Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko siitä apua, jos hakee/saa asperger-diagnoosin aikuisena?
27.06.2018 |
Mulla saattaisi olla aspergerin syndrooma. En vain ole jaksanut alkaa sitä vielä tutkituttamaan, kun mietin, että muuttuuko elämäni senkään jälkeen sen paremmaksi? Neuvokaa, te joilla on kokemusta, pliis.
Ymmärrän, että kun saa tietoa, voi alkaa paremmin ymmärtämään omaa persoonaansa ja omaa aikaisempaa elämäänsä jne, mutta kuitenkin... Saako siihen sellaista tukea ja terapiaa, joka voisi parantaa oloa? Lääkitystä ei kai juurikaan ole? Ihmisten asenne tuskin muuttuu minua kohtaan, kun osa ei tiedä, mikä assi on, ja osalla taas on ihan väärä tai liian rajoittunut käsitys...?
Tuntuu jotenkin toivottomalta, kuin olisin vaan tuomittu elämään näiden ominaisuuksieni kanssa, niin kauan kuin suinkin kestän tätä elämää.
Kommentit (122)
Kannattaa kysellä muualla kuin täällä. Vaikka FB:n assiryhmissä tai sitten as-aiheisilla keskustelupalstoilla. Suosittelen etsimään oman lähiseudun vertaistukiryhmän ja menemään sinne kuuntelemaan muiden kokemuksia.
Itse olen saanut paljon apua opiskeluissa. Olen vähän alle 30 ja diagnoosi ollut noin vuoden. Erityisjärjestelyitä saa diagnoosilla, ilman ei olisi toivoakaan. Myös terveydenhuollossa olen saanut ymmärtävämpää palvelua, kun on esittää diagnoosi. Ei tule enää väärinymmärryksiä niin helposti. Läheiset ovat suhtautuneet hyvin. Myös Kelan ja työkkärin kanssa diagnoosista on ollut apua.
Jos elämässä ei ole mitään suurempia ongelmia, niin virallista diagnoosia ei tarvitse. Jos opiskelu, työelämä tai ihmissuhteet tökkii pahasti, niin kannattaa hakea apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Diagnoosi sinänsä ei muuta mitään. Terapiaa/kuntoutusta voi saada jos asiat ovat riittävän huonosti, mitta eivät liian huonosti. Sitä siis on olemassa, myös aikuisille, mutta se on kallista ja jotta kelamaksaisi sen, sun täytyy samaan aikaan todistaa, että ehdottomasti tarvitset sitä (edim työllistyäksesi tai voidaksesi pitää työpaikasi) ja että siitä on sulle hyötyä (et ole toivottoman huonossa kunnossa, vaan voit vielä kuntoutua). Lisäksi sitä pitää olla tarjolla sun kotipaikkakunnan lähellä.
Lääkettä aspergeriin ei ole. Jos on adhd-oireita, niitä voidaan lääkitä, jos on masennusoireita, niitä voidaan lääkitä, jos on psykoottisia oireita, niitä voidaan lääkitä, mutta sitä itse aspergeria ei voida.
Riippuu siitä kuinka vakavista ongelmista on kyse ja onko avun tarpeessa.
Ainakin neuropsykologin apua, neuropsykiatrista valmennusta, toimintaterapiaa, psykoterapiaa ja vertaistukea voi saada. Vaikka Aspergerin oireyhtymää ei voi parantaa, niin kuntoutuksen seurauksena voi elämänlaatu parantua, kun ymmärrys omasta tilanteesta kasvaa ja löytyy parempia strategioita arkipäivään ja sosiaalisiin tilanteisiin. Myös opiskelussa ja työelämässä ongelmat voidaan ottaa paremmin huomioon jos on diagnoosi.
Mahdollisia liitännäisoireista kuten masennuksesta, ahdistuksesta, pakko-oireista tms. voi kyllä parantuakin.
Kiitos paljon kaikille hyvistä kommenteista! Luen niitä uudelleen ajatuksen kanssa, ja mietin tilannettani. Mitä olen tästä aiheesta lukenut, niin minun oireeni eivät onneksi ole sieltä hankalimmasta päästä, mutta kyllä kuormittavat minua paljon. Töissä jaksaminen aika kiikun kaakun, etenkin ihmisten keskellä pärjäämisen puolesta. Masennusdiagnoosi mulla jo on, siihen oon saanut lääkitystä (ei juurikaan auta vaikka vaihdeltu on) ja terapiaa (ihan hyvä) jo vuosien ajan. Facebookia en käytä, olen ihan liian antisosiaalinen siihen. Mutta voisinhan etsiä jotakin keskustelufoorumeita tms.
Minä uskon että siitä olisi paljon apua, jos kokee ongelmia olevan työelämässä. Vapaa-ajalla jokainen saa minusta olla sellainen kun on. En usko että kotioloissa diagnooseilla tekee mitään.
Elän parisuhteessa ja olen puolisolleni kertonut, että olen ehkä assi. Ei hän välitä; minä olen minä. Työelämä on sen sijaan takkuillut ja työttömänä olen vähän väliä. Tunnen olevani ns. normaali ja fiksu, mutta rutiinityöviikon jälkeen olin aina ihan loppu. En kuitenkaan masentunut tms. Toisella tapaa vaan kuormittunut.
Nyt opiskelen toivottavasti minulle paremmin sopivaa alaa, mutta huomaan taas yllättäviä vaikeuksia. En tahdo tulla ihmisten kanssa toimeen vaan lauon suoraan mitä ajattelen. Ruokalassa pyydän etteivät muut tulisi samaan pöytään, koska haluan syödä rauhassa.
Minusta saa kamalan kylmäkiskoisen tosikon kuvan, vaikka kotioloissa olen kuulemma hauska ja lempeä.
Vanhempani ovat kuolleet joten en oikein tiedä, miten saisin lapsuuttani kuvailtua. Sehän olisi kaiketi tärkeä osa tutkimuksia. Pelkään myös että saisinkin vaan vaikean ihmisen maineen ja siitä olisi sitten mustaa valkoisella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masennuskin voi kummasti parantua, kun ymmärrys omasta itsestä paranee. Otathan terapiassa AS puheeksi. FB:ssäkään ei ole pakko itse kirjoitella mitään. Voi vaikka vain lukea muiden juttuja. Itse lueskelin alkuaikoina hirmuisen kasan kirjoja aspergerista ja niistä oli myös paljon apua. Vertaistukiryhmässäkään ei ole pakko kertoa mitään, voi vaikka vain kuunnella muita.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempani ovat kuolleet joten en oikein tiedä, miten saisin lapsuuttani kuvailtua. Sehän olisi kaiketi tärkeä osa tutkimuksia. Pelkään myös että saisinkin vaan vaikean ihmisen maineen ja siitä olisi sitten mustaa valkoisella.
Kannattaa kysellä muilta kokemuksia siitä kelle lääkärille kannattaa mennä ja kelle ei. Lääkärin perehtyneisyydellä on paljon merkitystä. Lääkäriä voi myös halutessaan vaihtaa. Lapsuutta voi kuvailla itse ja kysellä opettajien / terkkareiden tms. sanallisia arviointeja. Ei diagnoosin saanti kaadu siihen ettei vanhemmilta saisi kyseltyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin vielä pikkulikkana neiti suorasuu, enkä ollut kovinkaan tunteellinen, mitä nyt välillä sain raivareita ja nauroinkin joskus kunnolla, mutta en siis yleensä sillä lailla reagoinut tunteella siihen mitä toiset kertoivat, mitä luin/katsoin, liikuttunut, ollut sen syvemmin pahoillani toisen puolesta, jne... Lapsuuden kodissani ja muutenkin ajan oloon minusta tavallaan sitten piiskattiin tällainen joka ei varmaan ulospäin vaikuta assilta... Ei taida olla harvinaista, etenkään meidän naispuolisten kohdalla? Pakko alkaa opetella, pakko yrittää sopeutua, niin että se oma varsinainen minä jotenkin hautautuu sinne opeteltujen roolien alle, melkein itseltäkin piiloon - oireillen sieltä vaan koko aika, joka päivä, että mä en hlvtti jaksa, tapahtuu liikaa, liikaa liikettä, ääniä, väriä, hajuja, etenkin ääntä! Liikaa ihmisiä, ihan liikaa, ja ihan liikaa ne haluaa olla mun kanssa tekemisissä!
T: AP
Vierailija kirjoitti:
Masennuskin voi kummasti parantua, kun ymmärrys omasta itsestä paranee. Otathan terapiassa AS puheeksi. FB:ssäkään ei ole pakko itse kirjoitella mitään. Voi vaikka vain lukea muiden juttuja. Itse lueskelin alkuaikoina hirmuisen kasan kirjoja aspergerista ja niistä oli myös paljon apua. Vertaistukiryhmässäkään ei ole pakko kertoa mitään, voi vaikka vain kuunnella muita.
Itseasiassa mun psykoterapeutti itse aikanaan heitti ilmoille, että mitä jos olenkin asperger. Vastasin siihen vaan että jaa enpä tiedä, jotkut seikat ainakin osuu just. Sen jälkeen olen lukenut aiheesta enemmän. Kiitos hyvästä kommentista! T: AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuntuu, että omalla kohdallani auttaisi vain lottovoitto, koska silloin voisin oikeasti elää omanlaistani elämää eli keskittyä erityismielenkiinnonkohteisiini ja viettää aikaa omissa oloissani juuri niin paljon kuin mieli tekee (ei tarvetta työlle jne). Eräänlainen elämän sivustakatsoja siis, mutta ilman rahahuolia.
Diagnoosista ei ollut pahemmin hyötyä, minulla ei ollut opiskeluissa vaikeuksia (olisin voinut suorittaa kurssia kurssin perään vaikka hamaan tappiin saakka), mutta työelämässä sitäkin enemmän. En millään meinaa jaksaa työpaikan ja asiakaspalvelutehtävien sosiaalisuutta, opiskelin siis selvästikin ihan väärälle alalle, eikä mahdollisuutta uusiin opintoihin enää ole.
Ja joo, synkkiä ajatuksia on päivittäin ja koen olevani luuseri, vaikka tiedänkin tasan tarkkaan, mistä ongelmat johtuvat.
Saas nähdä, kauanko tätä jaksaa...
Aspergerin suhteen nuo vertaistukiryhmät on kyllä aika kaksipiippuisia. Joissain niistä toimintaa dominoi muutama niin sekaisin olevaa, yltiökatkera ihminen, ettei niistä ole kenellekään mitään hyötyä, vaan vain yllyttävät pahaa oloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uupunut kirjoitti:
En millään meinaa jaksaa työpaikan ja asiakaspalvelutehtävien sosiaalisuutta, opiskelin siis selvästikin ihan väärälle alalle, eikä mahdollisuutta uusiin opintoihin enää ole.
Mikset voi opiskella uutta ammattia? Itsekin vaihdan alaa ja prosessini on pitkä, ja etenee hitaasti, mutta ei sillä ole väliä kunhan on hyvä suunta tähtäimessä ja pyrkimys eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Aspergerin suhteen nuo vertaistukiryhmät on kyllä aika kaksipiippuisia. Joissain niistä toimintaa dominoi muutama niin sekaisin olevaa, yltiökatkera ihminen, ettei niistä ole kenellekään mitään hyötyä, vaan vain yllyttävät pahaa oloa.
Siitä voi antaa palautetta ja tilannetta voi yrittää järjestää paremmaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aspergerin suhteen nuo vertaistukiryhmät on kyllä aika kaksipiippuisia. Joissain niistä toimintaa dominoi muutama niin sekaisin olevaa, yltiökatkera ihminen, ettei niistä ole kenellekään mitään hyötyä, vaan vain yllyttävät pahaa oloa.
Siitä voi antaa palautetta ja tilannetta voi yrittää järjestää paremmaksi.
No teoriassa tietyeti ja varmaan jopa pitäisi, mutta käytännössä ne tyypit on todella, todella dominoivia. Tiedättehän, niiden ekko on ikäänkuin siinä, miten katkeria ne on maailmalle, eikä sitä voi kiertää millään. Ja sit taas varsinkin jos itse on vähän veöytyvämpää sorttia, niin sitä ajattelee äkkiä, että mjääh, meen kotiin.
Vierailija kirjoitti:
Aspergerin suhteen nuo vertaistukiryhmät on kyllä aika kaksipiippuisia. Joissain niistä toimintaa dominoi muutama niin sekaisin olevaa, yltiökatkera ihminen, ettei niistä ole kenellekään mitään hyötyä, vaan vain yllyttävät pahaa oloa.
Tämä. Samoin osa on tekemässä väitöskirjaa ja toiset lähinnä kehareita. Ole siinä sitten rento.
On, ja voihan sulla ollakin joku ihan toinen häiriö, vaikka itse luulet olevasi assi...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aspergerin suhteen nuo vertaistukiryhmät on kyllä aika kaksipiippuisia. Joissain niistä toimintaa dominoi muutama niin sekaisin olevaa, yltiökatkera ihminen, ettei niistä ole kenellekään mitään hyötyä, vaan vain yllyttävät pahaa oloa.
Siitä voi antaa palautetta ja tilannetta voi yrittää järjestää paremmaksi.
No teoriassa tietyeti ja varmaan jopa pitäisi, mutta käytännössä ne tyypit on todella, todella dominoivia. Tiedättehän, niiden ekko on ikäänkuin siinä, miten katkeria ne on maailmalle, eikä sitä voi kiertää millään. Ja sit taas varsinkin jos itse on vähän veöytyvämpää sorttia, niin sitä ajattelee äkkiä, että mjääh, meen kotiin.
Vertsikassa voidaan puheenvuorot myös kellottaa, jolloin kaikki saavat puhua saman ajan. Eipä silloin ole väliä vaikka joku sen aikansa katkeruuteen käyttäisikin.
Puhun assin eksänä, joten on selvää, että näkemykseni on puolueellinen.
Diagnoosin hankkiminen ja yhteys asiantuntevan lekuriin ovat hyödyllisiä. Se, onko diagnoosista apua, riippuu monesta asiasta.
Jos haluat kehittyä sosiaalisissa suhteissasi ja lähimmissä ihmissuhteissasi, siihen löytyy tukea. Jos siis suret niitä tilanteita, jolloin kommunikaatio ei toimi, loukkaat muita, vaikket tahtoisi, ja toivot, että olisi toisin... ja olet valmis tekemään työtä, valitettavasti joskus epämiellyttävääkin sen eteen.
Jos taas ainoa toiveesi on, että ihmiset jättäisivät sut rauhaan ja saat olla kaikin tavoin juuri sellainen kuin sulle on helpointa, eikä yksinäisyys haittaa... sitten ei kannata yrittää mitään terapia/coaching-hommia.
Entisellä puolisollani oli valitettavasti vahva malli siitä, että as-perheenpää (oma isänsä) oli tyyppiä, joka pakotti kaikki läheisensä sopeutumaan omiin ongelmiinsa tulematta piiruakaan vastaan. Henkinen väkivalta rehotti. Tätä omaksuttua joustamattomuuttaan hän ei ollut valmis työstämään ajoissa.
Parisuhteemme siis menetettiin. Mutta tukea haettuaan hänen muut ihmissuhteensa voivat todella hyvin, sosiaalinen elämä on hyvää ja hän on ihana isä lapsellemme.
Homma toimii jos kaikki tulevat ja haluavat tulla osan matkaa vastaan - niin assi kuin ”normaalit”.
Kolmannen sektorin valmennus (ilmaistakin on!) saa multa ison kiitoksen.
Oon onnellinen eksäni puolesta. Hänellä menee paljon paremmin, ja saa kokea isänä olemisen eronneenakin.
(Eksäni on urallaan tosi menestynyt jne, kukaan ulkopuolinen ei päälle päin uskoisi miten vaikeasta oireilusta hän on kärsinyt.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aspergerin suhteen nuo vertaistukiryhmät on kyllä aika kaksipiippuisia. Joissain niistä toimintaa dominoi muutama niin sekaisin olevaa, yltiökatkera ihminen, ettei niistä ole kenellekään mitään hyötyä, vaan vain yllyttävät pahaa oloa.
Tämä. Samoin osa on tekemässä väitöskirjaa ja toiset lähinnä kehareita. Ole siinä sitten rento.
On kyllä myös omasta asenteesta kiinni miten tilanteen kokee. Ainakin itse olen aina oppinut jotain kaikkien avulla. Pientä tai isoa. Itsestäni vähintäänkin, kun avoimesti havainnoin tilannetta.
Alue: Aihe vapaa
Itsekään en ole jaksanut hakea diagnoosia. Läheiset suhtautuivat ikävästi, kun sanoin heille, että taidan olla assi. Tuo reaktio v*tutti aika tavalla.
m39