Onko kenenkään muun elämä merkityksetöntä?

Periaatteessa elämässäni ei ole mitään vikaa. On koulutus, työpaikka ja ihan ok vuokra- asunto, auto myös. Mutta olen ollut jo useamman vuoden aikalailla yksin, ilman vakavaa parisuhdetta. En harrasta oikein mitään. Olen kolmekymmentä ja katselen muita, jotka saavat lapsia tai matkustelevat kumppanin kanssa. On omistusasuntoja/taloja, on harrastuksia ja ylipäänsä mielenkiintoa elämään. On odottamisen huumaa, häitä jne. Itse taas raskauduin vahingossa, kukaan läheisistäni ei toivottanut onnea asiaa kuullessaan koska tilanne ei ollut mitenkään ideaali lapsen tulolle. Noh, sekin meni sitten kesken. Nyt olen takaisin samassa pisteessä kuin aiemminkin, ei lasta, ei parisuhdetta, ei matkustelua (koska en näe järkeä maksaa tonnia siitä huvista että saan yksin kokea ja nähdä kaiken, eihän se ole elämisen/matkustelun idea) ei hienoja harrastuksia, ei omistusasuntoa koskaan, koska siihen ei ole varaa nyt eikä koskaan. Kukaan läheisistäni ei pysty aidosti ymmärtämään mitä koen. En pysty olemaan onnellinen heidän puolestaan ja se tuntuu pahalta. Tiedän että heidän onni ei ole minulta pois, mutta toivotukset perheenlisäyksestä tulevat kyllä suustani, muttei sydämestäni. He myös aidosti uskovat että tämä kaikki mitä he ovat päässeet kokemaan jonain päivänä mukamas tapahtuu minullekin. Itse en usko siihen, toivoisin että he lopettaisivat tsemppaavat puheet. Olen jo menettänyt toivoni paremmasta, miksei siis hekin? Sitten kun olen 40 ja edelleenkään elämässäni eivät asia ole muuttuneet, saako sitten sanoa heille, että olin alun alkujaankin oikeassa? Onko ketään muuta täällä joka saa ajatuksestani kiinni? Miten sinä olet selvinnyt?