En haluaisi olla katkera, mutta kuitenkin... kun alkaa elämä olla loppupuolella

Vierailija kirjoitti:

Joku viisas sanoi just että ihminen suhtautuu elämään väärällä tavalla. Ihan kuin syntyisimme tänne palveltavaksi ja valtavan toivelistan kanssa jonka elämän pitää toteuttaa ennenkuin voimme olla edes kohtuullisen onnellisia. Ei se mene niin.

Elämään kuuluu pettymystä, koettelemuksia, onnettomuutta. Toisilla enemmän kuin toisilla. Ei ole mitään toiveautomaattia missään. Itse voi päättää onko onnistunut, ja itse vaikuttaa elämäänsä jos joku. Kenelle te kohdistatte nämä pettymyksen valitukset, kuka on vastuussa teidän elämästänne?

Pääasiassa itselle. Mutta myös kohtalolla on näppinsä pelissä, suurin osa asioista tapahtuu sattumalta, kun on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Minä olen muutaman kerran ollutkin, aina siitä ei ole seurannut pidemmälle menevää hyvää, mutta aina on eteenpäin menty ja vaikeuksista jotenkin selvitty. Minä olen tehnyt elämässäni aika suuria muutoksia jo nuoresta asti koska olen tavoitellut hyvää elämää, se vaan tuntuu pakenevan aina vain kauemmas, ja kun niin käy niin väistämättä aika loppuu kesken. Monet tälläkin palstalla sanoo että tässä iässä on nyt saavutettu sitä ja tätä, tuntuu tyhmältä että minä olen vielä jollain tasolla siellä lähtöviivalla kun osa porukkaa on jo maalissa. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Onneks oon vasta 54 niin ei ole mitenkään fiilistä että olis ohi.

Samaa ikäluokkaa olen ja ajattelen että vielä pari vuosikymmentä aktiivista elämää jäljellä - jos terveyttä vain piisaa. Sen jälkeen voi ottaa lunkimmin.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisen kiireisin elämänvaihe päättyy suunnilleen sinun iässäsi. Siihen asti kaikki on enemmän tai vähemmän uutta, kehitystä, eteenpäin menemistä, perheen perustamista sekä sen rakentamista, oman paikan löytämistä  ja yhtäkkiä tajuaa, miten asiat tuntuvat liian tutuilta ja samanlaisilta. Elämä on ikään kuin eletty ja saavutettu se, mitä siihen asti on halunnut. Se oma minä ja identiteetti on löytynyt monen ulkoisen asian myötä, joten sitten tulee se ikävaihe kun tekee välitilinpäätöstä itsensä kanssa ja kuka oikeastaan onkaan. Tajuaa, että tässä tahkotaan vielä pahimmillaan(?) 50 vuotta ja myös vanhetaan, ollaan muista riippuvaisia jossakin vaiheessa ja oma kuntokin muuttuu kuin mitä se on ollut nuorempana. 

Mietiskelyvaihe voi olla myös ennakkoa vaihdevuosista, jolloin elää kuin murrosiässä itseään etsien. Elämänkokemus auttaa, mutta tunteet heittelevät ja tulee ehkä masennustakin. Käy siis gynellä ja tarkistuta olisiko mistään sellaisesta kyse.

Myös on aikaa kohdata lapsuuden ongelmat, jos sellaisia on. Käsitellä ne pois mielestään ja itsetunnostaan. Kasvaa omaksi itsekseen,

Yleensä jossakin vaiheessa pääsee tasapainoon ja arvostaa elettyä elämäänsä, haluaa uusia haasteita ja todellakin paneutuu sitten siihen uuteen täysillä. Itse löysin 48 vuoden iässä elämäni ammatin ja joka on johdattanut  uusiin ja kivoihin juttuihin mukaan.  Kärsin vaihdevuodet ja sen jälkeen iski melkoinen villitys, että pidin kyllä hauskaa taatusti koko elämäni edestä ja ihan omilla ansaituilla rahoillani. Ei selitttelyä mihinkään suuntaan. 

Uskoisin, että yksi elämän tärkeimpiä juttuja on hyväksyä itsensä sellaisena joka on. Sitä kun miettii ja tajuaa, niin paljon turhaa miettimistä jää pois.

Entäpä jos itse hyväksyykin itsensä mutta muille se on ongelma eli ei kelpaa muille sellaisena kuin on? Minulla on aina ollut elämässä ihmisiä, jotka sanoo, että en saa olla tällainen kuin olen, en saa sanoa/ajatella/tehdä jollakin tietyllä tavalla. Ihmiset rakastaa lokeroimista ja ovat mahdottoman ahdasmielisiä. Tuntuu kuin elämä olisi yhtä perustelemista ja taistelua että saa olla oma itsensä. Väsyttävää, uuvuttavaa taistelua. Jotenkin tuntuu että tekee mieli pistää kaikki ihmissuhteet uusiksi, kun väsyy puolensa pitämiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Ap kuulostat masentuneelta. Toivottavasti saat siihen apua. Itsensä vertaaminen muihin, varsinkaan taloudelliseen asemaan ei todellakaan edistä elämäniloa. Negattiivinen asenteesi saatta myös haitata työnsaantia. Minusta sinulla on paljon asioita, joista olisi syytäkin olla onnellinen ja kiitollinen. Toivottavasti löydät mielekästä tekemistä ja tavoitteita elämääsi. Katkeruus vain pilaa sinut.

Tämä elämä kyllä aiheuttaa masennuksen tunteita, ja niin on ollut aina. Ja siihen on myös fyysinen syy, todella pahat vitamiinien ja raudan puute. Kukaan ei mun elämää pystyisi elämään tuntematta masennusta, se olisi sairasta jos tässä tilanteessa ei tuntisi mitään negatiivisia tunteita. 

Työnsaantiin se ei juurikaan vaikuta, koska edellen jaksan töitä hakea ja paneutua työhakemuksiin ja haastatteluihin vaikka hylkyjä tulee. Vaikka tuntuisi että työhaastattelu meni miten hyvin, niin silti joku muu on aina parempi.

Tiedän kyllä että minulla on asioita joista olla kiitollinen ja tietysti olenkin. Kuten otsikossa sanon, en haluaisi olla katkera. Siksi kirjoitankin tänne koska en halua kaataa läheisten niskaan minkäänlaista katkeruutta yhtään enenpää kuin mitä sitä joskus huonoina hetkinä esiin tihkuu.

ap

Itse aina ihmettelin, kun ihmiset puhuivat 30, 40, 50 -kriiseistä. Mutta kun täytin 70, se kriisi iski minuunkin. Ehkä siihen vaikuttivat myös monet sairaudet ja vaivat, jotka iän myötä vain pahenevat. 

Samaa olen miettinyt, olen päälle 40. Minulta on puuttunut parisuhde, en ole koskaan seurustellut vakavasti eikä luonnollisestikaan ole lapsia. Työssä olen onneksi ollut ja tunnistan saman ahdistuksen, minulla oli sitä myös työttömänä ollessa. Toivon että säilyn terveenä.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen tehnyt elämässäni aika suuria muutoksia jo nuoresta asti koska olen tavoitellut hyvää elämää, se vaan tuntuu pakenevan aina vain kauemmas, ja kun niin käy niin väistämättä aika loppuu kesken. Monet tälläkin palstalla sanoo että tässä iässä on nyt saavutettu sitä ja tätä, tuntuu tyhmältä että minä olen vielä jollain tasolla siellä lähtöviivalla kun osa porukkaa on jo maalissa.

Mitä tarkalleen ottaen tavoittelet? Missä maalissa ne muut ovat?

Kysyn mielenkiinnosta, koska elän itse niin erilaista elämää. Olen N40, ei lapsia, ei miestä, asun yksiössä ja olen yrittäjä mutta köyhä. Olen ollut usein masentunut, mutta koen silti olevani suunnilleen siellä missä haluankin. En ole koskaan potenut vauvakuumetta enkä halua asua isossa talossa. Mies olisi välillä ihan kiva, mutta mieluummin yksin kuin sellainen joka ei sovi minulle ja jolle minä en sovi. Seksiä olen opetellut aikuisiällä hankkimaan ilman parisuhdetta, senkin suhteen olen tyytyväinen koska en koe tarvitsevani kiintymystä harrastaakseni nautinnollista seksiä.

Olen kiinnostunut siitä, minkälaisia asioita haluaisit elämääsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen tehnyt elämässäni aika suuria muutoksia jo nuoresta asti koska olen tavoitellut hyvää elämää, se vaan tuntuu pakenevan aina vain kauemmas, ja kun niin käy niin väistämättä aika loppuu kesken. Monet tälläkin palstalla sanoo että tässä iässä on nyt saavutettu sitä ja tätä, tuntuu tyhmältä että minä olen vielä jollain tasolla siellä lähtöviivalla kun osa porukkaa on jo maalissa.

Mitä tarkalleen ottaen tavoittelet? Missä maalissa ne muut ovat?

Kysyn mielenkiinnosta, koska elän itse niin erilaista elämää. Olen N40, ei lapsia, ei miestä, asun yksiössä ja olen yrittäjä mutta köyhä. Olen ollut usein masentunut, mutta koen silti olevani suunnilleen siellä missä haluankin. En ole koskaan potenut vauvakuumetta enkä halua asua isossa talossa. Mies olisi välillä ihan kiva, mutta mieluummin yksin kuin sellainen joka ei sovi minulle ja jolle minä en sovi. Seksiä olen opetellut aikuisiällä hankkimaan ilman parisuhdetta, senkin suhteen olen tyytyväinen koska en koe tarvitsevani kiintymystä harrastaakseni nautinnollista seksiä.

Olen kiinnostunut siitä, minkälaisia asioita haluaisit elämääsi.

Kai se tärkein olisi taloudellinen vakaus ja mielekäs työpaikka, vakituinen työpaikka, niin ettei tarvitsisi jatkuvasti olla hakemassa töitä, vaan voisi elää sitä normaalia arkea ja suunnitella elämää vuosiakin eteenpäin. Jatkuvassa epävarmuudessa vuosikymmenestä toiseen on raskasta elää. Omaan terveyteenkin jaksaisi panostaa enemmän kun ei tarvitsisi miettiä että mihin pääsisi töihin ja millä laskut maksetaan taas ensi kuussa.

Työllä on kuitenkin muutakin arvoa kuin siitä saatava palkka, vaikka se toki tärkein onkin. Kun olin viimeksi töissä niin kyllä sen eron huomasi kun kuului työyhteisöön, vaikka vain määräaikaisena työntekijänä. En osaa oikein edes kuvitella sitä että jos saisi vakituisen paikan että miten se rauhoittaisi mieltä, voisi rauhassa kotiutua sinne työpaikalle ajattelematta koko ajan sitä määräpäivää jolloin kaikki loppuu ja on ohi. Kuitenkin työtään haluaa kehittää ja se on ikävää kun juuri pääsee hyvään vauhtiin niin työt loppuukin. Ja toki myös työkavereiden kanssa pääsee tutuiksi ja yhteistyö sujuu kun ollaan oltu pidempään yhdessä.

Kuitenkin eläkkeeseen on yli 20 vuotta aikaa, ja tuntuu että tässä jumittaessa tuhlaan aikaani, haluaisin päästä käyttämään osaamistani, mielekkäässä työssä oleminen antaa henkisesti todella paljon kun tuntee olevansa arvostettu ja hyödyllinen. Kotona olemiseenkin voisi suhtautua kuten työhön, töitähän tässä kyllä piisaa, mutta koska siinä on se taloudellinen ahdinko päällä niin se lähinnä lannistaa. 

ap

Olen kuusikymppinen ja tyytyväinen siihen että tämä elämä alkaa kohta olla eletty, eikä yhtään liian aikaisin. Aika harvassa olivat ilon hetket, lähinnä vaan huolta, surua ja murhetta. Olisi ollut kaikille osapuolille parempi kun en olisi ikänä syntynytkään.

Vierailija kirjoitti:

Olen kuusikymppinen ja tyytyväinen siihen että tämä elämä alkaa kohta olla eletty, eikä yhtään liian aikaisin. Aika harvassa olivat ilon hetket, lähinnä vaan huolta, surua ja murhetta. Olisi ollut kaikille osapuolille parempi kun en olisi ikänä syntynytkään.

Tuo on kyllä surullista. Tosin yritän itsekin aina ottaa perspektiiviä asioihin siitä että vielä melko lähimenneisyydessä suomalaisten elämä oli pelkkää taistelua hengissä pysymiseksi, lapsia ja äitejä kuoli kuin kärpäsiä, puhumattakaan sodista missä sit miehet kuoli. Siihen nähden tässä on itse saanut elää helppoa elämää. 

Mutta yhtä kaikki, kyllä sitä pettymys toisensa perään kouraisee. Nytkin olen eilisen ja tämän päivän odottanut puhelua että pääsisin työhaastatteluun, mutta eipä ole kukaan soitellut.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kuusikymppinen ja tyytyväinen siihen että tämä elämä alkaa kohta olla eletty, eikä yhtään liian aikaisin. Aika harvassa olivat ilon hetket, lähinnä vaan huolta, surua ja murhetta. Olisi ollut kaikille osapuolille parempi kun en olisi ikänä syntynytkään.

Tuo on kyllä surullista. Tosin yritän itsekin aina ottaa perspektiiviä asioihin siitä että vielä melko lähimenneisyydessä suomalaisten elämä oli pelkkää taistelua hengissä pysymiseksi, lapsia ja äitejä kuoli kuin kärpäsiä, puhumattakaan sodista missä sit miehet kuoli. Siihen nähden tässä on itse saanut elää helppoa elämää. 

Mutta yhtä kaikki, kyllä sitä pettymys toisensa perään kouraisee. Nytkin olen eilisen ja tämän päivän odottanut puhelua että pääsisin työhaastatteluun, mutta eipä ole kukaan soitellut.

ap

Kuulostaa kyllä surulliselta tuo ylläoleva. Aika raaka meno työelämässäkin nykyään kun kaikista koetetaan puristaa ne viimeisetkin mehut. Tsemppiä toivotan vaan kun en muuta osaa sanoa. Löytyy sitä elämästä monta kaunistakin asii vaikka murheet painaisivatkin.

Olen jo aikoja sitten ohittanut nuo kriisivuodet. Oletan elämää vielä olevan jäljellä. Parisuhteeni on ollut rempallaan kymmeniä vuosia. En vain ole tehnyt asialle mitään. Olen oivaltanut pari asiaa. Meidän arvo ei ole kiinni toisista ihmisistä eikä ihmisten asettamista normeista. Me saamme hyväksyä itsemme vaikka ei ole parisuhdetta, vaikka työmme on ollut katkonaista raatamista. Saamme hyväksyä itsemme ja toisemme rahattomana köyhänä ja sairaana. Katsokaa kedon kukkia, eivät ne kylvä eivätkä leikkaa .Viisikymppinen voi vielä kouluttautua ja työllistyä. Tämä on elämää.

Nyyh, kyynel! Loppuelämän onnesi koostuu nillittämisestä ja itsesäämistä.

Olen yli 50 ja elämähän vasta alkaa! Käyn salilla, huolehdin itsestäni, tapaan ystäviä, lojun rannalla, luen kirjoja, patikoin, opiskelen kieliä netissä - mikään näistä ei oikeastaan maksa paitsi sali joka sekin on edullinen. Reissaankin välillä. Kotona asuu vielä yksi lapsi. Hänen kanssaan retkeilemme ym.

Olen 37-vuotias nainen. Perheellinen, miehen ansiosta keskiluokkaa.

Olen myös eläkkeellä, en siis mukana oravanpyörässä. Olen yrittänyt päästä mukaan, mutta ei minusta ole siihen. Tarvitsisin vuosien terapian, että pääsisin yli varhaislapsuuden hylkäämisestä, lapsuuden tunne kylmyydestä, henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, koulukiusaamisesta ja siitä, että olen joutunut aina selviämään yksin. Pelkään ihmisiä, pelkään suorittamista, en usko itseeni. Kuulin ikävuodet 5-25, että minusta ei ole mihinkään.

Elän elämääni tällaisena kun olen. Huomaan, että on aina menossa yksi asia, josta pyrin pääsemään yli. Kun se on aikaisemmin ollut vaikka äitisuhde, nyt se on oma kykenemättömyyteni olemaan kuten muutkin. Vuosi sitten itkin sitä, että en saa ystäviä.

Välillä katselen peilin edessä, että näytän jo vähän syrjäytyneeltä: lihava, huonot hampaat, epäsopiva kampaus, vähän kummat vaatteet. En jotenkin voi sille mitään. Elämä on virta joka menee ohitseni ja minä katselen muiden menoa. Kävelen joenpenkkaa, ja aika kuluttaa minua.

Yritän että pääsisin sellaiseen mielentilaan, että uskaltaisin olla oma itseni vaikka minusta ei mitään tullutkaan. Että lukisin kirjoja ja katsoisin elokuvia, soittaisin soittimia ja kirjoittaisin ja kasvattaisin lapseni parhaani mukaan.

En usko jumaliin, mutta joskus leikittelen ajatuksella, että seuraavassa elämässä sitten. Pystyn opiskelemaan ja voin elää hieman huolettomamman nuoruuden. Toivon myös, että jonain päivänä ei ahdistaisi niin että rintaan sattuu.

Up

Mä kohta 50 ja öapset aikuisia. Aivan mahtavaa, kun saadaan miehen kanssa elää nyt uutta aikuista vapaata elämää.

Huomaa heti että aloittaja ja suurin osa vastaajista on naisia... sellaisia me olemme, murehtijoita. Sen sijaan miehet alkavat vielä maamme presidenttiä myöten lisääntymään 70-vuotiaina jolloin me naiset ajattelemme elämän jo olevan ohi. Tai joku Danny kehtaa iskeä nuoren likan jotta ei tarvitsisi kärvistellä yksin vanhuuttaan eikä paljoa pohdi.

Joskus tuntuu että meidän naisten pitäisi oppia miesten itsekkyyttä. Siitä vaan vielä sekoilemaan ja vaihtamaan nuorempaan ja elämään kuin viimeistä päivää. Mutta olemme liian tunnollisia.

Itse mietin samoja kuin ap ja toisalta sitä että miten vielä voisi repäistä.

M50

up

On hyvä muistaa, mitä ihmiset sukupuolesta riipumatta sanovat kuolivuoteellaan papeille: "En kadu tekemiäni asioita, vaan niitä, jotka jätin tekemättä".

Meillä kaikilla on tiettävästi vain yksi elämä. Eikä elämättömästä elämästä saa vaihtorahoja takaisin.