Lue keskustelun säännöt.
Kauhea vapaudenkaipuu!
21.01.2019 |
Onko tämä nyt jotain ohimenevää 30 kriisiä vai mitä.. Vuoden verran on tuntunut koko ajan enenevissä määrin, että haluaisin omaa tilaa ja vapautta. Nyt tilanne on kärjistynyt muutamassa kuukaudessa siihen, että mietin jopa eroa ja olo on sellainen, että kuristuisi henkisesti.
Oltu ja asuttu avomiehen kanssa pitkään yhdessä, ikinä en ole päässyt varsinaista sinkkuaikaa tms.vapautta kokemaan.
Isoja ongelmia (väkivaltaa, kolmansia osapuolia tms.) ei tilanteeseen liity. On vain tultu siihen pisteeseen, että miehen menot ei juuri enää kiinnosta ja tunteet ovat laantuneet lähinnä kaveritasolle. Olen iloisempi yksin ollessa ja töissä (jonka takia olenkin ottanut nyt paljon töitä).
Haluaisin asua omassa asunnossa, vastata itse omasta elämästä ja valinnoista miettimättä mitä toinen ajattelee/sanoo jostain ideasta. Haluaisin myös tutustua avoimesti uusiin ihmisiin ilman ajatusta takaraivossa, että pidemmälle ei voi edetä vaikka kemiat kohtaisi.
Muistan ihan teininä miettineenikin, että en varmaan ikinä osaa olla parisuhdeihminen, mutta niin vain sille tielle tuli jäätyä.
Miehelle olen sanonut, että en ole kovin onnellinen tällä hetkellä. Hän luulee kaiken johtuvan työstressistä eikä halua uskoa, että tunteet muuten olisi laimenneet.
Jotenkin sisimmässäni toivoin, että hänkin olisi ollut sen kannalla, että katsellaan elämää erillämme, niin päätös olisi ollut helppo tehdä, mutta hänen tunteet vaikuttavat olevan tallella.
Tosi raastava tilanne, kun fiilis on koko ajan aika onneton kotona ollessa.
Jonkun aikaa nyt vielä odottelen, että jos omat tunteet muuttuisi parempaan suuntaan. Mutta ei tätä tilannetta toki vuosikaupalla voi vatvoa ja heittää aikaa hukkaan..
Meillä ei ole lapsia eikä olla naimisissa, mutta yhteinen talo lainoineen löytyy.
Muilla kokemuksia kovasta vapaudenkaipuusta (vai puhutaanko sitten jostain ikäkriisistä..)?
Kommentit (89)
These ho's aint loyal. Omaa nautinto ja oma orkku.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kakkonen, opettele englantia, ennen kuin käytät sitä. Et voi sekottaa yksikkömuotoja ja monikkoa tuolla lailla, edes puhekielessä.
This ho ain't loyal TAI these hos ain't/aren't loyal.
Jos sulla olisi se sinkkuaika/itsenäistyminen koettu niin et haihattelisi moisia. Moni eroaa tossa 30v korvilla nuorena aloitetusta suhteesta.
Tuossa tilanteessa piilee aina vähän sellaseen riski, että ihminen tuppaa monesti kaipaamaan juuri sitä mitä hänellä ei ole. Eli sinkkuna kumppania, ja varattuna sitä vapautta. Joten on ihan arpapeliä löytyiskö se onni vapaudesta, vai haikailetko vain mielikuvaa siitä, ja todellisuus voi ollakkin sit eri. Mutta elämä on tosiaan liian lyhyt elää häkkilintuna jos sielu vapautta huutaa :)
Vierailija kirjoitti:
Mitä, jos juttelisit miehellesi. Häntä tämä koskee ihan suoraan. Ehkä vapauden antaminen hänelle olisi myös oikein ja reilua, niin voisi etsiä jonkun, joka rakastaa häntä, eikä ole yhdessä pelkän tottumuksen ja asuntolainan takia.
Sori, jos kuulostaa julmalta, mutta oikeastikin: oletko yhtään miettinyt asiaa miehen kannalta? Nyt hän on lähinnä häiriötekijä sinun mielestäsi, eikä tuo mahdollisesti ikinä tule korjaantumaan, jos et itse edes halua korjata sitä vaikkapa parisuhdeterapian avulla ja panostamalla romanttiseen yhdessäoloon.
Parisuhteessa ensirakastuminen kestää yleensä pari kolme vuotta. Sen jälkeen arki painaa päälle ja toisesta katoaa uutuudenviehätys. Usein tilalle kasvaa rakkaus, jossa empatialla ja kumppanuudella on iso rooli. Joskus ei kasva, vaan suhde kuihtuu toverisuhteeksi.
Mieti, metsästätkö kenties pelkkää ensirakastumisen huumaa nyt. Kestäisitkö uudessakaan suhteessa arkea sen paremmin, vai päädytkö jälleen vaihtamaan miestä? Olet oikeassa, kaikkia ei ole luotu elämään elämänmittaisessa parisuhteessa, kenties ei jopa parisuhteessa laisinkaan.
Sinulla on isoja valintoja edessä. Mutta jotta olisit reilu ja antaisit miehellesi mahdollisuuden myös tehdä omia valintojaan, PUHUKAA tunteistanne ja siitä, voiko tuolle vielä tehdä jotakin, vai onko parempi panna lusikat jakoon.
Olenkin asiasta jutellut ja juuri häntä tässä yritän ajatellakin. Kumpa voisinkin omille tunteilleni jotain tai muuttaa niitä.
On tässä puolen vuoden aikana heitetty reissuja ja tehty muutakin hauskaa, mutta jotenkaan sitä samaa tunnetta ei meinaa enää löytyä ja nyt oma motivaatio on selvästi heikentynyt.
Suhteen alkuhuuma on toki lieventynyt jo pitkän aikaa sitten kun 15 vuotta on oltu yhdessä ja arkeakin on nähty. Nyt on vain tapahtunut omassa päässä jotain kummallista ja koko homma ahdistaa. Ehkä se lähti menemään pikkuhiljaa aika huomaamatta alamäkeä kolmisen vuotta sitten kun rakennettiin omakotitalo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nostelen vähän kun tässä taas muutaman päivän olen koittanut päästä ajatuksistani kiinni.
Mies on toki ihan puulla päähän lyöty kun homma tuli hänelle aika yllätyksenä. Itse olen kuitenkin asiaa kesästä lähtien miettinyt, mutta vasta nyt pienen stressin alla olo räjähti ihan käsiin ja asia oli pakko ottaa puheeksi.
Jos olo ei tästä lähde helpottamaan, niin onko aivan kohtuuton ajatus jos ehdotan miehelle, että muuttaisin vaikka hetkeksi vuokrakämppään viereiseen kaupunkiin, jossa olen aina halunnut asua?
Miehellekkään tilanne ei ole nyt yhtään kiva, kun olen kiukkuinen eikä ole juuri motivaatiota tehdä mitään parisuhteen hyväksi. Kun voi olla, että ne kadonneet fiilikset taas löytyisi kun arkea ei jaa toisen kanssa. Tosin tuskin mies kauheasti innostuisi koska olen meillä se joka hoitaa kaikki kotityöt talon sisällä (ruoanlaiton ja siivouksen).. Joutuisi pärjäämään itse..
Lisään vielä, että tällä hetkellä on sellainen fiilis, että voisin hyvin antaa miehen katsella vaikka hieman ympärilleen olisiko se ruoho vihreämpää aidan toisella puolella.
Tosin hän ehkä saattaisi loukkaantua siitä melkoisesti, mutta kun tämänkin hetken tilanne tuntuu pahalta hänen puolesta. Osaisinkin vetää kulissit päälle, että kaikki on hyvin ja on kivaa tehdä asioita yhdessä jne.,mutta olen ihminen josta sokeakin näkee kun joku painaa mieltä.
Ja itsellekin tämä näihin mittoihin kasvanut vapauden kaipuu/itsekkyys on pienoinen järkytys. Aina olen kuitenkin ollut paljon muita (etenkin miestä) ajatteleva ihminen ja tehnyt asioita aina hänen parhaaksi.
Tarvisin nyt vain hieman etäisyyttä.. Ja luulen myös, että liittyy siihen etten ole ikinä päässyt varsinaisesti itsenäistymään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä tekisit jos pääsisit vapaaksi? Mitä kaipaat?
Se tunne menee ohi. Ajattele positiivisia asioita. Mitkä kaikki asiat ovat hyvin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyviä kysymyksiä.
Hmm, varmaan jonkin aikaa ihan vaan nauttisin siitä ettei olisi omakotitalon velvollisuuksia ja vastaisin vain itsestäni. Voisin jättää tekemättä ruokaa, käymättä kaupassa tms.jos niin haluaisin. Ei tarvisi selittää kenellekään tai potea huonoa omaatuntoa miksi otin taas lisätöitä tai jos saan jonkin extempore-idean lähteä johonkin, ei tarvisi kieltäytyä, jos joku mies pyytäisi kahville.
Pääsisin myös nauttimaan kaupungista, jossa olen aina haaveillut asuvani ihmisten keskellä, siellä käydessä on aina jotenkin kotoisa olo.
Ja jos hyviä asioita elämästäni mietin, niin niitä ovat terveys, työt, koti ja perhe. Myös vakaa ja pitkä parisuhde on varmasti tavoiteltava asia, siksi en käsitäkään miksi se ahdistaa nyt niin paljon..
Olen kyllä aina ihmetellyt miksi en ole ikinä halunnut ajatella esimerkiksi naimisiin menoa. Kihlaus aikanaan ahdisti jo melkoisesti, mutta toki siihen suostuin ja kuvittelin ahdistuksen olevan vain jotain parikymppisen myllerrystä.
Huoh, omassa päässä ei ole aina helppoa olla..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Teidän on aika hankkia lapsi!
Vitsiksi tuo taisi olla tarkoitettu, mutta kommentoidaan nyt kuitenkin sen verran, että siihen touhuun en kyllä lähtisi.
En ole ikinä (ainakaan vielä) tuntenut halua saada lasta, siskon lapset riittää siihen mainiosti.
Jos ulkoisen painostuksen takia tähän lähtisin, niin veikkaan, että pilaisin elämäni täysin.
Kuinka kauan tämmöisissä fiiliksissä kannattaa koittaa kitkuttaa ennen kuin tekee päätöksiä suuntaan tai toiseen?
Jotenkin ajattelisin, että mahdollisen eronkin pitäisi sitten tulla molempien halusta, tuntuisi julmalta yksin päättää niin isoista asioista..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuinka kauan tämmöisissä fiiliksissä kannattaa koittaa kitkuttaa ennen kuin tekee päätöksiä suuntaan tai toiseen?
Jotenkin ajattelisin, että mahdollisen eronkin pitäisi sitten tulla molempien halusta, tuntuisi julmalta yksin päättää niin isoista asioista..
Millainen sun parisuhde on tällä hetkellä? Läheisyyttä?
Vierailija kirjoitti:
Onko tämä nyt jotain ohimenevää 30 kriisiä vai mitä.. Vuoden verran on tuntunut koko ajan enenevissä määrin, että haluaisin omaa tilaa ja vapautta. Nyt tilanne on kärjistynyt muutamassa kuukaudessa siihen, että mietin jopa eroa ja olo on sellainen, että kuristuisi henkisesti.
Oltu ja asuttu avomiehen kanssa pitkään yhdessä, ikinä en ole päässyt varsinaista sinkkuaikaa tms.vapautta kokemaan.
Isoja ongelmia (väkivaltaa, kolmansia osapuolia tms.) ei tilanteeseen liity. On vain tultu siihen pisteeseen, että miehen menot ei juuri enää kiinnosta ja tunteet ovat laantuneet lähinnä kaveritasolle. Olen iloisempi yksin ollessa ja töissä (jonka takia olenkin ottanut nyt paljon töitä).
Haluaisin asua omassa asunnossa, vastata itse omasta elämästä ja valinnoista miettimättä mitä toinen ajattelee/sanoo jostain ideasta. Haluaisin myös tutustua avoimesti uusiin ihmisiin ilman ajatusta takaraivossa, että pidemmälle ei voi edetä vaikka kemiat kohtaisi.
Muistan ihan teininä miettineenikin, että en varmaan ikinä osaa olla parisuhdeihminen, mutta niin vain sille tielle tuli jäätyä.Miehelle olen sanonut, että en ole kovin onnellinen tällä hetkellä. Hän luulee kaiken johtuvan työstressistä eikä halua uskoa, että tunteet muuten olisi laimenneet.
Jotenkin sisimmässäni toivoin, että hänkin olisi ollut sen kannalla, että katsellaan elämää erillämme, niin päätös olisi ollut helppo tehdä, mutta hänen tunteet vaikuttavat olevan tallella.Tosi raastava tilanne, kun fiilis on koko ajan aika onneton kotona ollessa.
Jonkun aikaa nyt vielä odottelen, että jos omat tunteet muuttuisi parempaan suuntaan. Mutta ei tätä tilannetta toki vuosikaupalla voi vatvoa ja heittää aikaa hukkaan..
Meillä ei ole lapsia eikä olla naimisissa, mutta yhteinen talo lainoineen löytyy.Muilla kokemuksia kovasta vapaudenkaipuusta (vai puhutaanko sitten jostain ikäkriisistä..)?
Minulla kun oli samoja tuntemuksia, niin tiesin että eroan. Se ajatus omasta vapaudesta ilman velvotteita toista kohtaan vaan kasvoi ja kasvoi.. Yritin todellakin pitää suhteestani kiinni kynsin ja hampain, mutta mitä enemmän ajattelin omaa asuntoa, sisustusta, ruokia, tulemisia, menemisiä, voin lukea ilman häiriötä, ei tarvitse ajatella toisen pyykkejä kun omia pesee. Erohan siitä tuli. Kun yritin puhua asiasta, niin sitten muijan välinpitämättömyys minun ajatuksille sai minut vttuuntumaan enemmän ja enemmän.
Aina ku otin asian puheeksi, niin aina se lakastiin pois. Rupesin stressistä voimaan ihan fyysesti pahoin. Olen 42v ja viimeksi olen ollut vuoden sinkkuna 15 vuotiaana.
Nyt olen 4 vuotta asunut yksin omassa asunnossa ja on uusi kumppani, mutta hänellä oli aika samanlainen ajatusmaailma jos joskus alkaa yhdessä olemaan. Eli molemmilla oma asunto ja omaa aikaa. Toimii täydellisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka kauan tämmöisissä fiiliksissä kannattaa koittaa kitkuttaa ennen kuin tekee päätöksiä suuntaan tai toiseen?
Jotenkin ajattelisin, että mahdollisen eronkin pitäisi sitten tulla molempien halusta, tuntuisi julmalta yksin päättää niin isoista asioista..
Millainen sun parisuhde on tällä hetkellä? Läheisyyttä?
Mies haluaisi läheisyyttä ja olla liki, mutta olen jotenkin niin ahdistunut/lukossa/kiukkuinen etten sitä osaa ottaa vastaan. Seksiä on 1-2krt/vko, mutta siitäkin jotenkin puuttuu se kunnon intohimo vaikka leluilla ym.on asiaa koitettu korjata.. On mieskin suutuksissaan joskus sanonut, että haluaisi tulisemman rakastajan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko tämä nyt jotain ohimenevää 30 kriisiä vai mitä.. Vuoden verran on tuntunut koko ajan enenevissä määrin, että haluaisin omaa tilaa ja vapautta. Nyt tilanne on kärjistynyt muutamassa kuukaudessa siihen, että mietin jopa eroa ja olo on sellainen, että kuristuisi henkisesti.
Oltu ja asuttu avomiehen kanssa pitkään yhdessä, ikinä en ole päässyt varsinaista sinkkuaikaa tms.vapautta kokemaan.
Isoja ongelmia (väkivaltaa, kolmansia osapuolia tms.) ei tilanteeseen liity. On vain tultu siihen pisteeseen, että miehen menot ei juuri enää kiinnosta ja tunteet ovat laantuneet lähinnä kaveritasolle. Olen iloisempi yksin ollessa ja töissä (jonka takia olenkin ottanut nyt paljon töitä).
Haluaisin asua omassa asunnossa, vastata itse omasta elämästä ja valinnoista miettimättä mitä toinen ajattelee/sanoo jostain ideasta. Haluaisin myös tutustua avoimesti uusiin ihmisiin ilman ajatusta takaraivossa, että pidemmälle ei voi edetä vaikka kemiat kohtaisi.
Muistan ihan teininä miettineenikin, että en varmaan ikinä osaa olla parisuhdeihminen, mutta niin vain sille tielle tuli jäätyä.Miehelle olen sanonut, että en ole kovin onnellinen tällä hetkellä. Hän luulee kaiken johtuvan työstressistä eikä halua uskoa, että tunteet muuten olisi laimenneet.
Jotenkin sisimmässäni toivoin, että hänkin olisi ollut sen kannalla, että katsellaan elämää erillämme, niin päätös olisi ollut helppo tehdä, mutta hänen tunteet vaikuttavat olevan tallella.Tosi raastava tilanne, kun fiilis on koko ajan aika onneton kotona ollessa.
Jonkun aikaa nyt vielä odottelen, että jos omat tunteet muuttuisi parempaan suuntaan. Mutta ei tätä tilannetta toki vuosikaupalla voi vatvoa ja heittää aikaa hukkaan..
Meillä ei ole lapsia eikä olla naimisissa, mutta yhteinen talo lainoineen löytyy.Muilla kokemuksia kovasta vapaudenkaipuusta (vai puhutaanko sitten jostain ikäkriisistä..)?
Minulla kun oli samoja tuntemuksia, niin tiesin että eroan. Se ajatus omasta vapaudesta ilman velvotteita toista kohtaan vaan kasvoi ja kasvoi.. Yritin todellakin pitää suhteestani kiinni kynsin ja hampain, mutta mitä enemmän ajattelin omaa asuntoa, sisustusta, ruokia, tulemisia, menemisiä, voin lukea ilman häiriötä, ei tarvitse ajatella toisen pyykkejä kun omia pesee. Erohan siitä tuli. Kun yritin puhua asiasta, niin sitten muijan välinpitämättömyys minun ajatuksille sai minut vttuuntumaan enemmän ja enemmän.
Aina ku otin asian puheeksi, niin aina se lakastiin pois. Rupesin stressistä voimaan ihan fyysesti pahoin. Olen 42v ja viimeksi olen ollut vuoden sinkkuna 15 vuotiaana.
Nyt olen 4 vuotta asunut yksin omassa asunnossa ja on uusi kumppani, mutta hänellä oli aika samanlainen ajatusmaailma jos joskus alkaa yhdessä olemaan. Eli molemmilla oma asunto ja omaa aikaa. Toimii täydellisesti.
Kuinka kauan katselit ja koitit korjata(?) tilannetta ennen eropäätöstä?
Hei ap!
Minä erosin jokin aika sitten pitkästä nuoruuden suhteestani muutaman vuoden sinua vanhempana. Eroa mietittiin yhdessä moneen otteeseen, mutta lopullinen päätös oli minun. Pohdin myös aluksi, että kriiseilen ikää ja tarvitsen vain lisää tilaa jne. mutta tunne vain voimistui.
Päätös oli äärimmäisen vaikea, koska asiat tavallaan olivat myös hyvin. Oloni oli kauhea ja yksinolo tuntui aluksi hirveältä, vaikka juuri sitä olin kaivannut. Asiat ovat siitä kuitenkin tasaantuneet ja sen jälkeen kun olin päätöksen tehnyt, en huonoista hetkistä huolimatta ole sitä kertaakaan kyseenalaistanut. Ja pelkäsin myös että jossain vaiheessa tajuan miten tyhmä ja naiivi olin kun halusin vapautta, mutta sitäkään ei ole tapahtunut. Ymmärrän nyt, miten paljon energiaa käytin vaikeiden tunteiden torjumiseen ja jonkinlaiseen odotteluun, että asiat tai oma olo muuttuu.
Tietenkin noita tunteita tulee ja niitä täytyy kestää, jos haluaa pitkän parisuhteen. Mutta miksi ottaa ne vastaan nyt ja ehkä jatkaa hamaan tappiin, kun olet vielä nuori? Voit saada sekä vapaamman ajan nyt että pitkän parisuhteen myöhemmin. Täällä on aina moralisoijia, joiden mielestä parisuhde on niin pyhä, että siinä pitäisi kaikkien olla ja pysyä hinnalla millä hyvänsä. Miksi? Ei voi tehdä toista onnelliseksi jos ei itse ole.
Voit hyvin vuokrata nyt asunnon siltä toiselta paikkakunnalta ja kokeilla, miltä elämä yksin tuntuu. Se on pieni satsaus koko elämän mittakaavassa ja saat selvyyttä tilanteeseen. Itse asiaa aivan liian pitkään vatvoneena suosittelen lämpimästi.
Meillä on kaikilla vain yksi elämä.
Vierailija kirjoitti:
Hei ap!
Minä erosin jokin aika sitten pitkästä nuoruuden suhteestani muutaman vuoden sinua vanhempana. Eroa mietittiin yhdessä moneen otteeseen, mutta lopullinen päätös oli minun. Pohdin myös aluksi, että kriiseilen ikää ja tarvitsen vain lisää tilaa jne. mutta tunne vain voimistui.
Päätös oli äärimmäisen vaikea, koska asiat tavallaan olivat myös hyvin. Oloni oli kauhea ja yksinolo tuntui aluksi hirveältä, vaikka juuri sitä olin kaivannut. Asiat ovat siitä kuitenkin tasaantuneet ja sen jälkeen kun olin päätöksen tehnyt, en huonoista hetkistä huolimatta ole sitä kertaakaan kyseenalaistanut. Ja pelkäsin myös että jossain vaiheessa tajuan miten tyhmä ja naiivi olin kun halusin vapautta, mutta sitäkään ei ole tapahtunut. Ymmärrän nyt, miten paljon energiaa käytin vaikeiden tunteiden torjumiseen ja jonkinlaiseen odotteluun, että asiat tai oma olo muuttuu.
Tietenkin noita tunteita tulee ja niitä täytyy kestää, jos haluaa pitkän parisuhteen. Mutta miksi ottaa ne vastaan nyt ja ehkä jatkaa hamaan tappiin, kun olet vielä nuori? Voit saada sekä vapaamman ajan nyt että pitkän parisuhteen myöhemmin. Täällä on aina moralisoijia, joiden mielestä parisuhde on niin pyhä, että siinä pitäisi kaikkien olla ja pysyä hinnalla millä hyvänsä. Miksi? Ei voi tehdä toista onnelliseksi jos ei itse ole.
Voit hyvin vuokrata nyt asunnon siltä toiselta paikkakunnalta ja kokeilla, miltä elämä yksin tuntuu. Se on pieni satsaus koko elämän mittakaavassa ja saat selvyyttä tilanteeseen. Itse asiaa aivan liian pitkään vatvoneena suosittelen lämpimästi.
Meillä on kaikilla vain yksi elämä.
Kiitos vastauksesta!
Oletteko nyt hyvissä väleissä miehen kanssa vai oliko ero kovin riitaisa?
Mies juuri tänään sanoi, että pitäisi puhua äitini kanssa, jos menisin vaikka viikoksi hänen luo asustelemaan (en tosin halua sekoittaa äitiäni nyt tähän soppaan). Mutta mies ainakin tuntuu jotenkin ymmärtäneen mistä kenkä puristaa. Emme juuri ole nähneet tällä viikolla, niin en ole päässyt mahdollisesta kämpän vuokraamisesta lähikaupungista hänelle vielä puhumaan.
Siinähän sitä sitten näkisi miltä itsenäinen oleilu tuntuisi ja tulisiko kova ikävä toista.
Ajatukset ovat tosiaan kamalan ristiriitaiset kun toiseen on vuosien aikana kuitenkin kovasti kiintynyt eikä haluaisi satuttaa. Mutta sitten taas pian itsenäistymisen haave puskee voimakkaasti. Ajatukset heittelee aika laidasta laitaan.
Mitä, jos juttelisit miehellesi. Häntä tämä koskee ihan suoraan. Ehkä vapauden antaminen hänelle olisi myös oikein ja reilua, niin voisi etsiä jonkun, joka rakastaa häntä, eikä ole yhdessä pelkän tottumuksen ja asuntolainan takia.
Sori, jos kuulostaa julmalta, mutta oikeastikin: oletko yhtään miettinyt asiaa miehen kannalta? Nyt hän on lähinnä häiriötekijä sinun mielestäsi, eikä tuo mahdollisesti ikinä tule korjaantumaan, jos et itse edes halua korjata sitä vaikkapa parisuhdeterapian avulla ja panostamalla romanttiseen yhdessäoloon.
Parisuhteessa ensirakastuminen kestää yleensä pari kolme vuotta. Sen jälkeen arki painaa päälle ja toisesta katoaa uutuudenviehätys. Usein tilalle kasvaa rakkaus, jossa empatialla ja kumppanuudella on iso rooli. Joskus ei kasva, vaan suhde kuihtuu toverisuhteeksi.
Mieti, metsästätkö kenties pelkkää ensirakastumisen huumaa nyt. Kestäisitkö uudessakaan suhteessa arkea sen paremmin, vai päädytkö jälleen vaihtamaan miestä? Olet oikeassa, kaikkia ei ole luotu elämään elämänmittaisessa parisuhteessa, kenties ei jopa parisuhteessa laisinkaan.
Sinulla on isoja valintoja edessä. Mutta jotta olisit reilu ja antaisit miehellesi mahdollisuuden myös tehdä omia valintojaan, PUHUKAA tunteistanne ja siitä, voiko tuolle vielä tehdä jotakin, vai onko parempi panna lusikat jakoon.