En haluaisi olla katkera, mutta kuitenkin... kun alkaa elämä olla loppupuolella

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko se valetta että lapset ja mies on ainoa asia mikä merkitsee?

En nyt ymmärrä kysymystä. Mutta tottakai ihmiselle on tärkeimmät asiat rakkaat ihmiset ja terveys (oma ja läheisten). Raha on vain maallista, mutta kyllä sen puute stressaa. Lapset on se syy sekä minulle että miehelle miksi elämää eletään vastoinkäymisistä huolimatta aina eteenpäin.

ap

Tärkeintä ei ole mikään ulkoaopittu ja valmiiksi annettu. Tärkeintä on se, minkä sinä itse tärkeäksi koet.

Mikä sitten on tärkeää? Eikö sen kaikkein tärkeimmän pitäisi löytyä ihmisestä itsestään, sisältä. Jotain sellaista joka kannattalee kun terveys menee, lapset kasvaa ja muuttaa pois, puoliso lähtee nuoremman perään tai kuolee. Jos mitään ei itsestä löydy sisältä, elää muihin ihmisiin väkisin ripustautuen, sitten se on soromnoo.

Sulle näyttää olevan tärkeää vain se, että ripustaudut läheisiisi tekemällä itsesi "hyödylliseksi". Pelkäät nyt, että jos et enää kykenekään olemaan hyödyllinen, sitten sulle ei jää mitään. Ilmeisesti läheisesi eivät sitten huolehtisi tai välittäisi sinusta, niinkö?

Vierailija kirjoitti:

Huomaa heti että aloittaja ja suurin osa vastaajista on naisia... sellaisia me olemme, murehtijoita. Sen sijaan miehet alkavat vielä maamme presidenttiä myöten lisääntymään 70-vuotiaina jolloin me naiset ajattelemme elämän jo olevan ohi. Tai joku Danny kehtaa iskeä nuoren likan jotta ei tarvitsisi kärvistellä yksin vanhuuttaan eikä paljoa pohdi.

Joskus tuntuu että meidän naisten pitäisi oppia miesten itsekkyyttä. Siitä vaan vielä sekoilemaan ja vaihtamaan nuorempaan ja elämään kuin viimeistä päivää. Mutta olemme liian tunnollisia.

Itse mietin samoja kuin ap ja toisalta sitä että miten vielä voisi repäistä.

M50

Nainen ei valitettavasti voi lisääntyä enää 70-vuotiaana, sorkke nyt vaan. Dannyn meininki on kuvottavaa, ei oikeasti ole ihan tervettä eikä kaunista. Dannyhan on ollut häikäilemätön kahdessa suhteessa eläjä jo Armin aikoihin eikä vasta pappaiässä. Itseä ei kyllä nappaa joku mummoiän villitys ja irstailu. Patsy ja Edina mummoina sekoilemassa voi huvittaa hetken, mutta siinäpä se.

Ap, kuulostaa masennukselta joten hae apua. Siis kaikella hyvällä 😊 Moneen mainitsemistasi asioista voit vaikuttaa, jos haluat, eikä koskaan ole myöhäistä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko se valetta että lapset ja mies on ainoa asia mikä merkitsee?

En nyt ymmärrä kysymystä. Mutta tottakai ihmiselle on tärkeimmät asiat rakkaat ihmiset ja terveys (oma ja läheisten). Raha on vain maallista, mutta kyllä sen puute stressaa. Lapset on se syy sekä minulle että miehelle miksi elämää eletään vastoinkäymisistä huolimatta aina eteenpäin.

ap

Tärkeintä ei ole mikään ulkoaopittu ja valmiiksi annettu. Tärkeintä on se, minkä sinä itse tärkeäksi koet.

Mikä sitten on tärkeää? Eikö sen kaikkein tärkeimmän pitäisi löytyä ihmisestä itsestään, sisältä. Jotain sellaista joka kannattalee kun terveys menee, lapset kasvaa ja muuttaa pois, puoliso lähtee nuoremman perään tai kuolee. Jos mitään ei itsestä löydy sisältä, elää muihin ihmisiin väkisin ripustautuen, sitten se on soromnoo.

Sulle näyttää olevan tärkeää vain se, että ripustaudut läheisiisi tekemällä itsesi "hyödylliseksi". Pelkäät nyt, että jos et enää kykenekään olemaan hyödyllinen, sitten sulle ei jää mitään. Ilmeisesti läheisesi eivät sitten huolehtisi tai välittäisi sinusta, niinkö?

Ihan totta joo, että sisältä nämä kaikki löytyy. Olen aina ollut aika itseriittoinen, joskus on ollut aikoja että yksinäisyys on vaivannutkin, mutta olen lapsesta asti viihtynyt kyllä hyvin yksinkin, olin ainoa lapsi lähes kouluikään ja olen siitä asti sitten ollut apuna hoitamassa nuorempia sisaruksia. Ja se jotenkin häiritsee kun mun rooli on ollut aina olla se luotettava ja se joka pärjää ja oikeasti olen meistä sisaruksista pärjännyt varmaan huonoiten. En ole oikeasti ollut luotettava ja pärjäävä, vaan rämpinyt kymmeniä vuosia vaikeudesta toiseen.

Mä en kyllä ripustaudu läheisiin, siitä ei ole kyse. Ja tiedän että läheiseni minusta välittävät, vaikka olisin minkälainen luuseri. Mä haluaisin olla enemmän avuksi läheisille, ihan taloudellisestikin, minä olen saanut niin paljon apua myös muilta ja se on noloa olla se köyhin sisaruksista vaikka on vanhin, en tiedä ymmärtääkö tätä nyt kaikki, mutta jotenkin itseltään odotti että tässä iässä olisi vakaampi elämä. Haluaisin korvata vanhemmille kaiken heiltä saamani avun niin kauan kun he ovat vielä siitä nauttimassa.

Ja tietysti haluaisin olla yhteiskunnalle hyödyllinen, työelämässä oleminen ja itsensä tarpeelliseksi ja hyödylliseksi tunteminen työssä tekee kyllä ihan erilaisen tunteen. Se tuntuu hyvältä kun osaa tehdä työt hyvin ja tuntee itsensä jotenkin päteväksi kerrankin jossain. Se on pitkäaikaistyöttömän identiteettiin tottuneelle iso juttu. Ehkä sitä ei sellaiset jotka on tottuneet ikänsä olemaan töissä huomaa kuin vasta kun jäävät eläkkeelle.

ap

Vierailija kirjoitti:

Huomaa heti että aloittaja ja suurin osa vastaajista on naisia... sellaisia me olemme, murehtijoita. Sen sijaan miehet alkavat vielä maamme presidenttiä myöten lisääntymään 70-vuotiaina jolloin me naiset ajattelemme elämän jo olevan ohi. Tai joku Danny kehtaa iskeä nuoren likan jotta ei tarvitsisi kärvistellä yksin vanhuuttaan eikä paljoa pohdi.

Joskus tuntuu että meidän naisten pitäisi oppia miesten itsekkyyttä. Siitä vaan vielä sekoilemaan ja vaihtamaan nuorempaan ja elämään kuin viimeistä päivää. Mutta olemme liian tunnollisia.

Itse mietin samoja kuin ap ja toisalta sitä että miten vielä voisi repäistä.

M50

Mä en kaipaa mitään repäisyä elämään eikä muutenkaan mitään sekoilua. Mun elämässä on ollut niin paljon kaikenlaisia käänteitä, olen muuttanut monia kertoa, olen vaihtanut ammattia monta kertaa jne. Miestäkin olen kerran vaihtanut. Minä kaipaan lähinnä sitä vakautta ja varmuutta (niin paljon kuin elämässä yleensä mistään voi olla varma)

Mulle on iso juttu jo vaikka vuoden määräaikainen työsopimus, vakituinen työsopimus tuntuisi lottovoitolta. Se on mieletön tunne kun tietää että tämä (iso) summa rahaa mulle tulee jokaisena kuukautena tilille. 

Siinä on jännitystä ihan tarpeeksi elämään kun tulee joku lasku postista ja eikä ole mitään hajua miten sen saa maksettua. Minä olen jännittänyt koko elämäni, ja siitä olisi kiva päästä jo eroon.

ap

Olet tainnut elää muutaman tiukan vuoden ja olet nyt väsynyt. Työttömyys ja sairaudet syö sinua ja elämä tuntuu toivottomalta.

Itse olin juuri 45 vuotiaana tuossa mielentilassa, vaikka oli töitäkin. Kävin mittauttamassa estrogeeniarvot. Olivat vielä ok, mutta gyne ehdotti, että jos hiukan estrogeenia tasoittamaan elämää. Kokeilin, vaikka nauroin mielessäni ehdotukselle. Mutta niin vain huomasin kuukauden päästä, että kaikki vastoinkäymiset ei enää tuntuneetkaan niin mustilta, vaan pystyin käsittelemään niitä ja tekemään niille jotain. Ei se estrogeeni auttanut helpottamaan niitä vaikeuksia, mitä elämässä oli sillä hetkellä, mutta se auttoi kestämään ja jaksamaan ne lävitse.

Toivottavasti pääset töihin ja elämä helpottaa. Ja muutenkin, että saisit tosiaan elää sen vuoden vaikka ilman huolia ja kerätä taas voimia, että jaksaa ne huonot päivätkin.

Olen onnellinen 48v enkä ajattele olevani loppusuoralla. Mutta odotan silti tuonpuoleistakin innolla, taivaassa vasta kivaa on! Suosittelen jokaista miettimään nämä asiat ajoissa, niin voi elää rauhallisena loppuelämänsä, oli sitä sitten tunti tai 50v =)

Vierailija kirjoitti:

Kyllä huonosta terveydestä"saa" olla katkera. Se estää kumminkin niin monta asiaa, mitkä hyvin toimiville ihmisille on ihan itsestään selviä.

Miehet saavat olla katkeria, naiset eivät. Itse olen synnynnäisesti vammainen nainen. Kun olen yrittänyt kertoa tilanteestani esim. tällä palstalla, kaikki sanovat että naisena olen etuoikeutettu, ja minun pitäisi olla kiitollinen. Terveiden miesten katkeruus kyllä sallitaan. Vammaisten naisten elämä on helpompaa kuin terveiden miesten. Itse olen eri mieltä. Mutta jos ilmaisen eriävän mielipiteeni, viestini poistetaan. Vain miehet saavat vapaasti ilmaista itseään. Naisten pitäisi vain olla kiitollisia ja palvoa miehiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisen kiireisin elämänvaihe päättyy suunnilleen sinun iässäsi. Siihen asti kaikki on enemmän tai vähemmän uutta, kehitystä, eteenpäin menemistä, perheen perustamista sekä sen rakentamista, oman paikan löytämistä  ja yhtäkkiä tajuaa, miten asiat tuntuvat liian tutuilta ja samanlaisilta. Elämä on ikään kuin eletty ja saavutettu se, mitä siihen asti on halunnut. Se oma minä ja identiteetti on löytynyt monen ulkoisen asian myötä, joten sitten tulee se ikävaihe kun tekee välitilinpäätöstä itsensä kanssa ja kuka oikeastaan onkaan. Tajuaa, että tässä tahkotaan vielä pahimmillaan(?) 50 vuotta ja myös vanhetaan, ollaan muista riippuvaisia jossakin vaiheessa ja oma kuntokin muuttuu kuin mitä se on ollut nuorempana. 

Mietiskelyvaihe voi olla myös ennakkoa vaihdevuosista, jolloin elää kuin murrosiässä itseään etsien. Elämänkokemus auttaa, mutta tunteet heittelevät ja tulee ehkä masennustakin. Käy siis gynellä ja tarkistuta olisiko mistään sellaisesta kyse.

Myös on aikaa kohdata lapsuuden ongelmat, jos sellaisia on. Käsitellä ne pois mielestään ja itsetunnostaan. Kasvaa omaksi itsekseen,

Yleensä jossakin vaiheessa pääsee tasapainoon ja arvostaa elettyä elämäänsä, haluaa uusia haasteita ja todellakin paneutuu sitten siihen uuteen täysillä. Itse löysin 48 vuoden iässä elämäni ammatin ja joka on johdattanut  uusiin ja kivoihin juttuihin mukaan.  Kärsin vaihdevuodet ja sen jälkeen iski melkoinen villitys, että pidin kyllä hauskaa taatusti koko elämäni edestä ja ihan omilla ansaituilla rahoillani. Ei selitttelyä mihinkään suuntaan. 

Uskoisin, että yksi elämän tärkeimpiä juttuja on hyväksyä itsensä sellaisena joka on. Sitä kun miettii ja tajuaa, niin paljon turhaa miettimistä jää pois.

Niin, mulla on se ongelma että en ole löytänyt paikkaani, siinä mielessä että en ole päässyt vakituiseen työhön, ja tästä olen kärsinyt lähelle 30 vuotta. Muutama vuosi sitten sain uudelta alalta työn ja opiskelin siihen paperitkin, mutta työpaikka oli vain määräaikainen ja nyt olen taas pitkäaikaistyötön vaikka olen neljä ammattia opiskellut elämäni aikana. Tässä alkaa ikä vaikuttaa jo ihan oikeasti työnsaantiin, ja se ottaa päähän ettei silloin kun olin nuori ollut töitä niin että olisi se nuoruus ollut jonkinlainen valtti. Silloin sanottiin että olet niin nuori ja kokematon jne. Nyt sanotaan että meillä oli tässä vaikea valinta, oli monta hyvää hakijaa...

Olen 30 vuotta elänyt omillani ja jo lapsena oppinut kantamaan vastuuta kun olin esikoinen. Ei minulla ole identiteetin kanssa mitään ongelmaa, tiedän mikä ja kuka olen, olen vain pettynyt siihen mihin olen jämähtänyt. Olen ajatellut että olisin ansainnut paremman mahdollisuuden päästä kehittämään työuraani. Minulla on paljon elämänkokemusta, ja jopa sellaista "viisauttakin" mitä eletty elämä tuo, ymmärrän ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa. Ja toki olen aktiivinen yhteiskunnan jäsen siitä huolimatta että työelämään en ole päässyt kunnolla kiinni.

Se vaan on niin rasittavaa kun ei ole taloudellisestikaan siinä tilanteessa kuin ikätoverit, sitä tuntee itsensä epäonnistujaksi. 

Terveyspuolella on ollut häikkää todellakin käytännössä koko aikuisiän mutta syytä ei ole oireille löydetty. Nyt on vähän alkanut selvitä se vyyhti, ja nyt sitten löytyikin kohdusta kasvain, se varmasti saadaan hoidettua, mutta jotenkin sekin saa mielen matalaksi kun se koskettaa juuri sitä naiseutta jota olen aina arvostanut. Vaihdevuosia olen itse epäillyt mutta nyt en tiedä onko siitä kyse vai ei, toki se lähellä on joka tapauksessa.

ap

On ikäsyrjintä kyllä sairasta. Sullakin on vielä vähintään 20 v jäljellä tyelämässä ennen eläkeikää. Eivät nuoremmat ole yhtään sen tehokkaampia työntekijöitä. Suurimmassa osasa töitä peruskokemus ei vanhene. Yritykset aiheuttavat ikäsyrjinnällä itselleen osaamisvajeen. Mitä vaativampiin töihin mennään sitä suurempi on vahinko.

Vierailija kirjoitti:

Onko se valetta että lapset ja mies on ainoa asia mikä merkitsee?

Huoh..

Naiset eivät ole koskaan itse tuollaista väittäneet.

Tutkitusti iäkkäät naiset katuvat eniten sitä, etteivät ole toteuttaneet omia unelmiaan, vaan ovat tuhlanneet elämänsä miesten ja lasten paapomiseen. Miehet vihaavat ja inhoavat naisia, siksi miehet yrittävät  pakottaa naiset perheellisiksi. Miehet tyrkyttävät naisilla perhettä, eivät naiset itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missään ei ole mitään järkeä mutta koita löytää joku mielenkiintoinen oma harrastus vaikkapa puutarhanhoito, mikä tekee onnelliseksi. Et elä täällä toisia varten vaan ainoastaan itseäsi varten ja lopeta turha vaatiminen itseltä. Meillä tässä ikävaiheessa suurimalla osalla alkaa tulla terveysongelmiakin niin että mennään sen mukaan ja hidastetaan. Se on totta että monet alkavat miettimään lapsuuden ongelmia ja olisikohan siinä se keskiän-kriisi miksikä sitä sanotaan. 

Mulla ei ole ikinä ollut pätemisen tarvetta niin etten kärsi olla hyödytön ja osaan olla hyödytön sillä elämisen taito sekin ja kun missään ei ole ollut hyvä niin ei korkealta tipu. Nyt pitää vain opetella olemaan hyödytön ja otta onni irti siitäkin. Mulla on ollut helpompaa kun olen aina ollut mitätön ihminen tai missään vaiheessa ei ole ollut mitään kruunua päässä kun olen lapseton ja näkymätön ihminen yhteiskunnalle ollut koko ikäni. Jos on kaikki saavuttanut mihinkä on pyrkinyt niin miksi siltikin ihminen on onneton ja vielä tarvitsisi lisää jotain ja ain puuttuu niinkuin jotain. Monet eroaa kun on jäänyt jokin aika elämättä ja sillä koittaa saada kadotettua nuoruuttaan takaisin. Keski-iän kriisissä sitten haetaan uutta nuoruutta takaisin ylilyönneillä niin että hippalot vinkuu. 

Mulla on kyllä harrastuksia, myös se puutarhanhoito. Tekemätöntä työtä on tässä kotonakin ihan liikaa, kun kroppa ei jaksa sitä mitä mieli haluaisi. Lapsuuden asioita tuli taas viimeksi mietittyä muutama vuosi sitten kun isäni kuoli, siinä tuli sellaisia kipupisteitä joita kävin ihan ammattilaisen kanssa juttelemassa. Muuten lapsuutta on tullut käytyä läpi jo silloin kun esikoinen syntyi.

Elämä tuntuu ajautuneen sivuraiteelle. Kun on ollut jännityksessä ja stressissä kymmeniä vuosia, ei ole koskaan ollut sellaista hetkeä että "kaikki" olisi hyvin vaan aina on ollut jotain, ja siitä on tullut jo krooninen vaiva. Kun olisi joskus edes vuosi sellaista aikaa että rahat riittää elämiseen eikä kukaan olisi kovin sairas, saisi käydä töissä ja harrastaa, ja vaan elää rauhassa.

ap

Ap, mulla on ihan samanlainen fiilis. Olen vasta vähän yli 30 vuotias, mutta tunnen ihan samoin.

Elämä on ollut yhtä kriisiä ja vastoinkäymisiä syntymästä saakka. En saanut edes turvallista ja huoletonta, rakkauden täytteistä lapsuutta. Koko elämä on vain ollut yhtä sotkua, vuodesta toiseen. Aina tulee jokin uusi juttu.

Toivon ihan samaa. Että saisi edes yhden mukavan vuoden elämässä. Olisi vain töitä, terveys pelaisi, kukaan ei kuolisi eikä olisi muutenkaan mitään akuutteja kriisejä. Minusta sinä ja minä emme ole kohtuuttomia, ihminen tarvitsee helppojakin aikoja jaksaakseen.

Jos elämä on yhtä alamäkeä, niin kuinka moni ihan oikeasti sellaista vain jaksaisi hymyssä suin ja positiivisena?

Vierailija kirjoitti:

Olen 37-vuotias nainen. Perheellinen, miehen ansiosta keskiluokkaa.

Olen myös eläkkeellä, en siis mukana oravanpyörässä. Olen yrittänyt päästä mukaan, mutta ei minusta ole siihen. Tarvitsisin vuosien terapian, että pääsisin yli varhaislapsuuden hylkäämisestä, lapsuuden tunne kylmyydestä, henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, koulukiusaamisesta ja siitä, että olen joutunut aina selviämään yksin. Pelkään ihmisiä, pelkään suorittamista, en usko itseeni. Kuulin ikävuodet 5-25, että minusta ei ole mihinkään.

Elän elämääni tällaisena kun olen. Huomaan, että on aina menossa yksi asia, josta pyrin pääsemään yli. Kun se on aikaisemmin ollut vaikka äitisuhde, nyt se on oma kykenemättömyyteni olemaan kuten muutkin. Vuosi sitten itkin sitä, että en saa ystäviä.

Välillä katselen peilin edessä, että näytän jo vähän syrjäytyneeltä: lihava, huonot hampaat, epäsopiva kampaus, vähän kummat vaatteet. En jotenkin voi sille mitään. Elämä on virta joka menee ohitseni ja minä katselen muiden menoa. Kävelen joenpenkkaa, ja aika kuluttaa minua.

Yritän että pääsisin sellaiseen mielentilaan, että uskaltaisin olla oma itseni vaikka minusta ei mitään tullutkaan. Että lukisin kirjoja ja katsoisin elokuvia, soittaisin soittimia ja kirjoittaisin ja kasvattaisin lapseni parhaani mukaan.

En usko jumaliin, mutta joskus leikittelen ajatuksella, että seuraavassa elämässä sitten. Pystyn opiskelemaan ja voin elää hieman huolettomamman nuoruuden. Toivon myös, että jonain päivänä ei ahdistaisi niin että rintaan sattuu.

Ymmärrän saman kokeneena sinua. Minulla on kanssa tunnekylmä, monin tavoin häiriintynyt ja lapselle epäsopiva perhe. Lapsuus oli ihan yhtä paskaa ja kotihelvetin lisäksi kiusattiin koulussa. Jos ei kiusattu esim. jatkokoulutuksissa, jäin ulkopuolelle. Olen sinnitellyt töissä ja yrittänyt opiskella. Mutta kaikki on äärimmäisen vaikeaa keskivaikean masennuksen, traumaoireiden ja ahdistuneisuushäiriön sekä syömishäiriön kanssa. En meinaa jaksaa. Elämä tuntuu valuvan samaan tapaan ohitse. Aidot onnen hetket ilman jatkuvaa tuskaa ovat liian harvinaisia. Olen monta kertaa miettinyt, että helpottaako tämä koskaan? Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos en olisi koskaan syntynytkään. Nykymaailman pinnallisuus ja materialismi, itsekkäät arvot, raha ja muu cacca vain lisäävät ahdistusta. Haluaisin olla osa jotain aitoa, tunnen elämän, maailman ja yhteiskunnat todella epäaidoiksi ja merkityksettömiksi. Vain sillä on väliä, mitä tienaat ja kenelle teet rahaa. Minä haluaisin elää maailmassa, missä on merkitystä sillä, miten muita kohtelet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missään ei ole mitään järkeä mutta koita löytää joku mielenkiintoinen oma harrastus vaikkapa puutarhanhoito, mikä tekee onnelliseksi. Et elä täällä toisia varten vaan ainoastaan itseäsi varten ja lopeta turha vaatiminen itseltä. Meillä tässä ikävaiheessa suurimalla osalla alkaa tulla terveysongelmiakin niin että mennään sen mukaan ja hidastetaan. Se on totta että monet alkavat miettimään lapsuuden ongelmia ja olisikohan siinä se keskiän-kriisi miksikä sitä sanotaan. 

Mulla ei ole ikinä ollut pätemisen tarvetta niin etten kärsi olla hyödytön ja osaan olla hyödytön sillä elämisen taito sekin ja kun missään ei ole ollut hyvä niin ei korkealta tipu. Nyt pitää vain opetella olemaan hyödytön ja otta onni irti siitäkin. Mulla on ollut helpompaa kun olen aina ollut mitätön ihminen tai missään vaiheessa ei ole ollut mitään kruunua päässä kun olen lapseton ja näkymätön ihminen yhteiskunnalle ollut koko ikäni. Jos on kaikki saavuttanut mihinkä on pyrkinyt niin miksi siltikin ihminen on onneton ja vielä tarvitsisi lisää jotain ja ain puuttuu niinkuin jotain. Monet eroaa kun on jäänyt jokin aika elämättä ja sillä koittaa saada kadotettua nuoruuttaan takaisin. Keski-iän kriisissä sitten haetaan uutta nuoruutta takaisin ylilyönneillä niin että hippalot vinkuu. 

Mulla on kyllä harrastuksia, myös se puutarhanhoito. Tekemätöntä työtä on tässä kotonakin ihan liikaa, kun kroppa ei jaksa sitä mitä mieli haluaisi. Lapsuuden asioita tuli taas viimeksi mietittyä muutama vuosi sitten kun isäni kuoli, siinä tuli sellaisia kipupisteitä joita kävin ihan ammattilaisen kanssa juttelemassa. Muuten lapsuutta on tullut käytyä läpi jo silloin kun esikoinen syntyi.

Elämä tuntuu ajautuneen sivuraiteelle. Kun on ollut jännityksessä ja stressissä kymmeniä vuosia, ei ole koskaan ollut sellaista hetkeä että "kaikki" olisi hyvin vaan aina on ollut jotain, ja siitä on tullut jo krooninen vaiva. Kun olisi joskus edes vuosi sellaista aikaa että rahat riittää elämiseen eikä kukaan olisi kovin sairas, saisi käydä töissä ja harrastaa, ja vaan elää rauhassa.

ap

Ap, mulla on ihan samanlainen fiilis. Olen vasta vähän yli 30 vuotias, mutta tunnen ihan samoin.

Elämä on ollut yhtä kriisiä ja vastoinkäymisiä syntymästä saakka. En saanut edes turvallista ja huoletonta, rakkauden täytteistä lapsuutta. Koko elämä on vain ollut yhtä sotkua, vuodesta toiseen. Aina tulee jokin uusi juttu.

Toivon ihan samaa. Että saisi edes yhden mukavan vuoden elämässä. Olisi vain töitä, terveys pelaisi, kukaan ei kuolisi eikä olisi muutenkaan mitään akuutteja kriisejä. Minusta sinä ja minä emme ole kohtuuttomia, ihminen tarvitsee helppojakin aikoja jaksaakseen.

Jos elämä on yhtä alamäkeä, niin kuinka moni ihan oikeasti sellaista vain jaksaisi hymyssä suin ja positiivisena?

Niin, sehän on tutkittu asia että mitä se tekee ihmisen terveydelle kun on kroonistunut stressitila päällä. Minä huomaan sen itsestäni että on jatkuva pelkotila kun miettii että mitä pahaa seuraavaksi tapahtuu, vaikka toisaalta yrittää pitää toivoa ja positiivista mieltä yllä. Kyllä mulle on elämässä hyviäkin asioita tapahtunut, ei sillä, eli voi tapahtua uudestaankin.

Mutta luultavasti se jatkuva stressi tekee sen että on varuillaan koko ajan että jos on iloinen jostain ja hetkeksi päästää irti huolista, niin sitten joku katastrofi hyökkää kimppuun, pitää olla valmiiksi varuillaan niin se kauheus joka tapahtuu ei tunnu ihan niin pahalta koska se oli odotettavissa. Sitten kun lukee jostain että mitä kauheuksia jollekin toiselle on käynyt, niin alkaa miettiä että eihän mulle ole tapahtunut vielä mitään tosi pahaa, että koska on mun vuoro, koska mulle tulee syöpä, koska mun lapsi joutuu pahaan onnettomuuteen tai mitä ikinä kohtalo voi keksiä. Tää on paha juttu siinä mielessä, että sanotaan että se mitä ajattelee vaikuttaa siihen mitä tulee, että jos ajattelee vain negatiivisia asioita niin tavallaan mahdollistaa ne, vetää niitä suorastaan puoleensa. Kuulemma positiivisella ajattelulla saa siirrettyä vaikka vuoria.

ap

En jaksa lukea kaikkea, enkä tiedä onko jo vastattu. Mutta sulla on selvästi tuo ahdistus joka vaivaa. Oletko käynyt juttelemassa? Joogannut?

Nykyään on kaikenlaisia stressinpoisto ja mindfullness kursseja.

Itsekin olen käynyt ja hoidan itseäni.

Ois ihanaa kun saisit tuon stressin pois ja elämä hymyilisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko se valetta että lapset ja mies on ainoa asia mikä merkitsee?

Huoh..

Naiset eivät ole koskaan itse tuollaista väittäneet.

Tutkitusti iäkkäät naiset katuvat eniten sitä, etteivät ole toteuttaneet omia unelmiaan, vaan ovat tuhlanneet elämänsä miesten ja lasten paapomiseen. Miehet vihaavat ja inhoavat naisia, siksi miehet yrittävät  pakottaa naiset perheellisiksi. Miehet tyrkyttävät naisilla perhettä, eivät naiset itse.

Sellaisten tylsämielisten naisten katkeruutta joilla ei todellisuudessa älynlahjat riittäneet yliopistoon ja parempaan elämään. Sitten syytetään perhettä kun itsestä ei tullut mitään.

Näillä naisilla on kuvitelma että elämä olisi heille jotain velkaa. Naisia jotka eivät lle koskaan oikein kasvaneet aikuiseksi ja nähneet maailmaa sellaisena kuin se on.