Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Epäilen valinneeni väärän alan (lastentarhanopettaja)
10.05.2018 |
Opiskelen yliopistossa varhaiskasvatusta ja kandiksi mun pitäisi valmistua ensi keväänä. Opinnot sujuvat suunnitellusti ja olen kokenut ne mielenkiintoisiksi ja "omaksi jutuksi", mutta.
Olen tehnyt paljon lyhyitä lastenhoitajan sijaisuuksia opintojen aikana, ja jostain syystä fiilikset ovat aina samat: kaaos, tuntuu kuin olisin jättimäisen karjalauman paimentaja. Järkyttävä meteli. Jatkuvasti vilkuilen kelloa ja odotan työpäivän loppuvan, ja loppupäivästä on uupunut olo ja pää kipeä. Ja tunnustan myös, että välillä se pihalla kököttäminen tylsistyttää. Eniten olen ehkä kyllästynyt keikkailuun, en jaksaisi aina mennä uuteen paikkaan ja ns. aloittaa kaikkea alusta, henkilökuntaan ja lapsiin tutustumista, ryhmän käytäntöjen sisäistämistä ym. Tuntuu aina, että mun pitäisi olla supertehokas ja suoriutua kaikesta täydellisesti, jotta sijaisuuksia tulisi jatkossakin. Joissakin paikoissa sijaisiin saatetaan suhtautua tosi nihkeästi. On ollut tilanteita, joissa mut sijaisena on tyrkätty yksin ulos 14 tuntemattoman alle 3-vuotiaan kanssa, tai 20 5-vuotiaan - ja vielä sellaiselle pihalle, jossa ulkoilee 3 muutakin ryhmää. Noi päivät ja tilanteet ovat kamalan stressaavia, kyttään kymmeneneen suuntaan sekopäisenä, ja yritän muistella, minkä näköisiä ovat ryhmän lapsen ja minkä nimisiä he ovat. Lapset päättävät juuri sinä päivänä testata rajojani ja tehdä kaikkea tyhmää kuten mennä tahallaan keinujen alle juoksemaan ja kiipeillä aidalle, joten joudun tiuskimaan ja olemaan ikävä sijainen. Sitten tulee pihalle äiti, joka kyselee Oliveria. Oikea vastaus olisi "En muista kuka ryhmän lapsista on Oliver, hän on jossain täällä pihalla", mutta hymyilen vain ja toivon, että äiti bongaisi itse oman Oliverinsa. Päivä on ollut stressaava, joten en muista, mitä olemme tänään syöneet tai oikeastaan Oliverin päivästä mitään, koska en edes muista kuka tämä Oliver on.
Tuntuu, että mikään opintojen kautta opittu asia ei tule päiväkodissa toteutumaan. Ei metsäretkellä voi mitään tavoitteellista pedagogiikkaa toteuttaa, kun ryhmät ovat niin isoja, että homma menee siihen että vahditaan, ettei kukaan tapata itseään. Leikki pienryhmissä toteutuu vain aamupäivisin. Koko ajan on kiire johonkin, ulos, takaisin sisälle, ruokailuun, päiväunille, taas ulos. Työ on liukuhihnatyötä.
Joo, tällainen kuva on sijaisuuksien kautta muodostunut. Pidän lapsista ja olen harjoitteluista saanut vain hyvää palautetta, ja kyllä itsekin tiedän, että olisin hyvä lastentarhanopettaja.
Mutta ne olosuhteet. En tiedä onko isoin ongelma nyt vaan se, että olen uupunut sijaisena kiertmiseen - toki olisi eri asia kun olisi oma ryhmä, eikä tarvitsisi koko ajan kierrellä ympäri kaupunkia eri paikoissa. Mutta isot ryhmäkoot ja henkilökuntavajaus tuntuvat olevan arkea käytännössä kaikkialla. En tiedä, olenko oikea henkilö toimimaan päiväkodin arjessa, tai onko tämä työ kuitenkaan se, mitä haluan.
Olen tosissani miettinyt muita ammattivaihtoehtoja, mutta en tiedä mitä muutakaan tekisin. Lisäksi nyt kandiksi valmistuessani olen 26, eli mulla ei tosiaan ole loputtomasti aikaa opiskella. Pelkään kuitenkin, että teen väärän valinnan ja olen lopulta katkera ja työhönä kyrpiintynyt nelikymppinen lto.
Kommentit (61)
Vierailija kirjoitti:
Mä huomasin nuo samat asiat jo opiskeluaikana. Yli 10 vuotta tein töitä ja aina vain hullummaksi kävi.
Ehkä jatkat vielä maisteriksi, teet hetken työtä ja kiinnostaisiko sinua sitten lasten parissa tapahtuva tutkimustyö. Jolloin saisit olla välillä lasten seurassa, mutta painottaisit tutkimuksiin.
Oletko itse siis vaihtanut päiväkotityön johonkin muuhun? Joo, tuo kyllä jotenkin pysäyttää kun tajuaa, että on jo opiskeluaikana lopen uupunut päiväkotityöhön, vaikkei ole päivääkään valmistuneena töitä tehnyt.
Maisteriksi jatkaminen ei kyllä olisi yhtään hullumpi idea, se kuitenkin avaisi ovia muuallekin. Myös veo:ksi pätevöitymistä mietin, mutten tiedä onko siinä mitään ideaa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisiko jollain vielä samankaltaisia kokemuksia, onko joku esimerkiksi päätynyt vaihtamaan lto-työt johonkin muuhun?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Sairaanhoitajaksi?
Lukioaikana itse asiassa harkitsinkin terveydenhoitajan ammattia ja kävin valintakokeissakin, mutten sitten pärjännyt soveltuvuuskokeessa kovin hyvin, ja seurattuani läheltä ystäväni hoitoalan opintoja, en usko että pärjäisin siinä työssä.
Muutenkin suhtaudun vähän varauksella ajatukseen uusista opinnoista, koska se tietäisi taas pääsykoerumbaa ja toisaalta mikään muu ala ei tunnu selkeästi omalta jutulta.
Ap
Ap, minä aloitin sijaisuuksien tekemisen suoraan lukion jälkeen vuonna 2005 ja jatkoin sijaisena kolme vuotta. Se oli juuri sellaista kuin kuvailit. Rankinta oli jatkuva vaihtaminen talosta ja ryhmästä toiseen. Tiesin, että minun läsnäoloni oli ryhmässä poikkeustilanne ja lapset, työntekijät ja vanhemmat kaipasivat totta kai aina sitä tuttua poissa olevaa työntekijää, joten ei sijaisena oikein voinut muuta kuin epäonnistua, vaikka sijaisen saaminen toki onkin ryhmälle elinehto. Koin vahvasti, että minulla ei myöskään ollut tarvittavaa osaamista työhön, vaikka itse arjen pyörittämisessä olin hyvä ja sijaisena pidetty. Mutta mielestäni olisin tarvinnut koulutuksen. Olin jokaisen päivän jälkeen niin väsynyt, että kaaduin vain sänkyyn ja nukahdin.
Kun en päässyt opiskelemaankaan, vaihdoin kaupan alan keikkatöihin, joista sain vuoden keikkailun jälkeen vakituisen paikan, jossa jatkoin siihen saakka, kun valmistuin korkeakoulusta.
Opiskelin sosinomiksi (AMK) ja suoritin osana opintoja lastentarhanopettajapätevyyden. Opiskeluaikana kuvittelin, että pedagoginen osaaminen, jonka saan, on se viisasten kivi, jonka avulla pärjään, jaksan ja menestyn työssä. Valmistuin koulusta 28-vuotiaana ja sain heti vakituisen lastentarhanopettajan vakanssin ensimmäisestä talosta, jossa kävin haastattelussa.
Työn aloittaminen oli tosi vaikeaa. Minut vain heitettiin ryhmään ilman minkäänlaista perehdytystä ja oletettiin, että alan tehdä töitä. Tiimin kaksi kokenutta lastenhoitajaa neuvoivat parhaansa mukaan. Yritin saada perehdytystä ja kerroin esimiehelleni eli päiväkodin johtajalle konkreettisia esimerkkejä perehdytystarpeista. Hän sanoi useamman kerran, että joo katsotaan jossain vaiheessa. Tai kysy niiltä lastenhoitajiltasi. Ensimmäinen vuosi oli kuin hyppy avantoon ilman uimataitoa. Vähitellen sain käsitystä siitä, mitä kaikkea opettajan työhön kuuluu missäkin vaiheessa vuotta. Tiedostan kuitenkin, että teen asioita omalla tavallani ja talossa jokaisella opettajalla on varmasti omat tapansa, koska yhteisistä käytännöistä ei ole puhuttu.
Pysyvä oma ryhmä (joka kyllä muuttuu vuoden aikana aina muutamalla lapsella) helpottaa työtä, ja koulutus antaa työkaluja ja itsevarmuutta, mutta työskenneltyäni nyt 3,5 vuotta lastentarhanopettajana olen hakenut opiskelemaan valtiotieteellisen maisteriohjelmaan. Olen varma, että 2300 euroa bruttona kuukaudessa ei riitä pitämään minua alalla. Lapset ovat ihania ja työ tärkeää, mutta jatkuva stressi, melu ja väsymys eivät ole sen arvoisia, että jatkaisin töitä. Lisäksi on sosiaalisesti raskasta työskennellä talossa, jossa kaikki työntekijät ovat naisia. Alalla on monin verroin enemmän miinuksia kuin plussia. Siksi sanoisin, että sekä sinä, ap, että minä olemme olleet oikeassa jo sijaisina saamiemme kokemusten perusteella. Työ on jatkuvaa äärirajoilla tasapainoilua eikä pedagogisesti laadukasta työtä, johon meidät on koulutettu, pysty nykyisillä resursseilla toteuttamaan.
Itselläni on kysymys myös siitä, että kaipaan itsenäisempää työtä ja vapautta. Päiväkodissa on tarkat minuuttiaikataulut ja kaikessa pitää koko ajan ottaa huomioon muut. Kadehdin it-alalla työskentelevää miestäni, joka voi itse päättää työajoistaan ja jopa vaikuttaa työnsä sisältöön. Hän ihmettelee ääneen sitä, miten kunnallisessa päiväkodissa voi olla niin vanhanaikainen johtamis- ja työkulttuuri. Miten voi olla niin paljon sääntöjä, kieltoja ja hierarkiaa. Hän ei katselisi sitä päivääkään. Olen todennut, että jos se ei minua miellytä, ei minunkaan tarvitse. Lisäksi olen miettinyt, että jos minulla olisi lapsia, he ansaitsisivat niin paljon parempaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni lto opiskelee luokanopettajaksi.
6: Ikävä kyllä kuulostaa siltä, että omakin urani tulee käynnistymään noissa merkeissä :/ Omassa ryhmässä työskentely varmasti olisi mukavampaa kuin lainahoitajana kiertäminen, mutta samat ongelmat siellä omassakin ryhmässä olisi - liikaa lapsia ja olemattomat resurssit toteuttaa pedagogista varhaiskasvatusta. Osaamista olisi, mutta sitä ei pääse hyödyntämään. Ja toki siihen päälle vielä se, että tosiaan monissa päiväkodeissa on todella huono työilmapiiri.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Moni lto opiskelee luokanopettajaksi.
Sitäkin olen miettinyt, mutta luokanopettajan arkea nähtyäni tiedän, ettei se työ ole yhtään helpompaa. Luokanopettaja saattaa pahimmillaan olla yksin 25 lapsen kanssa, joista osalla on esim. häiriökäyttäytymistä. Työrauhan saaminen luokkaan on vaikeaa, ja kaikkia ei ehdi auttamaan yhtä aikaa. Oppituntien suunnittelua joutuu tekemään vapaa-ajalla. Vapaa-ajalla myös selvitellään vanhempien kanssa lasten tappeluita ym. Monet luokanopettajatkin ovat aivan loppuunpalaneita ja todenneet, ettei yliopistokoulutus valmentanut heitä koulumaailmaan todellisuuteen.
Ap
Jep. Oon aineenope, ja valitsin väärin. Olen henkisesti jönglööri. Vaatimukset laajenevat koko ajan, oppilaita on satoja ja ryhmä vaihtuu lennosta, integroidut oppilaat, käytöshäiriöt, ei pääse vessaan tai saa syödä rauhassa. Työt seuraa kotiin. Palkka on huono, kun vertaa koulutukseen ja työmäärään jonka sen eteen tekee. Oppituntien ulkopuolista työtä on ihan jäätävästi. Palaute on huonoa ja koen syyllisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
10: Se ammatinvalinnassa onkin vaikeaa, että väärän valinnan huomaa usein vasta sitten, kun on jo työelämässä :/ Etukäteen kun ei tiedä, millaista työ valmistuneena todella on.
Ap
Vierailija kirjoitti:
6: Ikävä kyllä kuulostaa siltä, että omakin urani tulee käynnistymään noissa merkeissä :/ Omassa ryhmässä työskentely varmasti olisi mukavampaa kuin lainahoitajana kiertäminen, mutta samat ongelmat siellä omassakin ryhmässä olisi - liikaa lapsia ja olemattomat resurssit toteuttaa pedagogista varhaiskasvatusta. Osaamista olisi, mutta sitä ei pääse hyödyntämään. Ja toki siihen päälle vielä se, että tosiaan monissa päiväkodeissa on todella huono työilmapiiri.
Ap
Juuri näin. Itse työskentelen pk-seudulla, ja ainakin täällä jokaisessa ryhmässä on nykyään myös tehostetun tuen lapsia vähintään 1 (minun ryhmässäni tällä hetkellä 4). Tällaiset lapset ansaitsisivat ja tarvitsisivat aivan erityistä tukea esim. sosiaalisten ja leikkitaitojen, käytöstapojen, itsesäätelyn ja tunnetaitojen oppimiseen. Hiljaiset ja syrjään vetäytyvät tai ns. hiljaiset ja "helpot" lapset tarvitsisivat erityisen kuuntelevia korvia. Alueesta riippuen ainakin pk-seudulla vieraskielisiä lapsia on joka ryhmässä n. 5-80% (minun ryhmässäni on 47%). Iästä riippumatta vieraskielinen lapsi voi myös olla aloittaessaan aivan ummikko. Minun ryhmääni on tänä vuonna tullut 2 ummikkoa.
On todellista harhaa, että lapsi oppisi sosiaaliset taidot, suomen kielen ja saisi kavereita vain sillä, että hänet tipautetaan päiväkotiin. Jokaisen lapsen oppiminen ja edistyminen vaatii tietoisia ratkaisuja ja suunniteltua toimintaa. Se vaatisi lapsilta säännöllistä läsnäoloa aamupäivisin. (Jotkut lapsista tulevat paikalle ilmoittamatta ihan milloin sattuu.) Se vaatisi erityistarpeiden laajuudesta riippuen vahvaa tukea konsultoivassa roolissa työsketeleviltä erityisopettajilta ja suomen kielen opettajilta. Se vaatisi, että opettajalla olisi aikaa pedagogiseen suunnitteluun. Moni tehostetun tuen lapsi hyötyisi eniten aikuisesta, joka kulkisi jatkuvasti rinnalla tukien leikissä, ristiriitatilanteissa, ohjatussa toiminnassa, siirtymätilanteissa jne. Kun avustajia ei saada, käytännössä tällainen lapsi saattaa sitoa ryhmän kolmesta työntekijästä yhden lähes jatkuvasti päivittäin. Tehostetun tuen lapset ja vieraskieliset lapset eivät pienennä ryhmää yhtään. Heidän erityiset tarpeensa ovat näkyvissä vain paperilla. Se tuntuu pahalta.
6
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi asia, joka on muuttunut sijaisvuosistani ratkaisevasti heikommaksi, on, että työnantajakuntani on luopunut päiväkotiapulaisista kokonaan. Päiväkodissa on siivooja, jolle kuuluu vain ylläpitosiivous. Keittiössä on työntekijä, jolle kuuluu vain aamupuuron keittäminen, ruoan vastaanottaminen keskuskeittiöltä, tarjoilukärryn täyttäminen ja tiskien tiskaaminen. Niinpä jokaisen lastentarhanopettajan ja lastenhoitajan työtehtäviin (kaikki tasapuolisesti) kuuluu kasvatus-, opetus- ja hoitotyön lisäksi mm. lakanoiden vaihto, pyykinpesu, ruokakärryjen hakeminen keittiöstä ja palauttaminen keittiöön, pöytien kattaminen, leipien voitelu, omenan kuoriminen ja pilkkominen, pöytien pyyhkiminen, lattian lakaisu ruokailujen ja askarteluiden jälkeen, kukkien kastelu, märkien rukkasten kuivattaminen, roskien vieminen... Keittiöhenkilön ollessa poissa tai nukkuessa pommiin (tapahtuu valitettavan usein) joku kasvattajista hyppää keittiöön raapimaan hyllystä hätävara-aamiaismurot ja täyttämään ruokakärryt koko talolle. Yksi opiskelukaverini on puhunut vuosikausia siitä, ettei ikinä voisi kuvitella menevänsä yksityiseen päiväkotiin, kun siellä joutuu tekemään keittiöhommia ja siivoamaan. Vastaan aina, että niin kyllä joutuu julkisellakin puolella.
Yksi konkreettisimpia opiskeluajoilta kaipaamiani asioita on lounastauko. Siis se, että saa mennä opiskelukavereiden kanssa syömään ja jutella jotain ihan mitä vaan juttuja hetken kaikessa rauhassa. Päiväkodissa lounas syödään lasten kanssa. Se on työaikaa ja täyttä työtä.
Omassa pöydässäni istuu kahdeksan lasta, joista nuorimmat ovat 3-vuotiaita ja vanhin 6-vuotias. Yksi kasvattajista jakaa ruoan. Kun istutaan pöytään, alkaa usein välittömästi loputtomalta tuntuva "vaatiminen". Samaan aikaan, kun aikuistenkin pitäisi syödä, lapset huutelevat vuoronperään: "Aikuinen (tähän nimi), mä en tykkää". "Aikuinen, mä maistoin jo, mut mä en tykkää". "Saisinko lisää?" "Mä haluun maitoo". "Aikuinen, Emma kiusaa". "Mä haluun näkkärin". Yksi huomionkipeä 3-vuotias, joka istuu vieressäni, heittää päälleni keitettyä porkkanaa. "Aikuinen, mä en jaksa enää". "Mulla on pissahätä". Yhdeltä lapselta kaatuu maitomuki, huomionkipeä 3-vuotias itkee väsymystään. Ja juuri kun sen yhden kaatunut maito on siivottu, yksi kaataa päälleen vedet ja alkaa itkeä märkää paitaansa. "Aikuinen, voisiksä voidella näkkärin ku mä en osaa". "Mä haluun vielä lisää". Vaikka ruokailutilanteesta pyritään tekemään rauhallinen ja rento, ei aikuinen voi jättää maitolammikkoa pöydälle tai lattialle eikä antaa lapsen olla märissä vaatteissa. Jos lapsella on vessahätä, hänet on päästettävä vessaan, koska muuten pissat ovat kohta housussa. Kohta sieltä vessasta kuuluu huuto: "Multa tuli kakka! Pyyhkimään!!!!!"
Tämä ^ on ihan todellinen lounasruokailun kuvaus minun ryhmästäni. Siinä ei ole mitään keksittyä. Ei siinä voi mitenkään rauhassa ruokailla. Jos pöydästä joutuu parikin kertaa nousemaan, oma ruoka on jo kylmää, kun sen pääsee syömään loppuun.
Päiväkodeissa on paljon pielessä monella tapaa eikä lounas ole edes päivän vaikein hetki. Mutta se on jotenkin konkreettinen juttu, johon tarttua. Kyllä, senkin takia haluaisin palata opiskelijaksi ja siirtyä työhön, jota tehdään aikuisten kanssa.
6
Ootteko lukeneet Lastentarhaaja-blogia? En itse ole alalla, mutta kirjoittaja on siellä paljon kritisoinut mm huonoa johtamisjärjestelmää ja kivikautisia käytänteitä. Mikähän siihen auttaisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei näitä lastentarhanopeja voi muuta kuin kompata. <3
No kun valmistut saat varmasti oman ryhmän. Siis, lastentarhanopettajista on pulaa, monissa paikoissa myös lastenhoitajista eli tuskin pitkään tarvitsee tehdä lyhyitä keikkoja.
Mutta mutta.... eipä se elo siitä omasta ryhmästä välttämättä parane. :D Itse tein 2 vuotta töitä valmistumiseni jälkeen ja paloin aivan loppuun!! Meillä oli ryhmässä 23 lasta, 3-5 vuotiasta. Ryhmän lto oli jatkuvasti sairaslomalla. Minulle ja toiselle hoitajalle jäi jatkuvasti äärivuorojen hoito; käytännössä paljon yksinoloa. Sijaisia ei useinkaan saatu tai aina eri ihminen. Lapsilla monella haastavaa käytöstä. Ja sitten jos joskus olikin kaikki 3 aikuista paikalla tai vähän lapsia, niin nopeasti yksi siirrettiin hoitamaan muiden ryhmien poissaoloja.
Nyt olen töissä kerhossa jossa työaika lyhyempi (palkka surkea) mutta työnkuva kevyempi.
Voiko tähän todeta, että kyllä: tein tänään täyden työpäivän. Kuuntelin 3-vuotiaan lapsen kirkumista korvanjuuressa, kun hän ei saanut tahtoaan läpi. Samaan aikaan yritin ohjata 10 muuta lasta sisälle. Tämä 3-vuotias aloitti kirkumisen myös nukkarissa, kun ei saanut höpötellä ja leikkiä vapaasti omassa sängyssään ja heitellä tyynyään kaverin sänkyyn. Valmistelin syyllisyyden tuntoisena kaksi keskustelua kirjallisine materiaaleineen maanantaille puolessa tunnissa sillä välin, kun tiimikaverini huolehti yksin 12 lapsen välipalatarjoilusta. Esimies tulee työhuoneeseen huutaen: olen unohtanut merkitä työvuorolistaan toteutuneet työajat kuluvalta viikolta. Lupaan hoitaa merkinnät vielä saman päivän aikana. Sitten toinen asia: En ole täyttänyt varahoitolappua lapsesta, joka on menossa varahoitoon toiseen yksikköön kahden viikon kuluttua oman talomme ollessa suljettu henkilökunnan arviointi- ja suunnittelupäivän vuoksi. Lupaan täyttää myös tämän lomakkeen vielä saman päivän aikana. Ryhmään palatessani lapset hyppivät kirjaimellisesti seinille. Haluaisin lähteä lasten kanssa suoraan ulos, mutta en voi tehdä niin. Moni lapsista haetaan kotiin vasta lähellä päiväkodin sulkemisaikaa. Ulkona paistaa aurinko täydeltä terältä. Päiväkotimme pihalla ei ole iltapäivällä varjopaikkoja, joten johtaja on kieltänyt yli tunnin mittaiset iltapäiväulkoilut aurinkoisella säällä.
Kun pääsin lähtemään kotiin, mietin, oliko tämä nyt onnistunut päivä. Hermoni kiristyivät 3-vuotiaan kiljuntaa kuunnellessa päivän aikana kaksi kertaa. Sain johtajan vaatimat työvuoropaperit ja varahoitopaperit täytettyä, mutta tiimikaverini oli pulassa ollessaan yksin lasten kanssa. Paperitöitä ei muuten saa tehdä lasten läsnäollessa. Selvisin iltapäivän ulos lähtöön saakka.
En ole yhtään varma, olenko ansainnut viikonloppua. ='( Töistä kotiin lähtiessä oli niin väsynyt ja epäonnistunut olo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni lto opiskelee luokanopettajaksi.
Sitäkin olen miettinyt, mutta luokanopettajan arkea nähtyäni tiedän, ettei se työ ole yhtään helpompaa. Luokanopettaja saattaa pahimmillaan olla yksin 25 lapsen kanssa, joista osalla on esim. häiriökäyttäytymistä. Työrauhan saaminen luokkaan on vaikeaa, ja kaikkia ei ehdi auttamaan yhtä aikaa. Oppituntien suunnittelua joutuu tekemään vapaa-ajalla. Vapaa-ajalla myös selvitellään vanhempien kanssa lasten tappeluita ym. Monet luokanopettajatkin ovat aivan loppuunpalaneita ja todenneet, ettei yliopistokoulutus valmentanut heitä koulumaailmaan todellisuuteen.
Ap
No on jotain priorisoinnin ja työnsä suunnittelun ongelmaa jos luokanopettaja joutuu vapaa-aikaansa käyttämään työn tekoon. Jokaista oppituntia varten on varattu ihan oikeaa työaikaa suunnittelua varten. Itselläni opetusta välillä 8-13 ja töitä en tee enää kolmen jälkeen ikinä.
Lto/lo
Tietenkin olet tehnyt väärän valinnan. Eihän kukaan järjissään oleva ihminen valitse alaa, jossa vahtii lapsia kaiket päivät.
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin olet tehnyt väärän valinnan. Eihän kukaan järjissään oleva ihminen valitse alaa, jossa vahtii lapsia kaiket päivät.
Ei se niin paha ole, jos ei ota paineita. Itse olen lopettanut kieli vyön alla juoksemisen ja otan rennosti. Jos tehoja halutaan minusta irti, liksa suurenee huomattavasti.
Alue: Aihe vapaa
Mä huomasin nuo samat asiat jo opiskeluaikana. Yli 10 vuotta tein töitä ja aina vain hullummaksi kävi.
Ehkä jatkat vielä maisteriksi, teet hetken työtä ja kiinnostaisiko sinua sitten lasten parissa tapahtuva tutkimustyö. Jolloin saisit olla välillä lasten seurassa, mutta painottaisit tutkimuksiin.