Lue keskustelun säännöt.
Kauhea vapaudenkaipuu!
21.01.2019 |
Onko tämä nyt jotain ohimenevää 30 kriisiä vai mitä.. Vuoden verran on tuntunut koko ajan enenevissä määrin, että haluaisin omaa tilaa ja vapautta. Nyt tilanne on kärjistynyt muutamassa kuukaudessa siihen, että mietin jopa eroa ja olo on sellainen, että kuristuisi henkisesti.
Oltu ja asuttu avomiehen kanssa pitkään yhdessä, ikinä en ole päässyt varsinaista sinkkuaikaa tms.vapautta kokemaan.
Isoja ongelmia (väkivaltaa, kolmansia osapuolia tms.) ei tilanteeseen liity. On vain tultu siihen pisteeseen, että miehen menot ei juuri enää kiinnosta ja tunteet ovat laantuneet lähinnä kaveritasolle. Olen iloisempi yksin ollessa ja töissä (jonka takia olenkin ottanut nyt paljon töitä).
Haluaisin asua omassa asunnossa, vastata itse omasta elämästä ja valinnoista miettimättä mitä toinen ajattelee/sanoo jostain ideasta. Haluaisin myös tutustua avoimesti uusiin ihmisiin ilman ajatusta takaraivossa, että pidemmälle ei voi edetä vaikka kemiat kohtaisi.
Muistan ihan teininä miettineenikin, että en varmaan ikinä osaa olla parisuhdeihminen, mutta niin vain sille tielle tuli jäätyä.
Miehelle olen sanonut, että en ole kovin onnellinen tällä hetkellä. Hän luulee kaiken johtuvan työstressistä eikä halua uskoa, että tunteet muuten olisi laimenneet.
Jotenkin sisimmässäni toivoin, että hänkin olisi ollut sen kannalla, että katsellaan elämää erillämme, niin päätös olisi ollut helppo tehdä, mutta hänen tunteet vaikuttavat olevan tallella.
Tosi raastava tilanne, kun fiilis on koko ajan aika onneton kotona ollessa.
Jonkun aikaa nyt vielä odottelen, että jos omat tunteet muuttuisi parempaan suuntaan. Mutta ei tätä tilannetta toki vuosikaupalla voi vatvoa ja heittää aikaa hukkaan..
Meillä ei ole lapsia eikä olla naimisissa, mutta yhteinen talo lainoineen löytyy.
Muilla kokemuksia kovasta vapaudenkaipuusta (vai puhutaanko sitten jostain ikäkriisistä..)?
Kommentit (89)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, vaikka täällä moni niin väittää niin parisuhde ei ole mikään itseisarvo. Et ole huono ihminen, vaikka sinulle ikuisuuden jatkuva parisuhde ei olekaan se elämän tärkein tavoite vaan sinulta löytyy myös muita haaveita/unelmia ja halua elää toisin.
Pitkä vuosikymmeniä jatkuva parisuhde on vain yksi tapa elää. Ja itse ainakin voin myöntää itselleni, etten ikinä sellaiseen vankilaan halua joutua. En näe siinä mitään hienoa. Parisuhde on hyvä osata lopettaa, kun se on tullut tiensä päähän. Tämän tietää esimerkiksi siitä, jos suhteeseen jääminen tuntuu uhraukselta ja kaipuu on muualla. Olen itsekin eronnut tällaisessa tilanteessa, enkä ole katunut sekuntiakaan. En itseasiassa tiedä ketään, joka olisi tuossa sinun tilanteessa katunut eroa. Joskus elämä eletty tiettyyn pisteeseen eikä aikaa voi kääntää taaksepäin. Älä missään nimessä uhraa mahdollisuuksia,elämää ja elämänkokemuksia jonkun parisuhteen vuoksi. Itse muutin 8 vuoden suhteen jälkeen ulkomaille (sittemmin olen asunut useassa maassa), olen saanut rakastua, kokea intohimoa, seikkailuja enkä hetkeäkään vaihtaisi pois tuohon vanhaan suhteeseen, vaikka erosin kunnon miehestä ja hyvästä suhteesta. MIKÄÄN ei voi korvata tällaisia asioita. Nyt olen jo naimisissa ja aion olla myös tässä liitossa sinne asti, kun siltä tuntuu. Väkisin en aio jatkaa, kerran mikään pakko ei ole ja nautin yksinelostakin.
Mitä hienoa on oikeasti suhteessa, joka joka jatkuu vuosia? Miksi ihmeessä sellaisesta pitäisi haaveilla tai sellaiseen sitoutua, jos ei huvita? Jos kuuntelet vain ulkopuolisia paineita, ne eivät lopu ikinä, etkä sillä tavoin löydä onnea.
Hieno viesti. Virkistävää että joku toinenkin ajattelee näin.
Olen myös aivan samaa mieltä, kiitos! On ihmeellistä miten joillain menee täällä toisten eropohdinnat ihon alle. Jokainen saa elää omanlaistaan elämää kunhan kohtelee muita hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivon sinulle ap rohkeutta! Aiemmin jo kirjoitinkin, että minun ex-miehelleni minun eropäätökseni oli vaikea ja hän joutui työstämään asiaa paljon. Nyt hän on minulle kiitollinen siitä että pidin pääni ja näin eron välttämättömyyden. Olemme erittäin hyvissä väleissä ja toisillemme edelleen tärkeitä, mutta yhdessä olemme todenneet, että ero oli meidän kummankin loppuelämän kannalta elintärkeä.
Asiat järjestyvät kyllä, vaikka joudut käymään läpi kamalia olotiloja. Järjestät vaan yhden asian kerrallaan. Kuten joku aiemmin sanoikin, en ole ikinä kuullut kenenkään katuvan eroa tuollaisten pohdintojen jälkeen. Ja vielä kun et ainakaan nyt halua lapsia, sinulla ei pitäisi olla huolen häivää.
Tiedän niin nuo pohdinnat, voimia!
- se 16 vuoden suhteesta eronnut
No niin, aloittaja täällä taas :D
Koko päivän mietin töissä, että tänään otan asian puheeksi ja ehdotan taukoa.
No homma kävi nopeasti, menin kotiin ja ehdin sanomaan vain, että kotiin tulo ahdistaa aina, niin mies kiehahti ja huusi, että voin pakata tavarat ja painua helvettiin.
No tulin nyt sitten siskolle ja alan etsimään pian vuokrakämppää.
Eli jonkinlainen tauko on nyt. Pitää keskustella paremmin kunhan mies suostuu puhumaan kuten aikuiset.
Jollain tapaa kyllä helpottunutkin olo nyt.
Voi olla että sulla on nyt nousemassa tarve itsenäistymiseen ja sinkkuelämän kokemiseen jos siis kovin nuorena olet aloittanut seurustelun. Voi olla että sun pitää kokea vielä muita juttuja ennen kuin voit asettua aloillesi, jos koskaan. Tai sitten kyseessä on jokin ohimenevä kriisi parisuhteessa / omassa elämässäsi. Sun kannattaisi varmaan ottaa suht rauhassa, antaa ajan hieman kulua ja katsoa mihin fiilikset johtaa. Ymmärrän kyllä poikaystävääsikin jos hänen on vaikea kestää tätä prosessia. Riippuu varmaan suhteestanne ja tilanteesta muutenkin kuinka paljon kumppanin kanssa tätä kannattaa puida...
Hyvä että teit siirron ja että sinulla oli mahdollisuus mennä nyt alkuun siskosi luo. Nyt vaan rauhassa järjestelet asioita ja otat päivä kerrallaan. Miehesi kanssa voit jutella kunhan hän vähän rauhoittuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Voi olla vaikeata ja mies voi varsinkin ihmetellä sitä, sillä rakastuneet miehet ovat niin lojaaleja ettei ne voi ymmärtää sitä. Mutta samalla se aiheuttaa myös sen, että tod.näk et halua miestäsi jos hän on tällainen sinua kohtaan."
Voisiko joku kertoa mitä tällä tarkoitetaan? Eikö miehen pitäisi näyttää rakkauttaan naiselle, jotta intohimo pysyisi suhteessa?
Vierailija kirjoitti:
Eittämättä kuulostaa siltä, että suhteen bensa olisi lopussa ja se on kuin mopo joka kulkee enää bensahöyryillä tällä hetkellä. Ne höyrytkin loppuu kohta.
Tottakai eron tullessa ja erossa toisesta ollessa alkaa kaipaamaan toista jälleen, se on varmaa. Pitäisi olla joku oma asunto jonne menee ottamaan aikalisää aina. Ehkä olet ihminen, joka tarvitsee oman asunnon eikä muuttaa yhteen kumppanin kanssa.
En tiedä onko se mahdollista kokeilla muuttoa erilleen mutta pitää suhde. Voi olla vaikeata ja mies voi varsinkin ihmetellä sitä, sillä rakastuneet miehet ovat niin lojaaleja ettei ne voi ymmärtää sitä. Mutta samalla se aiheuttaa myös sen, että tod.näk et halua miestäsi jos hän on tällainen sinua kohtaan. Tätä myötä katkeruus tulee nostamaan päätä jossain vaiheessa, kenties molemmilla mutta varsinkin miehelläsi. Ei hyvä resepti.
Jos mies ei todellakaan enää aiheuta sellaista alkukantaista seksuaalista kutinaa sinussa, niin on aika päästää hänet vapaaksi ja löytämään naisen joka haluaa häntä. Seksuaalinen himokkuus testi ratkaisee kyllä kysymyksesi ja tiedät mitä tehdä jos tätä yhdessä pitävää liimaa ei teidän välillänne ENÄÄ ole.
Ja jos et välttämättä halua lapsia, se ratkaisee paljon huolia eroessasi ikäisenäsi naisena. Kumppaneita tulet varmuudella vielä löytämään, mutta lastenteko kumppanin löytäminen laskee dramaattisesti tämän eron myötä. Se nyt on vain ikävä fakta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toivon sinulle ap rohkeutta! Aiemmin jo kirjoitinkin, että minun ex-miehelleni minun eropäätökseni oli vaikea ja hän joutui työstämään asiaa paljon. Nyt hän on minulle kiitollinen siitä että pidin pääni ja näin eron välttämättömyyden. Olemme erittäin hyvissä väleissä ja toisillemme edelleen tärkeitä, mutta yhdessä olemme todenneet, että ero oli meidän kummankin loppuelämän kannalta elintärkeä.
Asiat järjestyvät kyllä, vaikka joudut käymään läpi kamalia olotiloja. Järjestät vaan yhden asian kerrallaan. Kuten joku aiemmin sanoikin, en ole ikinä kuullut kenenkään katuvan eroa tuollaisten pohdintojen jälkeen. Ja vielä kun et ainakaan nyt halua lapsia, sinulla ei pitäisi olla huolen häivää.
Tiedän niin nuo pohdinnat, voimia!
- se 16 vuoden suhteesta eronnut
Nyt on oikeastaan ollut vain hieman helpottunut olo, lähinnä huoli miehen puolesta. Mutta eiköhän hänkin pärjäile.
Tuota tosiaan jo pelkään, että missä vaiheessa se kamala olo ja ikävä iskee ja miten sen tunteen kanssa osaa toimia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On, sinulla on kriisi - ja kriisi ei ole se parisuhde, vaan sinä.
Sinulla on vapaus, mutta et käytä sitä. Kun on lapsia, silloin se vapaus vasta häviää.
Voit olla tekemättä ruokaa, jos sinua ei huvita. Jos miehesi siitä sanoo jotain, sanokoot… Hän osaa aikuisena ihmisenä tehdä sen ruoan itsekin. Kerrot, että nyt ei vain huvittanut, mentäiskö syömään jonnekin/tilattaisko jotain/jne.
Voit ottaa niitä extratöitä vastaan, eikä edelleenkään ole ketään, joka estäisi niitä ottamasta.
Olet vapaa tekemään aivan mitä itse haluat. Kukaan ei ole sinua aseella uhkaamassa, että nyt sun kuule pitää laittaa ruokaa. Toisella on oikeus huomauttaa, kun kerran siinä yhdessä elätte, mutta on sinun vastuullasi, miten reagoit toisen huomautukseen. Jos se tuo sinulle huonon omantunnon, käsittele se.
Jokaisessa parisuhteessa tunteet laimenee. Ihan jokaisessa. Välillä tuntuu kämppikseltä ja menee pidempi aika siihen, että tuntee edes pienen pientä kipinää. Jos ei siihen parisuhteeseen halua panostaa, ei sitä kipinää tule löytymäänkään - IKINÄ. Jos suhteessa ei ole fyysistä/henkistä väkivaltaa, ongelmia päihteiden kanssa, narsismia, yms… ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella. Trust me.
Minä olen 30-vuotias ja kävin kriisini 27-vuotiaana. Olen iloinen, että kävin ja pääsin siitä yli rikkomatta perhettä. Siinä oli rehellinen itsetutkiskelun paikka. Kuka minä olen, minkälaiseksi haluan tulla, jne. Tunteiden laimenemisesta huolimatta parisuhteessa oli hyvä olla. Luin paljon self help -kirjoja. Ongelma oli minussa, ei meissä, miehessäni tai lapsessani. Voin sanoa, että tällä hetkellä olen onnellisempi kuin olen ollut.
Ehkä tuossa on se toinen asia mikä ärsyttää. Kun mieskään ei ole ikinä itsenäistynyt, niin ei osaa tehdä esimerkiksi ruokaa (ostaa sitten jotain valmis tiskiltä). Tai varmaan osaisi muttei kiinnosta. Tästä on aikanaan riidelty, nykyään en ole enää jaksanut, tekee kuitenkin paljon muita kodin hommia. Ja tämä nyt muutenkin ihan sivuseikka koko hommassa..
Mutta joo, ehkä isoimpana ongelmana on tuo, että itsellä ei ainakaan tällä hetkellä ole oikein mitään motivaatiota suhteen korjaamiseksi. Ja mieskin sanoi tästä, on huomannut saman asian.
-aloittaja
Minusta tuo ei ole mikään sivuseikka vaan juuri niitä asioita jotka pohjimmiltaan sinua suhteessa ahdistavat. Ette ole kaksi itsenäistä ja itsestään huolehtimaan kykenevää aikuista ihmistä vapaaehtoisessa suhteessa vaan sinä olet ottanut ylimääräistä vastuuta mm. siitä että mies saa kunnollista ruokaa. En ihmettele että vapautta kaipaava ihminen ahdistuu jos kokee olevansa vastuussa aikuisesta puolisostaankin.
Olen itse ollut hyvin itsenäinen ihminen ja pitkää ajattelin että en ehkä koskaa solmi parisuhdetta, ainakaan pitkää. Sitten tapasin miehen joka oli myös hyvin itsenäinen. Asunut vuosia omillaan, opiskellu pitkään ulkomailla jne. ja joka hoiti kotihommat ja ruanlaitot aivan luonnollisesti tuosta vain niistä sen kummempaa numeroa tekemättä. Hänelle oli itsestään selvää että ei ota minusta itselleen uutta äitiä itsestään huolehtimaan vaan kumppanin elämään rinnallaan.
Ja nyt yhdessä on oltu 15 vuotta eikä ole kyllä tullut mitään ahdistusta mistään ja alan jopa nähdä mahdollisena että olemme yhdessä ihan loppuelämän. Mutta jos olisin joutunut hänestä jotenkin erityisesti huolehtimaan niin olisin kyllä lähtenyt tästä suhteesta jo monta kertaa vaikka mies olisikin muuten miten hyvä vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivon sinulle ap rohkeutta! Aiemmin jo kirjoitinkin, että minun ex-miehelleni minun eropäätökseni oli vaikea ja hän joutui työstämään asiaa paljon. Nyt hän on minulle kiitollinen siitä että pidin pääni ja näin eron välttämättömyyden. Olemme erittäin hyvissä väleissä ja toisillemme edelleen tärkeitä, mutta yhdessä olemme todenneet, että ero oli meidän kummankin loppuelämän kannalta elintärkeä.
Asiat järjestyvät kyllä, vaikka joudut käymään läpi kamalia olotiloja. Järjestät vaan yhden asian kerrallaan. Kuten joku aiemmin sanoikin, en ole ikinä kuullut kenenkään katuvan eroa tuollaisten pohdintojen jälkeen. Ja vielä kun et ainakaan nyt halua lapsia, sinulla ei pitäisi olla huolen häivää.
Tiedän niin nuo pohdinnat, voimia!
- se 16 vuoden suhteesta eronnut
Nyt on oikeastaan ollut vain hieman helpottunut olo, lähinnä huoli miehen puolesta. Mutta eiköhän hänkin pärjäile.
Tuota tosiaan jo pelkään, että missä vaiheessa se kamala olo ja ikävä iskee ja miten sen tunteen kanssa osaa toimia.
Kyllä sellainenkin olo jossain vaiheessa tulee, mutta se ei automaattisesti tarkoita, että päätös olisi ollut väärä. Minullakin on ollut välillä aivan järkyttävä olo, mutta aina se on mennyt ohi ja ajan kuluessa jäänyt lähes kokonaan pois. Enkä niilläkään hetkillä ole varsinaisesti epäillyt päätöstä vaan lähinnä kaivannut hetkeksi takaisin tuttuun ja turvalliseen. Tukeudu rohkeasti ystäviin, perheeseen ja tarvittaessa ulkopuoliseen ammattiapuun, selviät kyllä!
Olen viikonloppuna menossa katsomaan vuokra-asuntoa sinne läheiselle isommalle paikkakunnalle, jossa olen aina halunnut asua. Minimissään 3kk sopimus olisi tehtävä.
Itse ajattelin jo, että oma mieli on aika tyyni ja suunnitelma selvä. Että ottaisin etäisyyttä, vähentäisin töitä, keskittyisin urheilemaan aktiivisemmin ja rauhoittumaan ja ylipäänsä miettisin asioita ja kuulostelisin itseäni.
Kuitenkin ulkoinen paine on aika kova. Perheeni sanoo, että pitää miettiä asioita tarkkaan eikä kannata jättää hyvää miestä, jos suhde on kuitenkin ihan hyvä ja kaikki kalastavat selkeää syytä päätökselleni. Kukaan ei vaan pääse pääni sisään tai ymmärrä sitä ahdistusta.
Mieskin oli yöllä laittanut viestiä, jossa toivotti hyvää yötä ja ettei saa yksin unta ja isossa talossa on kurja olla yksin.
Nyt itsellä on muuten ollut hieman kevyempi olo, mutta mies vain huolestuttaa kovasti.
Hän varmaan haluaisi, että tulisin takaisin. Se ei vaan tuntuisi itsestä oikealta.
Onko mielestänne ihan kauhean väärin miestä kohtaan, jos nyt vuokraan sen asunnon ja ilmoitan hänelle sen jälkeen, että otetaan 3kk aikalisä ja selvitellään omia ajatuksia? Kun hänkin varmaan luulee, että palaisin pian kotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tee palvelus miehellesi ja lähde menemään. Miehesi voi sitten vielä etsiä itselleen kunnon kumppanin.
Rakastatko?
Onko teillä samansuuntaiset suunnitelmat elämässä? Perhe vai ei?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Rakastatko?
Onko teillä samansuuntaiset suunnitelmat elämässä? Perhe vai ei?
Toki rakastan kun olemme olleet yhdessä puolet elämästä. Mutta en tiedä onko rakkaus/välittäminen enemmänkin sellaista kuin perheenjäsentä kohtaan, ei ole ehkä enää tuntunut siltä kuin parisuhteessa pitäisi.
Itse en halua naimisiin tai lapsia. Mies ei taas ole ihan varma vielä, ehkä haluaisi, mutta vuokseni olisi kuulemma valmis elämään ihan vaan näinkin kaksin, kuten tähänkin asti.
Ei ole väärin, sinun on nyt pakko selvittää ajatuksiasi! Kannusta miestäsi ottamaan yhteyttä vaikka johonkin ystäväänsä.
Jos nyt peräännyt, minkälainen olo sinulla on vaikka puolen vuoden päästä? 3 kk on lyhyt aika ottaa aikalisää.
En voi käsittää miten joku voi moralisoida tällaista täällä palstalla. Ethän sinä ole tehnyt mitään väärää! Pitäisikö meidän kaikkien valita 20-vuotiaana joku kumppani ja pysyä ikuisesti yhdessä, jos toinen vaan ei lyö tai käytä liikaa alkoholia. Sitten voisi elämänsä päätteeksi todeta, että pysyttiinpähän yhdessä, vaikka olin siitä ajasta 40 vuotta melko onneton. Että oli ihan ok elämä.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole väärin, sinun on nyt pakko selvittää ajatuksiasi! Kannusta miestäsi ottamaan yhteyttä vaikka johonkin ystäväänsä.
Jos nyt peräännyt, minkälainen olo sinulla on vaikka puolen vuoden päästä? 3 kk on lyhyt aika ottaa aikalisää.
En voi käsittää miten joku voi moralisoida tällaista täällä palstalla. Ethän sinä ole tehnyt mitään väärää! Pitäisikö meidän kaikkien valita 20-vuotiaana joku kumppani ja pysyä ikuisesti yhdessä, jos toinen vaan ei lyö tai käytä liikaa alkoholia. Sitten voisi elämänsä päätteeksi todeta, että pysyttiinpähän yhdessä, vaikka olin siitä ajasta 40 vuotta melko onneton. Että oli ihan ok elämä.
Tuota perääntymistä pohdiskelin. Varmasti katuisin asiaa aika pian, jos palaisin vain ulkoisen paineen ja miehen säälimisen takia. Oman pään selvittäminen jäisi tekemättä ja ikään kuin tyytyisin tilanteeseen.
Se tunne, että tarvitsen nyt omaa aikaa ja rauhaa on tällä hetkellä niin voimakas.
Varmasti osansa on sillä, että teen tällä hetkellä kahta työtä ja opiskelen (valmistun kuukauden päästä). Mutta tuskin pelkkä alkava burnoutti voi tehdä yhtäkkiä näin tunnekylmäksi. Ennemmin varmaan vain loppuniitti padotuille asioille.
Ja edellinen viesti oli aloittajalta 👍
Äh, toivottavasti pääsisin pian omaan kämppään rauhoittumaan.
Äitini, jonka luona nyt asun, tuntuu ottavan tämän kaikkein raskaiten. Jankkaa vain, että ei saa luovuttaa helpolla ja pitää yrittää jne.. On sitä ikäpolvea, joka ei kovin helposti eroa (esim.ensimmäinen miehensä oli 13 vuotta väkivaltainen ja äiti vain odotti tilanteen paranevan kunnes jätti miehen pettämisen takia).
Olen joutunut kysymään suoraa haluaako minun olevan onneton. Koska tiedän tämän tauon olevan nyt ainoa ratkaisu itseni ja miehen mielenterveyden kannalta. Vaikka yksinäisyys on nyt kova pala, niin viimeiset 3kk molemmat olimme tosi onnettomia.
Olen kyllä saanut äidin kanssa aika hyvin purettua koko vyyhtiä ja ymmärtänyt miten paljon taustalla on "pieniä" asioita, jotka ovat kasaantuneet ja joista olisi pitänyt puhua jo kauan sitten.
Ehkä itsekseen elely ja rauhoittuminen auttaa hahmottamaan tilanteen selkeämmin ja tekemään päätöksiä sen mukaan.
Ap
Minusta sivutat liikaa miehen vastuuta suhteestanne. Hän kuulostaa ihan pikkulapselta! Ei osaa ruokkia itseään, pelkäät miten hän pärjää yksin, jne jne. Miten ihmeessä tuosta voisi edes saada tasa-arvoisen aikuisten parisuhteen! Ei ihmekään että ahdistaa, kun suhteenne kuulostaa äiti-lapsi-suhteelta, ei nainen-mies.
Tästä kertoo sekin, että tunnut tosiaan ottavat kaiken vastuun itsellesi suhteen tilasta, koska koet ettei miehellä ole "lapsena" mitään vastuuta. Älä syytä itseäsi tai jotain vapauden kaipuuta, koska on ihan normaalia ettei ihminen halua huollettavaa puolisoa.
Hieno viesti. Virkistävää että joku toinenkin ajattelee näin.