Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tympiintyminen parisuhteessa
04.05.2018 |
Tiedän että tämä aihe on varmasti keskustelupalstojen ikiaihe ja siihen on varmasti turha kysyä neuvoa. Toivoisin kuitenkin mielelläni vertaistukea ja.
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 14 vuotta, aloimme seurustelemaan jo lukion loppuvaiheessa. Meillä molemmilla oli tuolloin jo kokemusta seurustelusta, minulla oli ollut vuoden suhde ensirakkauteni kanssa.
Minun ja mieheni suhde lähti käyntiin ilman suurempia hullaantumisen tunteita. Meillä synkkasi, oli hauskaa ja helppoa yhdessä, ajattelimme asioista samalla tavalla ja tuntui kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Pikkuhiljaa suhde eteni ja ennen kuin huomasinkaan, asuimme jo yhdessä. Rakastimme toki toisiamme, mutta minä en kokenut mitään suurta huumaa, mikä oli mulavaa vaihtelua vaikean ja huumaavan edellisen suhteen jälkeen.
No, vuosia on vierinyt, meillä on mennyt kivasti. Olemme naimisissa, meillä on kaksi lasta, koulutukset, työpaikat ja omistusasunto kalliilta alueelta. Saamme ihan kivasti parisuhdeaikaa ja omaa aikaa, lasten isovanhemmat hoitavat lapsia niin paljon kuin tarve vaatii. Lapset nukkuvat jo hyvin jne, elämä heidän kanssaan on mukavaa vaikka ovatkin molemmat alle 5-vuotiaita.
Viime aikoina olen kuitenkin useammin huomannut, etten oikein välitä miehestäni. Hän on oikein kiva tyyppi, luotettava,rauhallinen, kiltti, vakaa, romanttinen ja mahtava isä lapsillemme. Hän hoitaa mukisematta puolet kotitöistä, jopa enemmänkin. Kannustaa minua viettämään omaa aikaa ja tyttöjen iltoja, kokkaa lapsille kasvisruokia ja vie heitä museoihin. Puhuu ja pussaa. Siis käytännössä täydellinen mies. Minä vaan en oikein tunne oikein mitään.
Seksiä meillä on silloin tällöin, se on ihan hyvää. Olen kuitenkin havahtunut siihen, etten oikein enää haluaisi seksiä hänen kanssaan. Ei se vastenmielistäkään ole, mutta joudun pinnistelemään että pääsen mukaan fiilikseen.
Minusta on ihan ok viettää aikaa miehen kanssa, mutta en saa siitä ihmeempiä onnenfiiliksiä. Siinä hän on, elämäni loppuun saakka. Iltaisin television valossa katsomassa komediasarjoja vieressäni.
Tätäkö on pitkä parisuhde? Pitäisikö minun yrittää vielä kovemmin ihastua häneen uudelleen vai antaa olla? Olen monesti miettinyt että olisi pitänyt lähteä ennen lapsia ja yhteistä asuntolainaa, nyt kaikki on paljon vaikeampaa. En halua lapsille eroperhettä eikä minulla olisi yksin varaa kustantaa itselleni ja lapsille nykyistä elintasoa. En myöskään tiedä miten lasten asumisen kanssa tehtäisiin, näin pienille ei kai suositella viikko-viikko systeemiä mutta tuntuisi julmalta että mieheni näkisi lapsia vain viikonloppuisin. Itselleni viikonloput eivät ainakaan riittäisi.
Pohdintani pyörivät siis sen ympärillä, että milloin tilanteen miinukset ovat suuremmat kuin plussat. Järjellä ajateltuna suhteeseen kannattaisi jäädä, ainakin lasten, arjen helppouden, kustannusten ja yhteisten ystävien ja perheiden takia. Eroa ei oikeastaan puolla kuin tämä paska fiilis. Pelkäänkin, että huono oloni johtuukin jostain muusta kuin miehestäni, mitä jos olenkin hieman masentunut esimerkiksi työstäni johtuvien paineiden takia?
Kommentit (98)
Luulen ap että olet ihastunut toiseen mieheen. Onko näin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luulen ap että olet ihastunut toiseen mieheen. Onko näin?
Olisinkin! Tuntuu että kaikki romanttiset tunteet ovat kuolleet sisältäni.
-ap
Mielestäni ap:lla on pointti kirjoituksessaan ja en tajua näitä kaikkia alapeukkuja. Mies voi olla "hyvä mies" ilman, että hän herättää sen suurempia tunteita. Miehessä ei siis ole mitään vikaa. Kyse on ap:n virheestä. Maailmassa on paljon hyviä miehiä ja ap:n olisi pitänyt etsiä se hyvä mies, jota kohtaan hänellä on tunteita, eikä tyytyä pelosta ja turvallisuuden tunteen kaipuusta. Nyt jäävät ilman rakkautta sekä ap, että mies. Ja nyt on myös liian myöhäistä alkaa etsiä sitä kiihkoa liiton ulkopuolelta, koska siinä kärsivät lapset, ap ja mies. Ainoa keino nyt on yrittää saada liitto sellaiseen kuntoon, että siinä on mahdollisimman hyvä olla.
Jos niitä tunteita ei suhteen alussa missään vaiheessa ole, niin niitä on ihan turha odottaa myöhemminkään. Kaikki ihmiset eivät ole yhteensopivia keskenään ja on oma päätös mennä yhteen sellaisen kanssa, jota kohtaan ei oikein tunne mitään, mutta sitten pitää elää niiden tyhjyyden ja tylsyyden tunteiden kanssa. Eikä se, että on tunteita tarkoita sitä, että koko ajan pitää olla jotain draamaa tai jännitystä, vaan sitä että aidosti kokee palavaa halua olla toisen kanssa ja, että tuntee sitä rakkautta. Itse en enää mihinkään muuhun suostuisi kuin molemminpuoliseen rakkauteen. Kokemuksen kautta opittua.
Vierailija kirjoitti:
Menitte yhteen niin nuorina ettet varmaan koskaan oikein ehtinyt viettää aikaa yksin sinkkuna miettien mitä oikeasti todella haluat elämältä, ja minkälaisen kumppanin tarvitset ollaksesi onnellinen. Lukioikäisenä ihminen vielä muutenkin kehittyy ja muuttuu, tuskin koet olevasi enää samanlainen ihminen kuin silloin ja nyt kaipaat elämältä eri juttuja kuin silloin. Nuorena aloitetuissa suhteissa yleensä joko kasvetaan erilleen tai hitsaudutaan yhteen. Ja usein nuoresta seurustelleita alkaa harmittaa kun deittailukulttuuri yms jäi kokematta. Sitten keski-iässä repäistään ja erotaan, hyvin tavalliselta kuulostaa. Joku ehdotti pariterapiaa ja se voisi olla kokeilemisen arvoinen vaihtoehto. Suosittelen että kuvittelet mahdollisen eron jälkeistä elämää, paranisiko elämä vai muuttuisiko vain erilaiseksi? Uskon kuitenkin että sisimmässäsi tiedät mikä on sinulle paras ratkaisu, vaikka olisikin pelottava.
Tämä on totta. Deittailujutut ovat jääneet aika vähälle ja olen kyllä monesti kiittänyt onneani etten ole joutunut juoksemaan treffeillä, se tuskin olisi minun juttuni. Toisaalta seurustelu myös vaikutti opiskeluaikojen juhlintaan jne.
Uskoisin että olemme aika yhteenhitsautuneita, vähän liiankin. Tiedän kaiken miehestäni ja hän tietää kaiken minusta. Käymme aina yhdessä päivämme läpi illalla ja puramme esim töissä syntyneet fiilikset jne. Haluamme samoja asioita, tykkäämme puuhastella samojen juttujen parissa ja ennen kaikkea viihdymme yhdessä perheenä.
Iltaisin kun lapset menevät nukkumaan, tajuan kuitenkin että minulla ei ole mitään kummempaa sanottavaa hänelle enkä oikeastaan välitä hänen sanomisistaan.
Pariterapia ahdistaa ajatuksena, mutta tuskin siitä olisi haittaa. Sitä täytyy ehdottomasti pohtia.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni ap:lla on pointti kirjoituksessaan ja en tajua näitä kaikkia alapeukkuja. Mies voi olla "hyvä mies" ilman, että hän herättää sen suurempia tunteita. Miehessä ei siis ole mitään vikaa. Kyse on ap:n virheestä. Maailmassa on paljon hyviä miehiä ja ap:n olisi pitänyt etsiä se hyvä mies, jota kohtaan hänellä on tunteita, eikä tyytyä pelosta ja turvallisuuden tunteen kaipuusta. Nyt jäävät ilman rakkautta sekä ap, että mies. Ja nyt on myös liian myöhäistä alkaa etsiä sitä kiihkoa liiton ulkopuolelta, koska siinä kärsivät lapset, ap ja mies. Ainoa keino nyt on yrittää saada liitto sellaiseen kuntoon, että siinä on mahdollisimman hyvä olla.
Jos niitä tunteita ei suhteen alussa missään vaiheessa ole, niin niitä on ihan turha odottaa myöhemminkään. Kaikki ihmiset eivät ole yhteensopivia keskenään ja on oma päätös mennä yhteen sellaisen kanssa, jota kohtaan ei oikein tunne mitään, mutta sitten pitää elää niiden tyhjyyden ja tylsyyden tunteiden kanssa. Eikä se, että on tunteita tarkoita sitä, että koko ajan pitää olla jotain draamaa tai jännitystä, vaan sitä että aidosti kokee palavaa halua olla toisen kanssa ja, että tuntee sitä rakkautta. Itse en enää mihinkään muuhun suostuisi kuin molemminpuoliseen rakkauteen. Kokemuksen kautta opittua.
Kiitos tästä viestistä! Juuri tätä pelkään eniten. Kaksi kivaa ihmistä jotka eivät kuitenkaan kosketa niitä oikeita pisteitä toistensa sieluissa. Vaikka kaikki muu mätsää, harrastukset, kiinnostukset, arvot jne, se ei korvaa sitä että sielut eivät kuitenkaan yhdy. Juuri tätä olen pohtinut pitkään.
Aluksi ajattelin että yksi pieni virhe ei voi pilata muuten hyvää parisuhdetta, mutta nyt koen niin että jos tämä virhe on jossain sielutasolla, se on ainoa millä on väliä. Likaiset sukat lattialla tai holtittomat rahankäyttötaidot ovat ihan toissijaisia asioita.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Syötkö kenties SSRI lääkettä?
En tiedä mitä tällainen lääke on.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ap, saisit taikasauvan, joka muuttaisi kaiken yhdellä näpäytyksellä juuri sellaiseksi kuin haluat, mitä toivoisit?
Tässä on sinun vastauksesi. Sanoivatpa muut mitä tahansa, vaan sinä voit tietää mikä sopii sinulle. Ihmiset neuvovat toisiaan aina (usein tiedostamattaan) kulmasta "mitä MINÄ tekisin sinun tilanteessasi" - mutta eiväthän he ole sinä. Sinä olet sinä. Sinä tiedät, mitä sinä haluat tehdä sinun tilanteessasi. Kuten täällä joku sanoikin, ihminen kasvaa ja kehittyy koko ajan, joten lukioaikainen sinä ei ole enää sama henkilö kuin tämänhetkinen sinä. En minäkään näin keski-ikäisenä enää ajattele, tunne tai halua samoin kuin ollessani 17-vuotias.
On hyvä pohtia asioita ja ottaa ehdotuksia vastaan. Lopulta elämäsi on kuitenkin sinun.
Mitä katuisit kuolinvuoteellasi enemmän; tähän suhteeseen jäämistä vai siitä lähtemistä?
Sinulla on järkiliitto, jollainen kelpasi isovanhempiemme ikäisille ihmisille. Nykyään voi kaivata jo romanttisia tunteitakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täydellisyyttä ei ole olemassakaan. Jos asiat ovat 90 % hyvin, on syytä olla onnellinen ja nauttia siitä mitä on.
Vierailija kirjoitti:
Jos ap, saisit taikasauvan, joka muuttaisi kaiken yhdellä näpäytyksellä juuri sellaiseksi kuin haluat, mitä toivoisit?
Tässä on sinun vastauksesi. Sanoivatpa muut mitä tahansa, vaan sinä voit tietää mikä sopii sinulle. Ihmiset neuvovat toisiaan aina (usein tiedostamattaan) kulmasta "mitä MINÄ tekisin sinun tilanteessasi" - mutta eiväthän he ole sinä. Sinä olet sinä. Sinä tiedät, mitä sinä haluat tehdä sinun tilanteessasi. Kuten täällä joku sanoikin, ihminen kasvaa ja kehittyy koko ajan, joten lukioaikainen sinä ei ole enää sama henkilö kuin tämänhetkinen sinä. En minäkään näin keski-ikäisenä enää ajattele, tunne tai halua samoin kuin ollessani 17-vuotias.
On hyvä pohtia asioita ja ottaa ehdotuksia vastaan. Lopulta elämäsi on kuitenkin sinun.
Mitä katuisit kuolinvuoteellasi enemmän; tähän suhteeseen jäämistä vai siitä lähtemistä?
Toivon että emme olisi mieheni kanssa päästäneet tilannetta tähän vaan olisimme ekojen treffien jälkeen jatkaneet eri suuntiin. Toisaalta sitten meillä ei olisi lapsia, joten sinänsä en toivo tätä. Tämä ei kyllä muutenkaan ole realistinen vaihtoehto koska
tapahtunutta vaan ei voi tehdä tapahtumattomaksi.
Toivon että tapahtuisi jotain mikä saisi minut tekemään päätöksen jompaan kumpaan suuntaan. Nyt puntit ovat niin tasan etten kykene päätöksentekoon. Aina kun saan tarpeeksi rohkeutta ja varmuutta eroon, meillä onkin mieheni kanssa tosi kivaa ja tuntuu siltä että kyllä tässä voi elää näin.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on järkiliitto, jollainen kelpasi isovanhempiemme ikäisille ihmisille. Nykyään voi kaivata jo romanttisia tunteitakin.
Näin koen itsekin usein. Olemme mieheni kanssa ihan hyvin palkattuja ja varallisuutta on jonkin verran, joten emme taloudellisista syistä ole sidottuja toisiimme. Toki ero hieman laskisi elintasoa.
En olisi ikinä nuorempana uskonut että olisin ihminen joka päätyy järkiliittoon.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sulla on ns. kunnon mies, ja haluaisitkin rakastua renttuun? Eroat kun ei ole "kipinää" ja miehesi löytää välittömäsi uuden naisen (eronneet kunnon miehet menee kuin kuumille kiville) ja sinä poltat siipesi ja kadut loppuikäsi.
Totta tämäkin. Ja näin varmaan kävisikin, voi olla että jäisin loppuelämäksi yksin, mieheni kyllä löytäisi uuden puolison. Toisaalta, en näe että yksin jäämisen pelko on oikea syy pysyä yhdessä.
Myös yksin on hankala ylläpitää kipinää ja hullaantumista...
-ap
" Lasten kanssa on ihan kivaa, vaikka ovat alle 5v " millainen äiti sanoo noin? Mun mielestä voisit katsoa hiukan peiliin! Mitä oikein odotat sitten suhteesta? Tuntuu, ettet oikeen tiedä itsekään mitä tahdot. Miehesi ansaitsee vierelleen ihmisen, joka arvostaa häntä .
Joku täällä toi hyvin esiin, että ap on tehnyt virheen rakentaessaan suhteen juuri tähän mieheen, koska suhteeseen ei liittynyt erityisiä hullaantumisen tunteita. Minä en näe virhettä, vaan naisen, joka ensimmäistä kertaa elämässään joutuu kohtaamaan ITSENSÄ.
Ap, nyt sinulla on kaikki ulkoiset puitteet, joita olet halunnut, mutta koet jonkinlaista tyhjyyttä. Voit toki etsiä uutta sisältöä elämään miestä vaihtamalla, mutta mitä jos antaisit itsellesi aikaa etsiä syvempiä arvojasi?
Tiedätkö itsekään, mitä toiselta ihmiseltä kaipaat, jota et mieheltäsi saa?
Voitko eritellä, mitä se on?
Koetko että miehesi olisi nyt, tai olisi jossain vaiheessa, ollut hullaantunut sinuun? Koetko olevasi/olleesi miehesi silmissä haluttava ja sytyttävä?
Onko sillä merkitystä tunteidesi laimenemiseen, miten intohimoisesti mies kohtelee sinua?
Vai ovatko tunteesi miestä kohtaan erillään siitä, mitä koet hänen tuntevan sinua kohtaan?
Olet pariutunut liian aikaisin, etkä ole kunnolla tuntenut seksuaalisuuttasi. Olen nähnyt monta tapausta, joissa ei ole ilmeisimmin ollut tarpeeksi kokemuksia ennen puolisoa ja kolmen-neljänkympin korvilla aletaan sitten kaivata kiihkoa peläten, että jäädään jostain paitsi. Ero napsahtaa ja uusi tulinen suhde. Joka todennäköisesti päättyy tai väljähtyy aikanaan.
En usko, että kaikille on oikeaa ratkaisua lainkaan. Liian helpossa suhteessa aika käy pitkäksi, vaikeassa taas loppuu voimat. Liian samanlaiset ajatukset voivat hävittää suhteesta kipinän, liian erilaiset saavat kaipaamaan sielujen sympatiaa. Riittävän viisaat tuntevat itsensä ja tietävät, mistä voivat luopua ja mikä on pakollista.
Mitä kipinää elämässäsi on parisuhteen lisäksi? Onko sulla intohimoista harrastusta, josta saat kaivattua energiaa? Flirttailu on sallittua myös muiden kuin oman puolisosi kanssa, toki rajat tuntien (saa kivittää). Sielujen sympatiaa saa muiltakin ystäviltä.
Oletko lainkaan puhunut tästä tunteesta puolisosi kanssa?
Alue: Aihe vapaa
Menitte yhteen niin nuorina ettet varmaan koskaan oikein ehtinyt viettää aikaa yksin sinkkuna miettien mitä oikeasti todella haluat elämältä, ja minkälaisen kumppanin tarvitset ollaksesi onnellinen. Lukioikäisenä ihminen vielä muutenkin kehittyy ja muuttuu, tuskin koet olevasi enää samanlainen ihminen kuin silloin ja nyt kaipaat elämältä eri juttuja kuin silloin. Nuorena aloitetuissa suhteissa yleensä joko kasvetaan erilleen tai hitsaudutaan yhteen. Ja usein nuoresta seurustelleita alkaa harmittaa kun deittailukulttuuri yms jäi kokematta. Sitten keski-iässä repäistään ja erotaan, hyvin tavalliselta kuulostaa. Joku ehdotti pariterapiaa ja se voisi olla kokeilemisen arvoinen vaihtoehto. Suosittelen että kuvittelet mahdollisen eron jälkeistä elämää, paranisiko elämä vai muuttuisiko vain erilaiseksi? Uskon kuitenkin että sisimmässäsi tiedät mikä on sinulle paras ratkaisu, vaikka olisikin pelottava.