Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tympiintyminen parisuhteessa
04.05.2018 |
Tiedän että tämä aihe on varmasti keskustelupalstojen ikiaihe ja siihen on varmasti turha kysyä neuvoa. Toivoisin kuitenkin mielelläni vertaistukea ja.
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 14 vuotta, aloimme seurustelemaan jo lukion loppuvaiheessa. Meillä molemmilla oli tuolloin jo kokemusta seurustelusta, minulla oli ollut vuoden suhde ensirakkauteni kanssa.
Minun ja mieheni suhde lähti käyntiin ilman suurempia hullaantumisen tunteita. Meillä synkkasi, oli hauskaa ja helppoa yhdessä, ajattelimme asioista samalla tavalla ja tuntui kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Pikkuhiljaa suhde eteni ja ennen kuin huomasinkaan, asuimme jo yhdessä. Rakastimme toki toisiamme, mutta minä en kokenut mitään suurta huumaa, mikä oli mulavaa vaihtelua vaikean ja huumaavan edellisen suhteen jälkeen.
No, vuosia on vierinyt, meillä on mennyt kivasti. Olemme naimisissa, meillä on kaksi lasta, koulutukset, työpaikat ja omistusasunto kalliilta alueelta. Saamme ihan kivasti parisuhdeaikaa ja omaa aikaa, lasten isovanhemmat hoitavat lapsia niin paljon kuin tarve vaatii. Lapset nukkuvat jo hyvin jne, elämä heidän kanssaan on mukavaa vaikka ovatkin molemmat alle 5-vuotiaita.
Viime aikoina olen kuitenkin useammin huomannut, etten oikein välitä miehestäni. Hän on oikein kiva tyyppi, luotettava,rauhallinen, kiltti, vakaa, romanttinen ja mahtava isä lapsillemme. Hän hoitaa mukisematta puolet kotitöistä, jopa enemmänkin. Kannustaa minua viettämään omaa aikaa ja tyttöjen iltoja, kokkaa lapsille kasvisruokia ja vie heitä museoihin. Puhuu ja pussaa. Siis käytännössä täydellinen mies. Minä vaan en oikein tunne oikein mitään.
Seksiä meillä on silloin tällöin, se on ihan hyvää. Olen kuitenkin havahtunut siihen, etten oikein enää haluaisi seksiä hänen kanssaan. Ei se vastenmielistäkään ole, mutta joudun pinnistelemään että pääsen mukaan fiilikseen.
Minusta on ihan ok viettää aikaa miehen kanssa, mutta en saa siitä ihmeempiä onnenfiiliksiä. Siinä hän on, elämäni loppuun saakka. Iltaisin television valossa katsomassa komediasarjoja vieressäni.
Tätäkö on pitkä parisuhde? Pitäisikö minun yrittää vielä kovemmin ihastua häneen uudelleen vai antaa olla? Olen monesti miettinyt että olisi pitänyt lähteä ennen lapsia ja yhteistä asuntolainaa, nyt kaikki on paljon vaikeampaa. En halua lapsille eroperhettä eikä minulla olisi yksin varaa kustantaa itselleni ja lapsille nykyistä elintasoa. En myöskään tiedä miten lasten asumisen kanssa tehtäisiin, näin pienille ei kai suositella viikko-viikko systeemiä mutta tuntuisi julmalta että mieheni näkisi lapsia vain viikonloppuisin. Itselleni viikonloput eivät ainakaan riittäisi.
Pohdintani pyörivät siis sen ympärillä, että milloin tilanteen miinukset ovat suuremmat kuin plussat. Järjellä ajateltuna suhteeseen kannattaisi jäädä, ainakin lasten, arjen helppouden, kustannusten ja yhteisten ystävien ja perheiden takia. Eroa ei oikeastaan puolla kuin tämä paska fiilis. Pelkäänkin, että huono oloni johtuukin jostain muusta kuin miehestäni, mitä jos olenkin hieman masentunut esimerkiksi työstäni johtuvien paineiden takia?
Kommentit (98)
Kiitos asiallisesta vastauksesta! Olen kyllä päivittäin kiitollinen siitä että elämäni on mennyt mukavasti, mutta puolisostani en aina ole muistanut olla kiitollinen. Siinä olisi varmasti opittavaa, sillä upea tyyppihän mieheni on ja hänestä pitäisi olla kiitollinen. En silti tiedä tuoko kiitollisuus polttavaa rakkaudentunnetta. Parhaaseen ystävään on todella vaikea hullaantua.
Nämä ovat jokaisen itse pohdittavia asioita, voi olla että pariterapia toisi jotain uutta mietittävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet kiittämätön, jolla on ollut liian helppo elämä. Silloin ihmisestä voi tulla tuollainen, joka ei osaa arvostaa kultaa käsissään.
Joskus ärsyttää nää jutut, kaksi lasta ja talo kalliilla alueella jne...Mutta en vaan ole onnellinen. Mulla ei ole MITÄÄN noista asioista joita mainitsit, en voi sanoa että olen onnellinen mutta yritän löytää positiivista joka päivästä.
Jos miehesi on sinulle paras ystävä, niin eikö se ole jo aika hyvin?
En jaksanut lukea aloitusta, mutta miehesi on oikeassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Just näin, kun mies on hyvä ja huomaavainen, niin se nainen yleensä on paholainen.
Vierailija kirjoitti:
Jos miehesi on sinulle paras ystävä, niin eikö se ole jo aika hyvin?
Juuri tätä vähän hainkin! Kun ongelmani on juuri se etten tiedä että onko tilanne huono vai ihan ok. Riittääkö se että mies on paras ystävä? Vai tarvitsisiko ihminen rakkautta ja kiihkoa?
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Just näin, kun mies on hyvä ja huomaavainen, niin se nainen yleensä on paholainen.
Ehkäpä näin. En kuitenkaan koe olevani mikään paholainen, vaikka mieheni epäilemättä ansaitsisi paremman vaimon, joka kykenisi rakastamaan häntä ehdoitta.
-ap
Sulla on ns. kunnon mies, ja haluaisitkin rakastua renttuun? Eroat kun ei ole "kipinää" ja miehesi löytää välittömäsi uuden naisen (eronneet kunnon miehet menee kuin kuumille kiville) ja sinä poltat siipesi ja kadut loppuikäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olet kiittämätön, jolla on ollut liian helppo elämä. Silloin ihmisestä voi tulla tuollainen, joka ei osaa arvostaa kultaa käsissään.
Voi olla, osaan kyllä muutoin olla kiitollinen kaikesta mitä olen saanut. Arvostan kovasti miestäni, kyse ei nyt ole siitä. Minä en vain tunne enää mitään häntä kohtaan, ja pohdinkin tässä että pitääkö minun kiitollisuudesta häntä kohtaan jäädä tähän suhteeseen? (sekä käytännön syistä)
-ap
Mulla kuoli juuri läheinen sukulainen syöpään. Mies on mörökölli, joka kieltäytyy lähtemästä huomisiin hautajaisiin, joissa pelkään, että en saa edes värssyä luettua suruni vuoksi. Taksilla saan mennä. Ei tee kanssani mitään, ukottunut ja erakoitunut täysin koko äijä, ei kyläillä, ei matkusteta, ei kävelylenkkiä, minun jutut ei kiinnosta miestä ja valitusta valittamisen perään, mies ei tapaa enää edes omia kavereitaan, koska ei viitsi. Elämäni on tappavan tylsää. Jos otan jonkun harrastuksen, kuten viime talvena, saan siitä kuulla vittuilua, kuinka en vietä hänen kanssaan aikaa sohvalla. Jos kyläilen, saan siitäkin kuulla vittuilua, miten ne " sinun paskat sukulaisesi tai se kyy-kaverisi..." Ainoa mikä pitää minut tässä liitossa, on se, että kasaan rahaa lähtemistä varten. Tiedän että erosta tulee todella vaikea, sillä olen useamman kertaa ehdottanut miehelle tämän lähtemistä ja mies kieltäytyy muuttamasta minnekään. Se olen minä, jonka pitää lähteä ja palkata asianaja tekemään ositus. Teen töissä pitkää päivää ja välttelen kaikin tavoin tulemasta kovin aikaisin kotiin.
Olisin ikionnellinen, jos mulla olisi sun miehesi. Eroa suunnittelen, jahka tulee nuorimman lukio-opinnot päätökseen. Älä vaan jätä tuota miestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sulla on ns. kunnon mies, ja haluaisitkin rakastua renttuun? Eroat kun ei ole "kipinää" ja miehesi löytää välittömäsi uuden naisen (eronneet kunnon miehet menee kuin kuumille kiville) ja sinä poltat siipesi ja kadut loppuikäsi.
Totta tämäkin. Ja näin varmaan kävisikin, voi olla että jäisin loppuelämäksi yksin, mieheni kyllä löytäisi uuden puolison. Toisaalta, en näe että yksin jäämisen pelko on oikea syy pysyä yhdessä.
-ap
pitää vain olla kiinnostuneempi tutusta ja turvallisesta, kuin tuntemattomasta ja jännittävästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos miehesi on sinulle paras ystävä, niin eikö se ole jo aika hyvin?
Juuri tätä vähän hainkin! Kun ongelmani on juuri se etten tiedä että onko tilanne huono vai ihan ok. Riittääkö se että mies on paras ystävä? Vai tarvitsisiko ihminen rakkautta ja kiihkoa?
-ap
Itse vierastan "paras ystävä" -termiä kumppanista puhuttaessa. Jos on liian tuttu ja turvallinen, intohimo ei pääse kasvamaan. Mutta toki dynamiikkaa on vaikea vuosien jälkeen muuttaa ja sitä jotain tervettä erillisyyttä lisätä, mutta kannustaisin yrittämään. Ei ole välttämättä kuitenkaan niin helppo löytää ihmistä, jonka kanssa olisi valtavan kiihkeää ja jossa samalla olisi puoliakaan noista luettelemistasi miehesi hyvistä puolista.
Siis mitä minä juuri luikaan?! Tän aloituksen on pakko olla vitsi! Jos ei ole, niin ap sinä olet todellakin tottunut elämässäsi aiivan liian hyvään, etkä osaa olla siitä kiitollinen ja arvostaa sitä mitä sinulla on. Ihanko oikeasti aattelit, että pitkässä parisuhteessa koetaan jotain ultimaattisia hullaantumisen tunteita päivästä toiseen? Juuei. Tai ehkä joku tuntee, mutta harvempi. Sulla on kuvailujesi perusteella täydellinen mies ja lapsilla paras mahdollinen isä. Mitä jos opettelisit olemaan tyytyväinen siihen mitä sulla on.
Hän on oikein kiva tyyppi, luotettava,rauhallinen, kiltti, vakaa, romanttinen ja mahtava isä lapsillemme. Hän hoitaa mukisematta puolet kotitöistä, jopa enemmänkin. Kannustaa minua viettämään omaa aikaa ja tyttöjen iltoja, kokkaa lapsille kasvisruokia ja vie heitä museoihin. Puhuu ja pussaa. Siis käytännössä täydellinen mies. Minä vaan en oikein tunne oikein mitään.
Minusta on ihan ok viettää aikaa miehen kanssa, mutta en saa siitä ihmeempiä onnenfiiliksiä. Siinä hän on, elämäni loppuun saakka. Iltaisin television valossa katsomassa komediasarjoja vieressäni.
Kyllä tämä ongelma kuulostaa olevan vain sinulla. Minusta luettelit juuri kaiken sen, mitä moni ihminen elämäänsä kaipaa. Hyvä ihminen, jonka kanssa olla elämänsä loppuun saakka. Elämä noin yleensä ei ole täynnä mitään jatkuvia onnenfiiliksiä. Voin kertoa, että ei se näin sinkkuna ole myöskään täynnä onnenfiiliksiä, saati alati tarjoutuvia mahdollisuuksia rakkauteen ja kiihkoon. Aika yksinäistä tämä on.
Tää saa varmasti tuhat alapeukkua, mutta oon kyllä eri mieltä kun nää tyypit joiden mielestä sulla on vaan ollut liian helppo elämä. Oon ollu pitkälti samassa tilanteessa, vähemmän aikaa vain, ja tiedän ettei se että asiat on paperilla noin hyvin ja mies on "täydellinen" aina vaan riitä. Vaikka alkuhuuma loppuu ja asiat arkistuu, niin ei ole kohtuutonta vaatia että tuntisi jotain. Meillä on välillä nykyisen mieheni kanssa elämäntilanteista johtuen mälsää, mutta silti esim. nauretaan katketaksemme yhteisille, tyhmille jutuille päivittäin vielä vuosienkin jälkeen ja voin rehellisesti sanoa, ettei mulle riittäisi se että mies on "oikein hyvä tyyppi". Muistelen monia entisiä miehiä lämmöllä ja jopa ajattelen, että jonkun kanssa elämä olisi varmasti ollut "täydellisempää" jos olisin saanut itseni sitä haluamaan. Luettelemasi asiat (lapsien lisäksi siis) ei kuitenkaan loppupeleissä ole niitä, jotka tekee ihmisestä onnellisen. Se että kuuntelee tälläisissa asioissa tunteitaan(kohtuuden rajoissa) ei ole pelkkää vastuuttomuutta ja kiittämättömyyttä.
Minun äitinikin pilasi elämän passiivisen miehen (isäni) vuoksi. Äidin elämänilo loppui ja masennus syventyi. Kannattaa miettiä koko elämän kannalta tosiaan, mitä todella haluaa. Meillä on ehkä vain tämä yksi elämä. Voihan tuo hyvä miehesi jäädä sitten vielä ystäväksesi jo lapsienkin vuoksi, kun olet löytänyt uuden elämän itsellesi.
Vierailija kirjoitti:
Mulla kuoli juuri läheinen sukulainen syöpään. Mies on mörökölli, joka kieltäytyy lähtemästä huomisiin hautajaisiin, joissa pelkään, että en saa edes värssyä luettua suruni vuoksi. Taksilla saan mennä. Ei tee kanssani mitään, ukottunut ja erakoitunut täysin koko äijä, ei kyläillä, ei matkusteta, ei kävelylenkkiä, minun jutut ei kiinnosta miestä ja valitusta valittamisen perään, mies ei tapaa enää edes omia kavereitaan, koska ei viitsi. Elämäni on tappavan tylsää. Jos otan jonkun harrastuksen, kuten viime talvena, saan siitä kuulla vittuilua, kuinka en vietä hänen kanssaan aikaa sohvalla. Jos kyläilen, saan siitäkin kuulla vittuilua, miten ne " sinun paskat sukulaisesi tai se kyy-kaverisi..." Ainoa mikä pitää minut tässä liitossa, on se, että kasaan rahaa lähtemistä varten. Tiedän että erosta tulee todella vaikea, sillä olen useamman kertaa ehdottanut miehelle tämän lähtemistä ja mies kieltäytyy muuttamasta minnekään. Se olen minä, jonka pitää lähteä ja palkata asianaja tekemään ositus. Teen töissä pitkää päivää ja välttelen kaikin tavoin tulemasta kovin aikaisin kotiin.
Olisin ikionnellinen, jos mulla olisi sun miehesi. Eroa suunnittelen, jahka tulee nuorimman lukio-opinnot päätökseen. Älä vaan jätä tuota miestä.
Olen pahoillani, ei sinunkaan tilanteesi helpolta kuulosta! Itse toisaalta haaveilen joskus hullusti siitä että mieheni olisi jollain lailla "hankala" tai "möräkölli" ja minulla olisi tavallaan syy erota. Nyt tuntuu että kaikki pitävät miestäni niin upeana että hänestä olisi hullua erota. Ja upea hän onkin, mutta fiilikset vaan ovat kuolleet.
Alue: Aihe vapaa
Kiitollisuus voisi olla paikallaan. Jos on "helposti" saanut asioita, ei niistä välttämättä osaa olla niin kiitollinen. Pitkä parisuhde vaatii päätöksen, että rakastaa toista kaikkinensa ja hänen vioistaan huolimatta. Pariterapia voisi olla hyvä ehkä. Mutta lopulta sinä olet oman elämäsi paras asiantuntija siitä, että mitä haluat. Toisen saappaisiin on täysin mahdotonta mennä.