Olen kohta 40v nainen ja nyt vasta tajusin että kiltteys ei kannata

Hyvä kun ilmoitit.

Oikein. Jos minulla olisi lapsia niin en tyttöjä takuulla kasvattaisi miksikään hiiriksi kuten oma kasavtukseni on ollut

Kaikki me opitaan se jossain vaiheessa. Tosin, jos se on perusluonteenpiirre, niin ei siitä kokonaan eroon pääse.

Vanhetessa viisastuu. Terv. saman läpikäynyt.

Itsensä löytäneen ihmisen ei tarvitse kyykyttää tai miellyttää.

Sulla on vielä opittavaa.

Hyvä sinä!

Muista sentään, että hädässä ystävä tunnetaan, ja sinäkin saatat tarvita joskus jeesiä.

Sama juttu minulla. Lähempänä neljääkymmentä tajusin vaan häviäväni toisten miellyttämisellä. Laitoin aina muut itseni edelle ja siltikin jotkut puhuivat minulle epäkunnioittavasti. Olen tässä parin vuoden sisällä heivannut elämästäni kolme ihmistä pois. Kumma kuinka nämä ylimieliset "suorasanaiset" ihmiset eivät tykkää, kun heille asettaa rajat.

Osittain syytän kasvatustani. Omat vanhemmat olivat torjuvia minua kohtaan. Ei suostuttu halaamaan, ottamaan syliin eikä kanssani haluttu keskustella. Minusta tuli sitten hyväksynnän hakija joka helposti unohti omat tarpeensa.

Kun ymmärsin alkulähteen omalle käytökselleni, omaa persoonaa oli helppo lähteä ns. eheyttämään.

Sama täällä. Vasta kolmekymppisenä akateemisena naisena tajusin, että en ollut ikinä oikeasti kasvanut aikuiseksi. Olen aikuinen mutta lapsi. vanhemmat olivat menestyneitä ja dominoivia. He päättivät aina kaiken puolestani. Opin jo lapsesta, että omilla tunteilla ja mielipiteillä ei ollut arvoa. Heidän näkemyksensä oli, että en tiedä mistään, en osaa mitään ja älyyni ei voi luottaa. He muokkasivat minusta itsensä tahdottoman jatkeen. Ihmisen, jolla ei ole omaa tahtoa ja mielipiteitä.He päättivät kaiken aina puolestani. Lisäksi olin jotenkin "omituinen". koulussa minua kiusattiin koska olin liian kiltti ja tottelevainen.

Nyt sitten puolivälissä elämääni "etsin itseäni", mieheni on minulle kuin "isähahmo", jolta saan sitä rakkautta, mitä jäin vaille. Mieheni on se "aikuinen" jota vastaan kapinoin myöhästyneessä murrosiässä kun etsin omaa tahtoani. Jos minulta kysytään: "mitä haluat elämältäsi? mikä tekee sinut onnelliseksi?" En osaa vastata, aivot lyö tyhjää. Minä olen tyhjä kuori, vailla persoonaa, kykyä luottaa kehenkään. olen se "tiskirätti" jolle kaikki ns. kaverit soittelee monen tunnin kännipuheluita epätoivon hetkellä ja odottavat saavansa lohtua. Se liian kiltti, joka aina uskoo olevansa väärässä ja muut tietävät paremmin ja olevat oikeassa. Olen se "miellyttäjä", jota ei koskaan kutsuta juhliin mutta jolle aina kaikki vuodattaa omat surunsa kun elämä potkii.

Minulla oli hyvät vanhemmat, heillä terve itsetunto, olin lapsena reipas ja iloinen...ei ollut vanhempien syytä, koulukiusaaminen teki minut araksi. 

Yhä keski-iässä kärsin jonkin verran miellyttämisen halusta, etenkin töissä. Minua ei ole kukaan vuosikausiin yrittänyt hyväksikäyttää, työn ulkopuolella, mutta jos yrittäisi, tekisin kyllä rajat selviksi. Töissä se vaan on niin vaikeaa...

Täällä moni hakee itseään.

Oppikaa tuntemaan itsenne: toiveenne, pelkonne, mielihalunne ja tarpeenne.

Vinkiksi vaan, ettei tuota sitten kuukaudessa tehdä.

Liaäksi on todella mukavaa kun tajusin, etten tarvitse miehiäkään mihinkään, eli huonoihin suhteisiin ei ole hyötyä joutua. Vaikka aloitukseni koski lähinnä työelämää. t. Ap

Kyllä kiltteys kannattaa, mutta kynnysmatto tai hyväksi käytettävä ei saa olla.

Mä oli myös aina liian kiltti ja kuuliainen, kunnes mieheni sparrasi mua ennen tärkeää työhaastattelua. Se oli kuin gestapon kuulustelua, mies huusi ”röyhkeämmin, kehu itseäsi, älä mitätöi itseäsi, valehtele ja kaunistele mutta älä puhu itseäsi pussiin”. Sain paikan ja sen jälkeen itseluottamus on myös noussut ja nykyisin käyttäydyn vähän kuin haastattelussa feikkasin.

Myös meidän kilttien miesten on vaikea päästä eroon kilttinä sykkivästä sydämestämme. Vaikka, kuten totesit, kilttinä oleminen ei kannatakaan.

Ap on hidasälyinen.

Milloinkahan palsta kiltit miehet hoksaavat saman?

Minäkin lopetin myötäilyn vasta keski-iässä ja voin kertoa, että on hengitysilmaa riittänyt. Nimittäin ihmiset ympäriltä harveni radikaalisti.

Silloin vasta paljastui miten monelle olin ollut pelkkä hyväksikäytön kohde. Tarkoitan sitä, että olin se joka kuunteli murheet, huolehti vanhoista sukulaisista jne.

Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eli parempi yksin kuin huonossa seurassa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli hyvät vanhemmat, heillä terve itsetunto, olin lapsena reipas ja iloinen...ei ollut vanhempien syytä, koulukiusaaminen teki minut araksi. 

Yhä keski-iässä kärsin jonkin verran miellyttämisen halusta, etenkin töissä. Minua ei ole kukaan vuosikausiin yrittänyt hyväksikäyttää, työn ulkopuolella, mutta jos yrittäisi, tekisin kyllä rajat selviksi. Töissä se vaan on niin vaikeaa...

Monia on kiusattu. Sellaista joskus tapahtuu. Se oli ja meni. Hyväksy se, niin se vähitellen loppuu vaikuttamasta.

Paskaa oli, mutta se juna meni jo.

Vierailija kirjoitti:

Oikein. Jos minulla olisi lapsia niin en tyttöjä takuulla kasvattaisi miksikään hiiriksi kuten oma kasavtukseni on ollut

Mulla sama. Olen itsekseni aikuisena kauhistellut miten kuka 'setä' tahansa olisi saanut vietyä mut mukanaan kun en vastaan olisi uskaltanut laittaa enkä suutani avata. Onneks oli turvallisempi maailma 70-luvulla.

Sanonta :"Minkä taakseen jättää,sen edestään löytää." ei päde 'hyvässä'. Eikö sen pitäisi käydä toteen myös silloin??