahkotaan vielä pahimmillaan(?) 50 vuotta ja myös vanhetaan, ollaan muista riippuvaisia jossakin vaiheessa ja oma kuntokin muuttuu kuin mitä se on ollut nuorempana.
Mietiskelyvaihe voi olla myös ennakkoa vaihdevuosista, jolloin elää kuin murrosiässä itseään etsien. Elämänkokemus auttaa, mutta tunteet heittelevät ja tulee ehkä masennustakin. Käy siis gynellä ja tarkistuta olisiko mistään sellaisesta kyse.
Myös on aikaa kohdata lapsuuden ongelmat, jos sellaisia on. Käsitellä ne pois mielestään ja itsetunnostaan. Kasvaa omaksi itsekseen,
Yleensä jossakin vaiheessa pääsee tasapainoon ja arvostaa elettyä elämäänsä, haluaa uusia haasteita ja todellakin paneutuu sitten siihen uuteen täysillä. Itse löysin 48 vuoden iässä elämäni ammatin ja joka on johdattanut uusiin ja kivoihin juttuihin mukaan. Kärsin vaihdevuodet ja sen jälkeen iski melkoinen villitys, että pidin kyllä hauskaa taatusti koko elämäni edestä ja ihan omilla ansaituilla rahoillani. Ei selitttelyä mihinkään suuntaan.
Uskoisin, että yksi elämän tärkeimpiä juttuja on hyväksyä itsensä sellaisena joka on. Sitä kun miettii ja tajuaa, niin paljon turhaa miettimistä jää pois.
Niin, mulla on se ongelma että en ole löytänyt paikkaani, siinä mielessä että en ole päässyt vakituiseen työhön, ja tästä olen kärsinyt lähelle 30 vuotta. Muutama vuosi sitten sain uudelta alalta työn ja opiskelin siihen paperitkin, mutta työpaikka oli vain määräaikainen ja nyt olen taas pitkäaikaistyötön vaikka olen neljä ammattia opiskellut elämäni aikana. Tässä alkaa ikä vaikuttaa jo ihan oikeasti työnsaantiin, ja se ottaa päähän ettei silloin kun olin nuori ollut töitä niin että olisi se nuoruus ollut jonkinlainen valtti. Silloin sanottiin että olet niin nuori ja kokematon jne. Nyt sanotaan että meillä oli tässä vaikea valinta, oli monta hyvää hakijaa...
Olen 30 vuotta elänyt omillani ja jo lapsena oppinut kantamaan vastuuta kun olin esikoinen. Ei minulla ole identiteetin kanssa mitään ongelmaa, tiedän mikä ja kuka olen, olen vain pettynyt siihen mihin olen jämähtänyt. Olen ajatellut että olisin ansainnut paremman mahdollisuuden päästä kehittämään työuraani. Minulla on paljon elämänkokemusta, ja jopa sellaista "viisauttakin" mitä eletty elämä tuo, ymmärrän ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa. Ja toki olen aktiivinen yhteiskunnan jäsen siitä huolimatta että työelämään en ole päässyt kunnolla kiinni.
Se vaan on niin rasittavaa kun ei ole taloudellisestikaan siinä tilanteessa kuin ikätoverit, sitä tuntee itsensä epäonnistujaksi.
Terveyspuolella on ollut häikkää todellakin käytännössä koko aikuisiän mutta syytä ei ole oireille löydetty. Nyt on vähän alkanut selvitä se vyyhti, ja nyt sitten löytyikin kohdusta kasvain, se varmasti saadaan hoidettua, mutta jotenkin sekin saa mielen matalaksi kun se koskettaa juuri sitä naiseutta jota olen aina arvostanut. Vaihdevuosia olen itse epäillyt mutta nyt en tiedä onko siitä kyse vai ei, toki se lähellä on joka tapauksessa.
ap
Joku viisas sanoi just että ihminen suhtautuu elämään väärällä tavalla. Ihan kuin syntyisimme tänne palveltavaksi ja valtavan toivelistan kanssa jonka elämän pitää toteuttaa ennenkuin voimme olla edes kohtuullisen onnellisia. Ei se mene niin.
Elämään kuuluu pettymystä, koettelemuksia, onnettomuutta. Toisilla enemmän kuin toisilla. Ei ole mitään toiveautomaattia missään. Itse voi päättää onko onnistunut, ja itse vaikuttaa elämäänsä jos joku. Kenelle te kohdistatte nämä pettymyksen valitukset, kuka on vastuussa teidän elämästänne?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisen kiireisin elämänvaihe päättyy suunnilleen sinun iässäsi. Siihen asti kaikki on enemmän tai vähemmän uutta, kehitystä, eteenpäin menemistä, perheen perustamista sekä sen rakentamista, oman paikan löytämistä ja yhtäkkiä tajuaa, miten asiat tuntuvat liian tutuilta ja samanlaisilta. Elämä on ikään kuin eletty ja saavutettu se, mitä siihen asti on halunnut. Se oma minä ja identiteetti on löytynyt monen ulkoisen asian myötä, joten sitten tulee se ikävaihe kun tekee välitilinpäätöstä itsensä kanssa ja kuka oikeastaan onkaan. Tajuaa, että tässä tahkotaan vielä pahimmillaan(?) 50 vuotta ja myös vanhetaan, ollaan muista riippuvaisia jossakin vaiheessa ja oma kuntokin muuttuu kuin mitä se on ollut nuorempana.
Mietiskelyvaihe voi olla myös ennakkoa vaihdevuosista, jolloin elää kuin murrosiässä itseään etsien. Elämänkokemus auttaa, mutta tunteet heittelevät ja tulee ehkä masennustakin. Käy siis gynellä ja tarkistuta olisiko mistään sellaisesta kyse.
Myös on aikaa kohdata lapsuuden ongelmat, jos sellaisia on. Käsitellä ne pois mielestään ja itsetunnostaan. Kasvaa omaksi itsekseen,
Yleensä jossakin vaiheessa pääsee tasapainoon ja arvostaa elettyä elämäänsä, haluaa uusia haasteita ja todellakin paneutuu sitten siihen uuteen täysillä. Itse löysin 48 vuoden iässä elämäni ammatin ja joka on johdattanut uusiin ja kivoihin juttuihin mukaan. Kärsin vaihdevuodet ja sen jälkeen iski melkoinen villitys, että pidin kyllä hauskaa taatusti koko elämäni edestä ja ihan omilla ansaituilla rahoillani. Ei selitttelyä mihinkään suuntaan.
Uskoisin, että yksi elämän tärkeimpiä juttuja on hyväksyä itsensä sellaisena joka on. Sitä kun miettii ja tajuaa, niin paljon turhaa miettimistä jää pois.
Keskiluokan joltain kauppakoulun käyneeltä konsultilta ulkoaopittua mantraa ja länkytystä - viiden pennin viisauksia, jotka ei lopulta meinaa yhtään mitään. Siis niinku silleen mietit niinku itteäsi silleen syvällisesti ja sit niinku tajuat et ei kukaan niinku silleen sua rakasta jos et sä ite niinku silleen rakasta itteesi ja niinku tän kun mietit ja hokaat, niin ei tartte enää niinku silleen miettiä turhaan. Liiba laaba diiba daaba.
En ole koskaan pitänyt itsestäni, niillä eväillä on pitänyt tulla toimeen, jotka on annettu - ulkoisesti olenkin pärjännyt, mutta itseäni en hyväksy koskaan. Se johtaa myös tilanteeseen, joka on joillekin tuttu: salaa halveksii niitä, jotka ovat läheisiä ja/tai ystäviä, koska itse ei ole itsensä ystävä, eikä ymmärrä miten joku voi sietää/olla lähellä tällaista tyyppiä.
Minäkin olen joskus sanonut että ei minua tarvitse inhota kenenkään, inhoan kuitenkin itse eniten itseäni jo valmiiksi. Mutta totuus on se, että kaikki ihmiset on viallisia, tavalla tai toisella, jokaisella on omat ristinsä kannettavana, jopa niillä joiden elämä ulospäin näyttää täydelliseltä. Harva ihminen oikeasti on kokonaan paska, jokaisella on hyvät ja huonot puolet, ja minä olen yrittänyt pitkin tätä elämääni keskittyä niihin hyviin koska muuten en olisi enää tässä.
Väsyttää vaan se vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen ponnistelu sellaisiin asioihin jotka toisille tuntuu tulevan kuin manulle illallinen. Työpaikoissa on ihmisiä töissä jotka ei tee/osaa töitään kunnolla, eivät tykkää olla siellä ja ovat vaan palkan takia, mutta minua taas ei kukaan huoli töihin vaikka tekisin ihan kaikkeni ja niissä töissä joihin haen olisin oikeasti hyvä. Kauhea tunne kun huomaa että ajattelee että miksi tuokin ääliö saa olla töissä mutta minä en.
ap
Ap kuulostat masentuneelta. Toivottavasti saat siihen apua. Itsensä vertaaminen muihin, varsinkaan taloudelliseen asemaan ei todellakaan edistä elämäniloa. Negattiivinen asenteesi saatta myös haitata työnsaantia. Minusta sinulla on paljon asioita, joista olisi syytäkin olla onnellinen ja kiitollinen. Toivottavasti löydät mielekästä tekemistä ja tavoitteita elämääsi. Katkeruus vain pilaa sinut.
Vierailija kirjoitti:
Missään ei ole mitään järkeä mutta koita löytää joku mielenkiintoinen oma harrastus vaikkapa puutarhanhoito, mikä tekee onnelliseksi. Et elä täällä toisia varten vaan ainoastaan itseäsi varten ja lopeta turha vaatiminen itseltä. Meillä tässä ikävaiheessa suurimalla osalla alkaa tulla terveysongelmiakin niin että mennään sen mukaan ja hidastetaan. Se on totta että monet alkavat miettimään lapsuuden ongelmia ja olisikohan siinä se keskiän-kriisi miksikä sitä sanotaan.
Mulla ei ole ikinä ollut pätemisen tarvetta niin etten kärsi olla hyödytön ja osaan olla hyödytön sillä elämisen taito sekin ja kun missään ei ole ollut hyvä niin ei korkealta tipu. Nyt pitää vain opetella olemaan hyödytön ja otta onni irti siitäkin. Mulla on ollut helpompaa kun olen aina ollut mitätön ihminen tai missään vaiheessa ei ole ollut mitään kruunua päässä kun olen lapseton ja näkymätön ihminen yhteiskunnalle ollut koko ikäni. Jos on kaikki saavuttanut mihinkä on pyrkinyt niin miksi siltikin ihminen on onneton ja vielä tarvitsisi lisää jotain ja ain puuttuu niinkuin jotain. Monet eroaa kun on jäänyt jokin aika elämättä ja sillä koittaa saada kadotettua nuoruuttaan takaisin. Keski-iän kriisissä sitten haetaan uutta nuoruutta takaisin ylilyönneillä niin että hippalot vinkuu.
Mulla on kyllä harrastuksia, myös se puutarhanhoito. Tekemätöntä työtä on tässä kotonakin ihan liikaa, kun kroppa ei jaksa sitä mitä mieli haluaisi. Lapsuuden asioita tuli taas viimeksi mietittyä muutama vuosi sitten kun isäni kuoli, siinä tuli sellaisia kipupisteitä joita kävin ihan ammattilaisen kanssa juttelemassa. Muuten lapsuutta on tullut käytyä läpi jo silloin kun esikoinen syntyi.
Elämä tuntuu ajautuneen sivuraiteelle. Kun on ollut jännityksessä ja stressissä kymmeniä vuosia, ei ole koskaan ollut sellaista hetkeä että "kaikki" olisi hyvin vaan aina on ollut jotain, ja siitä on tullut jo krooninen vaiva. Kun olisi joskus edes vuosi sellaista aikaa että rahat riittää elämiseen eikä kukaan olisi kovin sairas, saisi käydä töissä ja harrastaa, ja vaan elää rauhassa.
ap
Sepä se kun sitä ei voi tehdä kun sillä pilaisi kaikkien läheisten elämät lopullisesti. Pakko jaksaa. Ja kyllähän se ottais päähän jos oliskin juuri ollut tulossa joku hyvä juttu joka muuttaisi loppuelämän suunnan parempaan.
ap