Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tympiintyminen parisuhteessa
04.05.2018 |
Tiedän että tämä aihe on varmasti keskustelupalstojen ikiaihe ja siihen on varmasti turha kysyä neuvoa. Toivoisin kuitenkin mielelläni vertaistukea ja.
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 14 vuotta, aloimme seurustelemaan jo lukion loppuvaiheessa. Meillä molemmilla oli tuolloin jo kokemusta seurustelusta, minulla oli ollut vuoden suhde ensirakkauteni kanssa.
Minun ja mieheni suhde lähti käyntiin ilman suurempia hullaantumisen tunteita. Meillä synkkasi, oli hauskaa ja helppoa yhdessä, ajattelimme asioista samalla tavalla ja tuntui kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Pikkuhiljaa suhde eteni ja ennen kuin huomasinkaan, asuimme jo yhdessä. Rakastimme toki toisiamme, mutta minä en kokenut mitään suurta huumaa, mikä oli mulavaa vaihtelua vaikean ja huumaavan edellisen suhteen jälkeen.
No, vuosia on vierinyt, meillä on mennyt kivasti. Olemme naimisissa, meillä on kaksi lasta, koulutukset, työpaikat ja omistusasunto kalliilta alueelta. Saamme ihan kivasti parisuhdeaikaa ja omaa aikaa, lasten isovanhemmat hoitavat lapsia niin paljon kuin tarve vaatii. Lapset nukkuvat jo hyvin jne, elämä heidän kanssaan on mukavaa vaikka ovatkin molemmat alle 5-vuotiaita.
Viime aikoina olen kuitenkin useammin huomannut, etten oikein välitä miehestäni. Hän on oikein kiva tyyppi, luotettava,rauhallinen, kiltti, vakaa, romanttinen ja mahtava isä lapsillemme. Hän hoitaa mukisematta puolet kotitöistä, jopa enemmänkin. Kannustaa minua viettämään omaa aikaa ja tyttöjen iltoja, kokkaa lapsille kasvisruokia ja vie heitä museoihin. Puhuu ja pussaa. Siis käytännössä täydellinen mies. Minä vaan en oikein tunne oikein mitään.
Seksiä meillä on silloin tällöin, se on ihan hyvää. Olen kuitenkin havahtunut siihen, etten oikein enää haluaisi seksiä hänen kanssaan. Ei se vastenmielistäkään ole, mutta joudun pinnistelemään että pääsen mukaan fiilikseen.
Minusta on ihan ok viettää aikaa miehen kanssa, mutta en saa siitä ihmeempiä onnenfiiliksiä. Siinä hän on, elämäni loppuun saakka. Iltaisin television valossa katsomassa komediasarjoja vieressäni.
Tätäkö on pitkä parisuhde? Pitäisikö minun yrittää vielä kovemmin ihastua häneen uudelleen vai antaa olla? Olen monesti miettinyt että olisi pitänyt lähteä ennen lapsia ja yhteistä asuntolainaa, nyt kaikki on paljon vaikeampaa. En halua lapsille eroperhettä eikä minulla olisi yksin varaa kustantaa itselleni ja lapsille nykyistä elintasoa. En myöskään tiedä miten lasten asumisen kanssa tehtäisiin, näin pienille ei kai suositella viikko-viikko systeemiä mutta tuntuisi julmalta että mieheni näkisi lapsia vain viikonloppuisin. Itselleni viikonloput eivät ainakaan riittäisi.
Pohdintani pyörivät siis sen ympärillä, että milloin tilanteen miinukset ovat suuremmat kuin plussat. Järjellä ajateltuna suhteeseen kannattaisi jäädä, ainakin lasten, arjen helppouden, kustannusten ja yhteisten ystävien ja perheiden takia. Eroa ei oikeastaan puolla kuin tämä paska fiilis. Pelkäänkin, että huono oloni johtuukin jostain muusta kuin miehestäni, mitä jos olenkin hieman masentunut esimerkiksi työstäni johtuvien paineiden takia?
Kommentit (98)
Pariin viimeiseen viestiin: kiitos paljon, olen kyllä samoilla linjoilla kanssanne. Varmasti olen nyt vähän hukassa itseni kanssa ja syytän siitä helpointa kohdetta eli miestäni. Samalla oikeasti pelkään että olen alunperin tehnyt virhevalinnan ja suunnan muuttaminen tai asian hyväksi saaminen on mahdotonta.
Tiesin että asian käsittely täällä nostaa paljon huonojakin kommentteja mutta yleisesti olen ollut tosi yllättynyt keskustelun korkeasta tasosta. Koen että tässä vaiheessa evoluutiota kenenkään ei tarvitse tyytyä tylsyyteen, ellei sitten asioita muuttamalla aiheuta toisille kohtuutonta mielipahaa.
Kiitos siis kovasti kommenteistanne!
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko ap varma että toisen miehen kanssa olisi hamaan loppuun sitä "jännitystä"? Entä jos se onkin jokin kiiltokuva joka sinulla on mielessä? Ihmiselle syötetään kaikenlaisia mielikuvia elokuvien ja tv-sarjojen kautta siitä, millaista suhteen tulisi olla. Että arki olisi yhtä ilotulitusta ja 2 tunnin intohimoista rakastelua takkatulen ääressä. Todellisuudessa se ei sitä ole. Jotkut kyllä onnistuvat säilyttämään sellaisen intohimon kummallisen pitkään ja hyvä niin tietysti. Kannattaa silti ottaa aivot käteen ja miettiä realistisesti mitä haluat ja onko sitä olemassa näillä elämän realiteeteilla. Tietysti miehenkin kannalta olisi reilua että jos et hänestä välitä ollenkaan, niin päästät hänet menemään mikäli asia niin on.
Kannattaa jättää miehesi, koska vaihtamalla todellakin paranee! Kokemusta on! Naurettavaa että heti ollaan syyttämässä suhteen naista, koska jos suhteessa on vikaa niin ei se itseä muuttamalla onnistu, vaan vaihtamalla! Älä tyydy ihan kivaan tai tulet katumaan katkerasti!
Vierailija kirjoitti:
" Lasten kanssa on ihan kivaa, vaikka ovat alle 5v " millainen äiti sanoo noin? Mun mielestä voisit katsoa hiukan peiliin! Mitä oikein odotat sitten suhteesta? Tuntuu, ettet oikeen tiedä itsekään mitä tahdot. Miehesi ansaitsee vierelleen ihmisen, joka arvostaa häntä .
Tuo lainaamasi osa jo paljastaa, että ap on oikeasti lapseton porvoolainen. Ja muutama muukin kohta aloituksesta. Mutta hyvä yritys.
En ole koskaan ymmärtänyt näitä ihmisiä joiden mielestä hienointa on ok-talo, piha, kiva mies, kaksi lasta ja kultainen noutaja. Makunsa kullakin, mutta itse menisin mieluummin hautaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, olet todella normaali, asiallinen ihminen ,jonka elämä on mennyt "liiankin "hyvin,sanoisi joku. Monella asiat ovat juuri noin hyvin. Ihminen on just sellainen ,että kaikki hyvä miä sillä on,tuntuu niin tavalliselta ,että melkein tympäisee ,jos pysähtyy miettimään. Kun tapahtuu onnettomuus ,paha sairaus läheisellä,tulipalot tms.-silloin haikailee ,että olivatpa asiat silloin todella hyvin.
Joka paikassa hoetaan sana RAKKAUS,RAKASTAMINEN. Oikeastaan pitisi puhua vain RAKASTUMISESTA, jokainen tietää (jos on kokenut) ,miten fantastinen tunne se on . Mutta uskokaa vihdoinkin -se kestää vain alle 1000 päivää, mikäli tavataan säännöllisesti,puhumattakaan jatkuvasta yhdessäolemisesta.
Okei ,nyt joku älähtää," me rakastetaan vieläkin 30-50vuoden jälkeen.
Jaa,että millä tavalla,mikä kenestäkin on sitä rakkautta .
Siksipä nykyisin lennetään kukasta kukkaan ,jätetty kärsii,lapset kärsii, petturi kärsii ,onnea taas alle 1000vrk ,,, ja sama rumba,,itkua parkua,unettomia öitä . Oli niin tai näin ,elämä on ylä ja alamäkiä.Johonkin asiaan voi itse vaikuttaa,mutta loppuviimein aika heikosti.Tulee sitä ,mitä en tilannutkaan. Mietippä sitä!
Oletko jo käynyt lääkärissä?
Entäs terapiassa?
Puhunut miehen kanssa?
Sulla ei taida olla sairauksia, sairaita omaisia, vammaa, rahahuolia, traumoja etkä ole joutunut ilkeyden, petoksen tai rikoksen uhriksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on ilmiselvä
provo.
En kerro mistä sen näkee.
Ainoa totuus on se, että ap on tylsistynyt.
"Kyllä tämä ongelma kuulostaa olevan vain sinulla. Minusta luettelit juuri kaiken sen, mitä moni ihminen elämäänsä kaipaa. Hyvä ihminen, jonka kanssa olla elämänsä loppuun saakka."
Moni ihminen kaipaa, ei kaikki.
"Pisti silmään "Muistelen MONIA entisiä miehiä...."
Näinhän se menee, jos haluaa elää jatkuvasti alkuhuumaa."
Kyllä, ennen nykyistä parisuhdettani elämääni on mahtunut monia, hyviä ja huonompia miehiä. Mitään en kadu ja uskoisin saman pätevän moneen, joka kokee löytäneensä tosirakkauden vasta kolmenkympin tienoilla. En silti koe kaipaavani alkuhuumaa tippaakaan ja vaikka päälle kymmenen vuoden jälkeen suhteeseen mahtuu tylsempiä ja kuivempiakin kausia epäilyksineen, rohkenen silti sanoa etten ole aiempien miesten kanssa kokenut vastaavaa yhteyttä. En todellakaan kadu sitä, etten tyytynyt vähempään. Myös omat vanhempani erosivat muinoin varmasti monen mielestä vähäpätöisistä syistä. En olisi missään vaiheessa toivonut heidänkään pysyvän yhdessä vain meidän lasten takia. Täällä on monia tapoja olla, tuntuu että monen mielestä vain yksi on oikea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa erota.
Tulet onnelliseksi.
Otat asian puheeksi miehesi kanssa ja mietitte yhdessä että mitä tehdään. Et tee kuten ex-vaimoni teki kun aloitti suhteen toisen kanssa josta jäi lopulta kiinni. Elin asian kanssa koska meillä oli tuolloin pieni lapsi. No, syntyi toinenkin lapsi ja sitten samat kuviot toistuivat jälleen. Sitten asuttiin yhdessä niin kauan että pienempi pääsi päivähoitoon. Minusta tuli lähivanhempi. Minä löysin lopulta uuden kunnollisen kumppanin. Ex-vaimo on semi alkoholisoitunut. Asuu itsemurhayksiössä ja lapset näkevät häntä enää pari kertaa kuussa. Onneksi uusi kumppanini on heille äitihahmo. Suosittelen myös tiedostamaan faktan ettei se ihastustunne kestä ikuisesti ja pitkissä parisuhteissa merkitys löytyy syvästä yhteydestä, toisen kunnioittamisesta, kumppanuudesta, jne. Seksiin saa vipinää tarpeeksi sairailla roolileikeillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hoh,hoh, missä ihmeen lääkärissä. Miehen kanssa voi leppoisasti jutella tai jomkun luottoystävän kanssa ,joka ei yllytä mihinkään typerään.
Parasta terapiaa olisi jutella jonkun saman ikäluokan äidin kanssa ,jolla ontodellisiä ongelmia elämässä ,kuten perheessä sairautta ym vastaavaa,joille ei voi mitään,ne on vain tupsahtaneet elämään vuosikausiksi.
Minulla on 13 vuoden onnellinen parisuhde miehen kanssa, täysin ilman "ensihuumaa", ja ei tulisi mieleenkään erota :) Ei näin hyviä tyyppejä kasva joka oksalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päästä joku kunnon pahapoikakriminaali tyhjentämään kassinsa sinuun oikein kunnolla. Sitähän kaipaat?
Pystyn hyvin samaistumaan ap:n ongelmaan. Itsekin nain nuorena kiltin ja ahkeran miehen, jonka kanssa saimme lapsia. Avioliitossamme ei ollut suuria ongelmia, mutta jokin puuttui. En kuitenkaan halunnut särkeä perhettämme ja sinnittelin vuosi vuodelta yhä tylsemmäksi muuttuvassa liitossa.
Kun nuorin oli lukiossa, muutin asumuseroon. En koe tarvitsevani elämääni miestä ainakaan vielä. Olen itsenäinen ja onnellinen.
Viestini on, että suhteeseenne ei välttämättä tule enää sitä kipinää koskaan ja sen asian kanssa on vain elettävä tai sitten rikottava perhe. Mutta jos kykenet elämään sen kanssa nyt, odota kunnes lapset kasvavat ja aloita sitten itsellinen elämä.
Ei kannata perustaa perhettä etenkään miehen kanssa jonka kanssa ei alkuhuumaa ja kunnon rakastumista edes alussa ollut.
Meitä on moneen junaan, osa ei kaipaa sen enempää jännitystä elämäänsä vaan semmoinen turvallinen kumppanuus ilman sen kummempaa draamaa tai suuria tunteita riittää. Itse en kuulu siihen porukkaan enkä voisi seurustella pidempään saati perustaa perhettä ilman sen suurempia tunteita. Nykyisen mieheni kanssa olen ollut 7 vuotta eikä tietenkään enää perhoset pyöri vatsassa joka kerta kun nähdään, mutta edelleen säännöllisin väliajoin muistan mihin miehessä rakastuin ja se kannattelee vaikeampinakin aikoina.
Alue: Aihe vapaa
Jaa, joku toinen ehtikin kirjoittaa tuon ihan saman asian jo. Olen 100% tämän kanssa samaa mieltä
t. 80