Lue keskustelun säännöt.
Kauhea vapaudenkaipuu!
21.01.2019 |
Onko tämä nyt jotain ohimenevää 30 kriisiä vai mitä.. Vuoden verran on tuntunut koko ajan enenevissä määrin, että haluaisin omaa tilaa ja vapautta. Nyt tilanne on kärjistynyt muutamassa kuukaudessa siihen, että mietin jopa eroa ja olo on sellainen, että kuristuisi henkisesti.
Oltu ja asuttu avomiehen kanssa pitkään yhdessä, ikinä en ole päässyt varsinaista sinkkuaikaa tms.vapautta kokemaan.
Isoja ongelmia (väkivaltaa, kolmansia osapuolia tms.) ei tilanteeseen liity. On vain tultu siihen pisteeseen, että miehen menot ei juuri enää kiinnosta ja tunteet ovat laantuneet lähinnä kaveritasolle. Olen iloisempi yksin ollessa ja töissä (jonka takia olenkin ottanut nyt paljon töitä).
Haluaisin asua omassa asunnossa, vastata itse omasta elämästä ja valinnoista miettimättä mitä toinen ajattelee/sanoo jostain ideasta. Haluaisin myös tutustua avoimesti uusiin ihmisiin ilman ajatusta takaraivossa, että pidemmälle ei voi edetä vaikka kemiat kohtaisi.
Muistan ihan teininä miettineenikin, että en varmaan ikinä osaa olla parisuhdeihminen, mutta niin vain sille tielle tuli jäätyä.
Miehelle olen sanonut, että en ole kovin onnellinen tällä hetkellä. Hän luulee kaiken johtuvan työstressistä eikä halua uskoa, että tunteet muuten olisi laimenneet.
Jotenkin sisimmässäni toivoin, että hänkin olisi ollut sen kannalla, että katsellaan elämää erillämme, niin päätös olisi ollut helppo tehdä, mutta hänen tunteet vaikuttavat olevan tallella.
Tosi raastava tilanne, kun fiilis on koko ajan aika onneton kotona ollessa.
Jonkun aikaa nyt vielä odottelen, että jos omat tunteet muuttuisi parempaan suuntaan. Mutta ei tätä tilannetta toki vuosikaupalla voi vatvoa ja heittää aikaa hukkaan..
Meillä ei ole lapsia eikä olla naimisissa, mutta yhteinen talo lainoineen löytyy.
Muilla kokemuksia kovasta vapaudenkaipuusta (vai puhutaanko sitten jostain ikäkriisistä..)?
Kommentit (89)
Vierailija kirjoitti:
Miehen kanssa koitin taas aiheesta keskustella.. Ei oikein tunnu ymmärtävän miksi haluaisin asua yksin ja että onhan meillä tälläkin hetkellä paljon vapautta mennä ja tulla. Luulee varmaan, että haluan vain lähteä baanalle parittelemaan ja viettää villiä sinkkuelämää.. Huoh..
Tuntuukin todella pahalta, kun mies sanoo, että on kuvitellut meidät yhteen viettämään eläkepäiviä. Ja jos baarissa naiset tulee juttelemaan, niin häntä ei kuulemma juuri kiinnosta kun ei tunnu samalta kuin kanssani.
Kaikkien kannalta helpoin ratkaisu olisi varmaan olla hiljaa ja olla puhumatta omista ajatuksista/tunteista ja yrittää sopeutua tilanteeseen. Mutta ei sekään loppuviimein ole oikein kumpaakaan kohtaan. Mutta tottakai on ikävää pahoittaa toisen mieli.
Tunnenkin itseni todella julmaksi, kun pitkän yhteisen historian jälkeen ylipäänsä tunnen/puhun näin :(
-Aloittaja
"on kuvitellut meidät yhteen viettämään eläkepäiviä. Ja jos baarissa naiset tulee juttelemaan, niin häntä ei kuulemma juuri kiinnosta kun ei tunnu samalta kuin kanssani."
Lopun alkua suhteelle. Tuo kommentti vahvisti entisestään, täällä on niin moni jotka on kokeneet saman hetken suhteessaan.
Se on pyristelyä enää. Vaikka mitä tekisi.
Ei se auta kuin yrittää luoda puhtain tie eroon, joka voi tapahtua hyvissä väleissä ja saada lainat/talot jaettua miten vain pystyy järkevästi.
Kiinnostusta ei voi neuvotella, ei sitä enää mistään synny tässä tilanteessa.
Kannattaa myös jatkossa tutkiskella itseään, että ehkä et ole "hynttyyt yhteen" tyylinen ihminen ja tästä eteenpäin ehkä vain sellainen "serial dating" on se missä kannattaa pysytellä. Tarvitset oman tilan ja sinussa on ehkä jopa introverttiyttakin, vaikka saatatkin sanoa nyt että ei olet extrovertti.
Tässä vain omat kaksi senttiäni, mutta moni muukin varmaan aistii 'kirjoituksen seinällä'. Ei kannata tuhlata liian montaa vuotta pyristellen, kun osittain tiedät jo mitä haluat.
Tietysti aina on pelko, että voit jäädä vanhaksi kissanaiseksi etkä saa jälkikasvua tämän jälkeen. Se on mahdollista, pidä se mielessä ja mietiskele voitko olla loppuelämän lapseton ja perheetön. Valintoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehen kanssa koitin taas aiheesta keskustella.. Ei oikein tunnu ymmärtävän miksi haluaisin asua yksin ja että onhan meillä tälläkin hetkellä paljon vapautta mennä ja tulla. Luulee varmaan, että haluan vain lähteä baanalle parittelemaan ja viettää villiä sinkkuelämää.. Huoh..
Tuntuukin todella pahalta, kun mies sanoo, että on kuvitellut meidät yhteen viettämään eläkepäiviä. Ja jos baarissa naiset tulee juttelemaan, niin häntä ei kuulemma juuri kiinnosta kun ei tunnu samalta kuin kanssani.
Kaikkien kannalta helpoin ratkaisu olisi varmaan olla hiljaa ja olla puhumatta omista ajatuksista/tunteista ja yrittää sopeutua tilanteeseen. Mutta ei sekään loppuviimein ole oikein kumpaakaan kohtaan. Mutta tottakai on ikävää pahoittaa toisen mieli.
Tunnenkin itseni todella julmaksi, kun pitkän yhteisen historian jälkeen ylipäänsä tunnen/puhun näin :(
-Aloittaja"on kuvitellut meidät yhteen viettämään eläkepäiviä. Ja jos baarissa naiset tulee juttelemaan, niin häntä ei kuulemma juuri kiinnosta kun ei tunnu samalta kuin kanssani."
Lopun alkua suhteelle. Tuo kommentti vahvisti entisestään, täällä on niin moni jotka on kokeneet saman hetken suhteessaan.
Se on pyristelyä enää. Vaikka mitä tekisi.
Ei se auta kuin yrittää luoda puhtain tie eroon, joka voi tapahtua hyvissä väleissä ja saada lainat/talot jaettua miten vain pystyy järkevästi.
Kiinnostusta ei voi neuvotella, ei sitä enää mistään synny tässä tilanteessa.
Kannattaa myös jatkossa tutkiskella itseään, että ehkä et ole "hynttyyt yhteen" tyylinen ihminen ja tästä eteenpäin ehkä vain sellainen "serial dating" on se missä kannattaa pysytellä. Tarvitset oman tilan ja sinussa on ehkä jopa introverttiyttakin, vaikka saatatkin sanoa nyt että ei olet extrovertti.
Tässä vain omat kaksi senttiäni, mutta moni muukin varmaan aistii 'kirjoituksen seinällä'. Ei kannata tuhlata liian montaa vuotta pyristellen, kun osittain tiedät jo mitä haluat.
Tietysti aina on pelko, että voit jäädä vanhaksi kissanaiseksi etkä saa jälkikasvua tämän jälkeen. Se on mahdollista, pidä se mielessä ja mietiskele voitko olla loppuelämän lapseton ja perheetön. Valintoja.
Mutta tottakai mietityttää, että jos ero tulee, niin tuleeko pian myös katumus, jos sitten tajuaakin kaipaavansa toista.
Nyt olen tällä hetkellä toki ihan umpikujassa ja positiivisuutta on vaikea löytää, ei tätäkään pitkään jaksa.
Olen joskus miettinyt tuota introverttius -asiaa, koska jotkin piirteet pätee. Mutta toisaalta kuitenkin koen olevani todella extrovertti. Viihdyn ihmisten parissa ja olen muutenkin todella sosiaalinen. Saan ja toteutan extempore -ideoita mielelläni.
Lapsia en välttämättä halua kuitenkaan ikinä, joten sitä en murehdi. Toki täydellinen yksinäisyys pelottaa..
Eittämättä kuulostaa siltä, että suhteen bensa olisi lopussa ja se on kuin mopo joka kulkee enää bensahöyryillä tällä hetkellä. Ne höyrytkin loppuu kohta.
Tottakai eron tullessa ja erossa toisesta ollessa alkaa kaipaamaan toista jälleen, se on varmaa. Pitäisi olla joku oma asunto jonne menee ottamaan aikalisää aina. Ehkä olet ihminen, joka tarvitsee oman asunnon eikä muuttaa yhteen kumppanin kanssa.
En tiedä onko se mahdollista kokeilla muuttoa erilleen mutta pitää suhde. Voi olla vaikeata ja mies voi varsinkin ihmetellä sitä, sillä rakastuneet miehet ovat niin lojaaleja ettei ne voi ymmärtää sitä. Mutta samalla se aiheuttaa myös sen, että tod.näk et halua miestäsi jos hän on tällainen sinua kohtaan. Tätä myötä katkeruus tulee nostamaan päätä jossain vaiheessa, kenties molemmilla mutta varsinkin miehelläsi. Ei hyvä resepti.
Jos mies ei todellakaan enää aiheuta sellaista alkukantaista seksuaalista kutinaa sinussa, niin on aika päästää hänet vapaaksi ja löytämään naisen joka haluaa häntä. Seksuaalinen himokkuus testi ratkaisee kyllä kysymyksesi ja tiedät mitä tehdä jos tätä yhdessä pitävää liimaa ei teidän välillänne ENÄÄ ole.
Ja jos et välttämättä halua lapsia, se ratkaisee paljon huolia eroessasi ikäisenäsi naisena. Kumppaneita tulet varmuudella vielä löytämään, mutta lastenteko kumppanin löytäminen laskee dramaattisesti tämän eron myötä. Se nyt on vain ikävä fakta.
Ihan validia pohdintaa sinulta ap. Suosittelen muuttamaan pois yhteisestä kodistanne. Muista kuitenkin, että tilanne voi hyvin nopeasti kääntyä kannaltasi ikävämpään suuntaan: kolmekymppisille miehille on aika paljon kysyntää. Voi olla, että jo muutaman kuukauden päästä miehelläsi on uusi ja parempi. Olethan valmis siihen? Ei kannata uhrata ainutkertaista elämää ihmisen kanssa, joka ei herätä tunteita. Itsekin pitkässä parisuhteessa tiedän kuitenkin sen, että näitä kriisejä ja tunteita tulee ja menee. Ei se ole niin vakavaa sitten kun niistä pääsee yli. Kannattaa kuitenkin muistaa se, että miehellä on yhtä lailla oikeus elää ja mennä kun lähdet yhteisestä kodista. Älä kuvittele, että sinä voit treffailla ja tapailla ja jutustella yksin. Sama oikeus se on miehelläsikin.
Aloittaja täällä vielä...
Joo, toki miehellä olisi oikeus tapailla muita, jos asiasta niin sovittaisiin.
Mutta en ymmärrä nyt yhtään missä mennään.. Toissapäivänä oli tosiaan keskustelut asiasta ja kerroin taas, että ahdistaa ja haluaisin vapautta ja omaa tilaa. Mies pahoitti mielensä, mutta tuntui ymmärtävän.
Eilen sitten vielä viestillä asiaa puitiin ja mies kertoi edelleen olevan huono fiilis, että haluaisin olla yksin ja tapailla muita.
Eilen illalla sitten kun nähtiin ja katseltiin sohvalla tv:tä, niin mies kysyi olenko vieläkin masentunut. Siis mitä hemmettiä?! Kuvitteleeko, että mieleni yhtäkkiä muuttuu kun kyseessä oli kuitenkin mielestäni aika vakava keskustelu. Halusi myös tulla ihan lähelle, silitellä ym. Ja nukkumaan mennessä kun sanoin hyvää yötä, niin vastasi hyvää yötä kulta. Sen jälkeen alkoi inttämään, että mikä hän minulle on. Tilanteesta helpoiten päästäkseni piti sanoa "hyvää yötä kulta".
Mitä tämmöinen käytös nyt on?!!
Ihan kuin tunteillani ei olisi mitään väliä ja koko asia on sivuutettu kuin mitään ei olisi tapahtunut tai puhuttu. Ahdistaa nyt ihan helvetisti, tilanne on vain entistä hankalampi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vai voiko tämä olla joku ihan normaali reaktio hankaliin asioihin?
En uskalla nyt ehdottaa edes väliaikaista erilleen muuttoa kun pelkään, että mies romahtaisi täysin.
Jatkan vielä hieman yksinpuhelua, mutta mieleen jäi tämmöinenkin.
Kerroin miehelleni ystävästäni, joka oli muutama vuosi sitten eronnut pitkästä yli 10 vuoden parisuhteesta (tilanne oli oikeastaan lähes identtinen kuin itsellä tällä hetkellä). Ystävän exä löysi pian uuden ja on naimisissa ym., mutta ystäväni viihtyy yksin ja on tyytyväinen elämäänsä. Mies ihmetteli tätä ääneen, että mitäs järkeä tuollaisessa yksinolossa on.
Ajatellaan joistain asioista aika eri tavalla ja tämä on ehdottomasti sellainen. Siksi ei ehkä voi käsittää tarvettani saada olla yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä hieman yksinpuhelua, mutta mieleen jäi tämmöinenkin.
Kerroin miehelleni ystävästäni, joka oli muutama vuosi sitten eronnut pitkästä yli 10 vuoden parisuhteesta (tilanne oli oikeastaan lähes identtinen kuin itsellä tällä hetkellä). Ystävän exä löysi pian uuden ja on naimisissa ym., mutta ystäväni viihtyy yksin ja on tyytyväinen elämäänsä. Mies ihmetteli tätä ääneen, että mitäs järkeä tuollaisessa yksinolossa on.Ajatellaan joistain asioista aika eri tavalla ja tämä on ehdottomasti sellainen. Siksi ei ehkä voi käsittää tarvettani saada olla yksin.
Älä juutu liikaa siihen mitä miehesi sanoo. Miehesi on nimittäin sisimmässään juuri nyt aivan kauhuissaan. Hänen koko maailmansa on romahtamassa ja hän tarrautuu hukkuvan raivolla jokaiseen oljenkorteen joka saattaisi vähänkään viitata siihen että kaikki voisi vielä järjestyä. Siksi hän hokee noita asioita joissa voisi tuntea että teillä on vielä toivoa ja että halusi ottaa etäisyyttä on vain hetkellinen oikku.
En usko että lopulta ajattelette asioista niin eri tavalla. Te vaan juuri nyt koette ne täysin eri tavoilla.
Näinhän se taitaa olla...
Tuo vaan saa itseni ahdistumaan entistä pahemmin.
Mutta toisaalta tulee olo, että tilanteeseen on sitten vain sopeuduttava ja toivottava, että fiilis ehkä joskus paranee..
En mitenkään pysty loukkaamaan miestä, tuntuu liian pahalta hänen puolesta.
-Aloittaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näinhän se taitaa olla...
Tuo vaan saa itseni ahdistumaan entistä pahemmin.Mutta toisaalta tulee olo, että tilanteeseen on sitten vain sopeuduttava ja toivottava, että fiilis ehkä joskus paranee..
En mitenkään pysty loukkaamaan miestä, tuntuu liian pahalta hänen puolesta.
-Aloittaja
Vaikka asia on miehellesi varmasti erittäin kamala, muista että myös suhteessa roikkuminen niin että sinä et voi suhteessa hyvin on miehelle sekin erittäin huono vaihtoehto. Parisuhteessa jokainen ansaitsee puolison joka on oikeasti täysillä suhteessa mukana. Ei siis ole oikein helppoja teitä tästä eteenpäin.
Ap, vaikka täällä moni niin väittää niin parisuhde ei ole mikään itseisarvo. Et ole huono ihminen, vaikka sinulle ikuisuuden jatkuva parisuhde ei olekaan se elämän tärkein tavoite vaan sinulta löytyy myös muita haaveita/unelmia ja halua elää toisin.
Pitkä vuosikymmeniä jatkuva parisuhde on vain yksi tapa elää. Ja itse ainakin voin myöntää itselleni, etten ikinä sellaiseen vankilaan halua joutua. En näe siinä mitään hienoa. Parisuhde on hyvä osata lopettaa, kun se on tullut tiensä päähän. Tämän tietää esimerkiksi siitä, jos suhteeseen jääminen tuntuu uhraukselta ja kaipuu on muualla. Olen itsekin eronnut tällaisessa tilanteessa, enkä ole katunut sekuntiakaan. En itseasiassa tiedä ketään, joka olisi tuossa sinun tilanteessa katunut eroa. Joskus elämä eletty tiettyyn pisteeseen eikä aikaa voi kääntää taaksepäin. Älä missään nimessä uhraa mahdollisuuksia,elämää ja elämänkokemuksia jonkun parisuhteen vuoksi. Itse muutin 8 vuoden suhteen jälkeen ulkomaille (sittemmin olen asunut useassa maassa), olen saanut rakastua, kokea intohimoa, seikkailuja enkä hetkeäkään vaihtaisi pois tuohon vanhaan suhteeseen, vaikka erosin kunnon miehestä ja hyvästä suhteesta. MIKÄÄN ei voi korvata tällaisia asioita. Nyt olen jo naimisissa ja aion olla myös tässä liitossa sinne asti, kun siltä tuntuu. Väkisin en aio jatkaa, kerran mikään pakko ei ole ja nautin yksinelostakin.
Mitä hienoa on oikeasti suhteessa, joka joka jatkuu vuosia? Miksi ihmeessä sellaisesta pitäisi haaveilla tai sellaiseen sitoutua, jos ei huvita? Jos kuuntelet vain ulkopuolisia paineita, ne eivät lopu ikinä, etkä sillä tavoin löydä onnea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vai voiko tämä olla joku ihan normaali reaktio hankaliin asioihin?
En uskalla nyt ehdottaa edes väliaikaista erilleen muuttoa kun pelkään, että mies romahtaisi täysin.
Tottakai ero sattuu siihen, kenet jätetään. Mutta tällaiset kokemukset ovat osa aivan normaalia elämää. Et voi pitää miestäsi pumpulissa turhan vuoksi kuitenkaan. Erosta selviää ja elämä jatkuu kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Näinhän se taitaa olla...
Tuo vaan saa itseni ahdistumaan entistä pahemmin.Mutta toisaalta tulee olo, että tilanteeseen on sitten vain sopeuduttava ja toivottava, että fiilis ehkä joskus paranee..
En mitenkään pysty loukkaamaan miestä, tuntuu liian pahalta hänen puolesta.
-Aloittaja
Se fiilis ei koskaan kuole. Pikkuhiljaa ehkä kaikki haaveesi ja unelmasi rapistuvat, mitä et pääse tuon suhteen takia toteuttamaan. Sitten, kun olet 40 tai 50, mietit, mitä kaikkea olisitkaan voinut kokea ja elää, mutta et tehyt niin. Ja tilalle sait sen, ettei sinua paheksuttu ja elit "ihan kivaa" elämää. Pahimmillaan katkeroidut, kunnes sitten lopulta sopeudut ja tylsistyt vain murto-osaksi siitä ihmisestä, kuka olisit todella voinut olla.
Ei se tunne oikeasti katoa, se ehkä jää jossain vaiheessa taustalle enemmän. Älä uhraa itseäsi, unelmiasi ja tätä ainoaa elämää, josta et yhtään elettyä päivää enää ikinä saa takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joo. Aina kannattaa erota hyvästä miehestä kun vähän ahdistaa.
Ei helvetti mitä sekopäämuijia tällä palstalla on "neuvomassa" toisia.
Eräs fiksu sanoi minulle kerran, että kun teet (eropäätöksen) niin vanhaan ei ole enää koskaan paluuta. Mieti onko se vapaudenkaipuu sen arvoista. Jos nyt olet jo kolmekymppinen niin voi tulla kiire uuden miehen etsimisessä jos meinaat lapsia hankkia. Ihan vaan tiedoksi kun on ollut paljon kirjoittelua siitä, että naisilta menee tämä biologinen fakta nykyään yhä useammin ohi.
Se todellakin ON sen arvoista. Miksi ei olisi? Miksi kukaan haluaisi palata takaisin suhteeseen, joka on eletty ja koettu jo? Olen kaksi kertaa eronnut vastaavan tunteen vuoksi ja en ole sekuntiakaan katunut, molemmat miehet olivat hyviä, suhteet terveitä.
Parisuhde on vain parisuhde, se ei ole mikään tavoiteltava itseisarvo, jonka loppuminen olisi jotenkin kamala asia ja sinkkuus välitila ennen uutta suhdetta. Ja turha tuohon on vääntää mitään lapsiasiaa, kaikki eivät niitä halua ja jos haluaa niin niitä ei todellakaan kannata tehdä parisuhteeseen, joka tuntuu noin ahdistavalta. Parempi ratkaisu on esimerkiksi tehdä se lapsi ystävän kanssa tai yksin. Nykyään voi myös jäädyttää munasoluja ja harkita muita ratkaisuja.
Muuta asumaan yksin ja tutustu itseesi ja tee kaikkea mitä koet jääneesi paitsi. Usko pois, jos et nyt sitä tee niin mietit samaa asiaa vielä nelikymppisenä.
Olen lapseton sinkku, seitsemäs vuosi menossa. Elän todella parasta aikaa elämässäni, saa tehdä juuri niinkuin haluaa ja ennen kaikkea saa jättää tekemättä jos ei viitsi. Suosittelen lämpimästi!! M52
Tänne onkin tullut paljon hyviä vastauksia, antavat ajattelun aihetta. Kiitos siitä<3
Jos joku muukin on samassa tilanteessa, niin tässä keskustelussa oli paljon hyviä pointteja, kannattaa tsekata:
https://keskustelu.anna.fi/threads/ero-taeydellisestae-miehestae.174729…
Ei se varmaan auta kuin nostaa nyt lähiaikoina oikeasti kissa pöydälle ja sanoa, että nyt on pakko ottaa etäisyyttä hetkeksi. Niin pahalta kuin se tuntuukin.
-aloittaja
On, sinulla on kriisi - ja kriisi ei ole se parisuhde, vaan sinä.
Sinulla on vapaus, mutta et käytä sitä. Kun on lapsia, silloin se vapaus vasta häviää.
Voit olla tekemättä ruokaa, jos sinua ei huvita. Jos miehesi siitä sanoo jotain, sanokoot… Hän osaa aikuisena ihmisenä tehdä sen ruoan itsekin. Kerrot, että nyt ei vain huvittanut, mentäiskö syömään jonnekin/tilattaisko jotain/jne.
Voit ottaa niitä extratöitä vastaan, eikä edelleenkään ole ketään, joka estäisi niitä ottamasta.
Olet vapaa tekemään aivan mitä itse haluat. Kukaan ei ole sinua aseella uhkaamassa, että nyt sun kuule pitää laittaa ruokaa. Toisella on oikeus huomauttaa, kun kerran siinä yhdessä elätte, mutta on sinun vastuullasi, miten reagoit toisen huomautukseen. Jos se tuo sinulle huonon omantunnon, käsittele se.
Jokaisessa parisuhteessa tunteet laimenee. Ihan jokaisessa. Välillä tuntuu kämppikseltä ja menee pidempi aika siihen, että tuntee edes pienen pientä kipinää. Jos ei siihen parisuhteeseen halua panostaa, ei sitä kipinää tule löytymäänkään - IKINÄ. Jos suhteessa ei ole fyysistä/henkistä väkivaltaa, ongelmia päihteiden kanssa, narsismia, yms… ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella. Trust me.
Minä olen 30-vuotias ja kävin kriisini 27-vuotiaana. Olen iloinen, että kävin ja pääsin siitä yli rikkomatta perhettä. Siinä oli rehellinen itsetutkiskelun paikka. Kuka minä olen, minkälaiseksi haluan tulla, jne. Tunteiden laimenemisesta huolimatta parisuhteessa oli hyvä olla. Luin paljon self help -kirjoja. Ongelma oli minussa, ei meissä, miehessäni tai lapsessani. Voin sanoa, että tällä hetkellä olen onnellisempi kuin olen ollut.
Vierailija kirjoitti:
On, sinulla on kriisi - ja kriisi ei ole se parisuhde, vaan sinä.
Sinulla on vapaus, mutta et käytä sitä. Kun on lapsia, silloin se vapaus vasta häviää.
Voit olla tekemättä ruokaa, jos sinua ei huvita. Jos miehesi siitä sanoo jotain, sanokoot… Hän osaa aikuisena ihmisenä tehdä sen ruoan itsekin. Kerrot, että nyt ei vain huvittanut, mentäiskö syömään jonnekin/tilattaisko jotain/jne.
Voit ottaa niitä extratöitä vastaan, eikä edelleenkään ole ketään, joka estäisi niitä ottamasta.
Olet vapaa tekemään aivan mitä itse haluat. Kukaan ei ole sinua aseella uhkaamassa, että nyt sun kuule pitää laittaa ruokaa. Toisella on oikeus huomauttaa, kun kerran siinä yhdessä elätte, mutta on sinun vastuullasi, miten reagoit toisen huomautukseen. Jos se tuo sinulle huonon omantunnon, käsittele se.
Jokaisessa parisuhteessa tunteet laimenee. Ihan jokaisessa. Välillä tuntuu kämppikseltä ja menee pidempi aika siihen, että tuntee edes pienen pientä kipinää. Jos ei siihen parisuhteeseen halua panostaa, ei sitä kipinää tule löytymäänkään - IKINÄ. Jos suhteessa ei ole fyysistä/henkistä väkivaltaa, ongelmia päihteiden kanssa, narsismia, yms… ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella. Trust me.
Minä olen 30-vuotias ja kävin kriisini 27-vuotiaana. Olen iloinen, että kävin ja pääsin siitä yli rikkomatta perhettä. Siinä oli rehellinen itsetutkiskelun paikka. Kuka minä olen, minkälaiseksi haluan tulla, jne. Tunteiden laimenemisesta huolimatta parisuhteessa oli hyvä olla. Luin paljon self help -kirjoja. Ongelma oli minussa, ei meissä, miehessäni tai lapsessani. Voin sanoa, että tällä hetkellä olen onnellisempi kuin olen ollut.
Ehkä tuossa on se toinen asia mikä ärsyttää. Kun mieskään ei ole ikinä itsenäistynyt, niin ei osaa tehdä esimerkiksi ruokaa (ostaa sitten jotain valmis tiskiltä). Tai varmaan osaisi muttei kiinnosta. Tästä on aikanaan riidelty, nykyään en ole enää jaksanut, tekee kuitenkin paljon muita kodin hommia. Ja tämä nyt muutenkin ihan sivuseikka koko hommassa..
Mutta joo, ehkä isoimpana ongelmana on tuo, että itsellä ei ainakaan tällä hetkellä ole oikein mitään motivaatiota suhteen korjaamiseksi. Ja mieskin sanoi tästä, on huomannut saman asian.
-aloittaja
AP:lle hyvä ohjenuora ihmisiltä, jotka on kokeneet saman:
When people try to 'find themselves', they mistakenly focus on adding experiences instead of subtracting negative influence.