Tympiintyminen parisuhteessa

Itse luomme kultaisen häkkimme! Miksi et voisi käydä välillä bilettämässä ja todeta ettei se nyt niin helppoa ois ukkoa vaihtaakkaan?? Toisaalta avoimesti puhumalla voidaan parisuhteessa antaa lisää elintilaa. Miksi ei vaikka lupaa vähän seikkailla?

Jos osat olisivat toisin päin, mitä suosittelisit, että miehesi tekisi samojen ajatusten kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Tää saa varmasti tuhat alapeukkua, mutta oon kyllä eri mieltä kun nää tyypit joiden mielestä sulla on vaan ollut liian helppo elämä. Oon ollu pitkälti samassa tilanteessa, vähemmän aikaa vain, ja tiedän ettei se että asiat on paperilla noin hyvin ja mies on "täydellinen" aina vaan riitä. Vaikka alkuhuuma loppuu ja asiat arkistuu, niin ei ole kohtuutonta vaatia että tuntisi jotain. Meillä on välillä nykyisen mieheni kanssa elämäntilanteista johtuen mälsää, mutta silti esim. nauretaan katketaksemme yhteisille, tyhmille jutuille päivittäin vielä vuosienkin jälkeen ja voin rehellisesti sanoa, ettei mulle riittäisi se että mies on "oikein hyvä tyyppi". Muistelen monia entisiä miehiä lämmöllä ja jopa ajattelen, että jonkun kanssa elämä olisi varmasti ollut "täydellisempää" jos olisin saanut itseni sitä haluamaan. Luettelemasi asiat (lapsien lisäksi siis) ei kuitenkaan loppupeleissä ole niitä, jotka tekee ihmisestä onnellisen. Se että kuuntelee tälläisissa asioissa tunteitaan(kohtuuden rajoissa) ei ole pelkkää vastuuttomuutta ja kiittämättömyyttä. 

Kiva saada tällainenkin vastaus! Juuri näin itsekin ajattelen. Kyllä parisuhteen pitäisi tuoda "jotain" lisää elämään, muutakin kuin materiaalista yms. Mieheni on toki tuonut helppoutta, lapset ym elämääni (ja olen niistä kiitollinen), mutta se ei poista sitä että kaipaisin myös jotain henkisellä tasolla. Hullua huumoria, kuten teillä, polttavaa rakkautta, jotain spesiaalimpaa yhteyttä. Itse vierastan vähän tätä mentaliteettia että "voisi olla huonomminkin, tyydy nyt tähän".

-ap

Onko sulla ikäkriisi? Itse mietin 40v. näitä samoja asioita kun sinä. Menin jopa ihastumaan toiseen mieheen.

Mietin eroa päivittäin ja mietin jo pois muuttamista miehen luota.

Tätä kesti noin vuoden kunnes tulin järkiini.

Nyt jäljestäpäin olen miettinyt että kuinka tyhmä olin ja onneksi en tehnyt mitään radikaalia.

Olen jotenkin rauhoittunut ja mietin jos se oli jotakin 40v. villitystä.

Ruoho näyttää aidan toisella puolella aina niin paljon vihreämmältä. Kamala pettymys sitten käytännössä, kun niin ei usein olekaan! Hankalia asioita, jotka vaativat kunnon harkintaa.

Olet luultavasti tilanteessa, jossa et tiedä mitä sinulla on ennen kuin menetät sen. Kannattaa ainakin useita vuosia vielä olla ja sinnitellä, jos suuremmat tunteetkin heräisivät. Pyrkikää tekemään jotain kivaa ja hauskaa yhdessä. Vaikka aloitatte seinäkiipeilyn tai keilailun kerran viikkoon yhdessä.

Toisaalta kannattaa myös hyväksyä, että elämä sinun kohdallasi saattaa mennä ilman intohimoista parisuhdetta. Enkä oikein edes usko, että mikään erityinen intohimo kovin montaa vuotta säilyy missään tiiviissä parisuhteessa. Varsinkin jos on lapsia, niin elämä on aika pitkälle sitä arkea, jolloin ei oikein tunnu miltään. 

Itse ajattelen, että rakastan miestäni erittäin paljon. Silti suurimman osan ajasta en oikein tunne mitään häntä kohtaan. Välillä sitten leimahtaa. Toisaalta mieheni ei ole ihan sellainen unelmamies, vaikka hyvä mies onkin. Voisin ihan hyvin tavallaan vaihtaa hänet miehesi kaltaiseen mieheen, vaikka puuttuisi se leimahteleva rakkaus, jos nyt saisin aloittaa alusta. 

Uskon, että rakastaminen tavallaan rakennetaan itse. Se on päätös, mihin pitää tarttua. Kun on mukavaa tekemistä välillä yhdessä, toista pystyy kunnioittamaan ja pitämään hyvänä ihmisenä ja vanhempana ja kommunikaatio pelaa, niin oikeastaan kenen kanssa tahansa voi rakentaa hyvän parisuhteen. 

Faijamatskuu kirjoitti:

Itse luomme kultaisen häkkimme! Miksi et voisi käydä välillä bilettämässä ja todeta ettei se nyt niin helppoa ois ukkoa vaihtaakkaan?? Toisaalta avoimesti puhumalla voidaan parisuhteessa antaa lisää elintilaa. Miksi ei vaikka lupaa vähän seikkailla?

En usko että yhden yön jutut muuttaisivat fiilistäni, eivät oikein ole juttuni. Enemmänkin haen sielunkumppania kuin panokamua. Sitäpaitsi en usko että mieheni lämpenisi ajatukselle että käyn virkistämässä suhdettamme panskelemalla ympäriinsä.

-ap

Unohda se, että haluat kokea "hullaantumisen" tunteen. Se tunne, mikä tulee, kun rakastut johonkin silmittömästi, vatsanpohjassa muljahtaa aina kun vain ajattelitkin häntä ja tunnet pakahtuvasi rakkaudesta - se kaikki on täysin ohimenevää. Voit jättää miehesi ja perheesi, löytää uuden miehen, joka vie sinulta jalat alta, mutta muista, että se huuma kestää vain hetken ja on katoavaa. Voihan se kestää vaikka vuoden, vuosiakin, mutta se tulee häilymään. Sen jälkeen toivot, että voisit palata ajassa taaksepäin, siihen turvalliseen ja rauhalliseen arkeesi, lastesi lapsuuteen ja siihen rakkauteen, jota saat nyt. Onko se polttavan rakastumisen tunne kaiken sen menetyksen arvoista? Sinulla on nyt jotakin hyvin arvokasta, mieti tarkkaan mikä on siitä irtaantumisen hinta. Jos miehesi on paras ystäväsi ja sellainen, kuin kuvailit, niin hänessä on varmasti paljon rakastettavia asioita, joita et omilta mielen käänteiltäsi nyt osaa nähdä. Myös tuttu ja turvallinen voi viedä sinulta jalat alta, jos vain itse opit sen miehestäsi näkemään ja annat sen tunteen tulla.

Vierailija kirjoitti:

Minun äitinikin pilasi elämän passiivisen miehen (isäni) vuoksi. Äidin elämänilo loppui ja masennus syventyi. Kannattaa miettiä koko elämän kannalta tosiaan, mitä todella haluaa. Meillä on ehkä vain tämä yksi elämä. Voihan tuo hyvä miehesi jäädä sitten vielä ystäväksesi jo lapsienkin vuoksi, kun olet löytänyt uuden elämän itsellesi.

vain yksi elämä YOLO, Go Girl!

Vierailija kirjoitti:

Olet luultavasti tilanteessa, jossa et tiedä mitä sinulla on ennen kuin menetät sen. Kannattaa ainakin useita vuosia vielä olla ja sinnitellä, jos suuremmat tunteetkin heräisivät. Pyrkikää tekemään jotain kivaa ja hauskaa yhdessä. Vaikka aloitatte seinäkiipeilyn tai keilailun kerran viikkoon yhdessä.

Toisaalta kannattaa myös hyväksyä, että elämä sinun kohdallasi saattaa mennä ilman intohimoista parisuhdetta. Enkä oikein edes usko, että mikään erityinen intohimo kovin montaa vuotta säilyy missään tiiviissä parisuhteessa. Varsinkin jos on lapsia, niin elämä on aika pitkälle sitä arkea, jolloin ei oikein tunnu miltään. 

Itse ajattelen, että rakastan miestäni erittäin paljon. Silti suurimman osan ajasta en oikein tunne mitään häntä kohtaan. Välillä sitten leimahtaa. Toisaalta mieheni ei ole ihan sellainen unelmamies, vaikka hyvä mies onkin. Voisin ihan hyvin tavallaan vaihtaa hänet miehesi kaltaiseen mieheen, vaikka puuttuisi se leimahteleva rakkaus, jos nyt saisin aloittaa alusta. 

Uskon, että rakastaminen tavallaan rakennetaan itse. Se on päätös, mihin pitää tarttua. Kun on mukavaa tekemistä välillä yhdessä, toista pystyy kunnioittamaan ja pitämään hyvänä ihmisenä ja vanhempana ja kommunikaatio pelaa, niin oikeastaan kenen kanssa tahansa voi rakentaa hyvän parisuhteen. 

Kiitos upeasta kommentista! Puhut asiaa. Asia on tosiaan sellainen, johon liittyviä päätöksiä on mahdotonta tehdä nopeasti. Olenkin miettinyt asiaa jo jonkin aikaa ja uskon että jonkinlaiseen lopputulokseen pääsy vie vielä vuosia. Samalla pelkään että tilanne menee entistä vaikemmaksi, tai siis että aina on joku tilanne mistä johtuen eroaminen olisi mahdotonta. Tai että joku päivä herään 80-vuotiaana ja tajuan viettäneeni elämästäni 50 vuotta epävarmuudessa vellomiseen.

Totta on että rakkaus on päätös. Ennen olen jaksanutkin päättää että rakastan, mutta nyt en oikein enää jaksa. Ja kunnioitan miestäni niin paljon että jos en jaksa päättää rakastaa häntä, en koe että olen oikeastaan hänen arvoisensa. Hankala ajatusketju.

-ap

Olipa kerran yksi nuori, tavallinen, keskinkertainen nainen mukavasta tavallisesta perheestä, joka ihastui mieheen, joka oli komea, lahjakas ja kertakaikkisen upea tyyppi. Hän saikin tuon miehen itselleen ja he perustivat perheen ja elämä oli hyvää. Kunnes naisella alkoi olla vähän tylsää. Hän jätti perheensä ja lähti etsimään merkitystä elämäänsä, tutustui ja aloitti suhteen terroristin kanssa, joka oli jännittävä ja todellinen k*sipää. Nainen ei edes pitänyt koko tyypistä, vaan oli tapahtumahetkellä seurustellut tyypin kaverin kanssa. Nainen sai kokea monia jännittäviä, oikeastaan aika ikäviä tilanteita, ajeli mm. pommi takaluukussa. Elämä oli aika p*skaa, mutta ainakaan ei ollut tylsää. Terroristin nimi oli Carlos.

Mitä tästä opimme? Emme luultavasti mitään. Paitsi ehkä, että tylsillä tyypeillä on tylsää.

Toisen saappaissa kirjoitti:

Jos osat olisivat toisin päin, mitä suosittelisit, että miehesi tekisi samojen ajatusten kanssa?

Hyvä kysymys. En ehkä haluaisi että mies olisi kanssani jos hänestä tuntuisi tältä. Haluaisin olla ehdottomasti rakastettu enkä mahdollinen varakappale johon tyydytään.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Onko sulla ikäkriisi? Itse mietin 40v. näitä samoja asioita kun sinä. Menin jopa ihastumaan toiseen mieheen.

Mietin eroa päivittäin ja mietin jo pois muuttamista miehen luota.

Tätä kesti noin vuoden kunnes tulin järkiini.

Nyt jäljestäpäin olen miettinyt että kuinka tyhmä olin ja onneksi en tehnyt mitään radikaalia.

Olen jotenkin rauhoittunut ja mietin jos se oli jotakin 40v. villitystä.

Voi toki ollakin! Olen toisaalta miettinyt aina silloin tällöin mieheni sopivuutta minulle jo parikymppisestä lähtien mutta lakaissut ajatukset piiloon.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Tiedän että tämä aihe on varmasti keskustelupalstojen ikiaihe ja siihen on varmasti turha kysyä neuvoa. Toivoisin kuitenkin mielelläni vertaistukea ja.

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 14 vuotta, aloimme seurustelemaan jo lukion loppuvaiheessa. Meillä molemmilla oli tuolloin jo kokemusta seurustelusta, minulla oli ollut vuoden suhde ensirakkauteni kanssa.

Minun ja mieheni suhde lähti käyntiin ilman suurempia hullaantumisen tunteita. Meillä synkkasi, oli hauskaa ja helppoa yhdessä, ajattelimme asioista samalla tavalla ja tuntui kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Pikkuhiljaa suhde eteni ja ennen kuin huomasinkaan, asuimme jo yhdessä. Rakastimme toki toisiamme, mutta minä en kokenut mitään suurta huumaa, mikä oli mulavaa vaihtelua vaikean ja huumaavan edellisen suhteen jälkeen.

No, vuosia on vierinyt, meillä on mennyt kivasti. Olemme naimisissa, meillä on kaksi lasta, koulutukset, työpaikat ja omistusasunto kalliilta alueelta. Saamme ihan kivasti parisuhdeaikaa ja omaa aikaa, lasten isovanhemmat hoitavat lapsia niin paljon kuin tarve vaatii. Lapset nukkuvat jo hyvin jne, elämä heidän kanssaan on mukavaa vaikka ovatkin molemmat alle 5-vuotiaita.

Viime aikoina olen kuitenkin useammin huomannut, etten oikein välitä miehestäni. Hän on oikein kiva tyyppi, luotettava,rauhallinen, kiltti, vakaa, romanttinen ja mahtava isä lapsillemme. Hän hoitaa mukisematta puolet kotitöistä, jopa enemmänkin. Kannustaa minua viettämään omaa aikaa ja tyttöjen iltoja, kokkaa lapsille kasvisruokia ja vie heitä museoihin. Puhuu ja pussaa. Siis käytännössä täydellinen mies. Minä vaan en oikein tunne oikein mitään.

Seksiä meillä on silloin tällöin, se on ihan hyvää. Olen kuitenkin havahtunut siihen, etten oikein enää haluaisi seksiä hänen kanssaan. Ei se vastenmielistäkään ole, mutta joudun pinnistelemään että pääsen mukaan fiilikseen.

Minusta on ihan ok viettää aikaa miehen kanssa, mutta en saa siitä ihmeempiä onnenfiiliksiä. Siinä hän on, elämäni loppuun saakka. Iltaisin television valossa katsomassa komediasarjoja vieressäni.

Tätäkö on pitkä parisuhde? Pitäisikö minun yrittää vielä kovemmin ihastua häneen uudelleen vai antaa olla? Olen monesti miettinyt että olisi pitänyt lähteä ennen lapsia ja yhteistä asuntolainaa, nyt kaikki on paljon vaikeampaa. En halua lapsille eroperhettä eikä minulla olisi yksin varaa kustantaa itselleni ja lapsille nykyistä elintasoa. En myöskään tiedä miten lasten asumisen kanssa tehtäisiin, näin pienille ei kai suositella viikko-viikko systeemiä mutta tuntuisi julmalta että mieheni näkisi lapsia vain viikonloppuisin. Itselleni viikonloput eivät ainakaan riittäisi.

Pohdintani pyörivät siis sen ympärillä, että milloin tilanteen miinukset ovat suuremmat kuin plussat. Järjellä ajateltuna suhteeseen kannattaisi jäädä, ainakin lasten, arjen helppouden, kustannusten ja yhteisten ystävien ja perheiden takia. Eroa ei oikeastaan puolla kuin tämä paska fiilis. Pelkäänkin, että huono oloni johtuukin jostain muusta kuin miehestäni, mitä jos olenkin hieman masentunut esimerkiksi työstäni johtuvien paineiden takia?

Tuo tummennettu teksti paljastaa sen ratkaisevan virheesi vuosia sitten. Helppo kumppani ei ole yhtä kuin hyvä kumppani. Itsekin olen elämässä oppinut, että ei siitä pidemmän päälle mitään tule, jos se oikeanlainen huumaava tunne ei ole siellä pohjalla. Niin se vain on. Minä muistelen edelleen sitä yhtä naista, mieluummin vaikka riitelisin hänen kanssaan kuin rakastelisin jonkun toisen kanssa..

Vierailija kirjoitti:

Unohda se, että haluat kokea "hullaantumisen" tunteen. Se tunne, mikä tulee, kun rakastut johonkin silmittömästi, vatsanpohjassa muljahtaa aina kun vain ajattelitkin häntä ja tunnet pakahtuvasi rakkaudesta - se kaikki on täysin ohimenevää. Voit jättää miehesi ja perheesi, löytää uuden miehen, joka vie sinulta jalat alta, mutta muista, että se huuma kestää vain hetken ja on katoavaa. Voihan se kestää vaikka vuoden, vuosiakin, mutta se tulee häilymään. Sen jälkeen toivot, että voisit palata ajassa taaksepäin, siihen turvalliseen ja rauhalliseen arkeesi, lastesi lapsuuteen ja siihen rakkauteen, jota saat nyt. Onko se polttavan rakastumisen tunne kaiken sen menetyksen arvoista? Sinulla on nyt jotakin hyvin arvokasta, mieti tarkkaan mikä on siitä irtaantumisen hinta. Jos miehesi on paras ystäväsi ja sellainen, kuin kuvailit, niin hänessä on varmasti paljon rakastettavia asioita, joita et omilta mielen käänteiltäsi nyt osaa nähdä. Myös tuttu ja turvallinen voi viedä sinulta jalat alta, jos vain itse opit sen miehestäsi näkemään ja annat sen tunteen tulla.

Kiitos hyvästä kommentista! Olet varmasti ihan oikeassa. Ymmärrän kyllä että alkuhuuma on alkuhuumaa ja arki tulee aina suhteeseen jossakin vaiheessa. Me olemme mieheni kanssa olleet kuitenkin jo sen verran kauan yhdessä että ensihuuma meni jo varmaan 10 vuotta sitten ohi. Sen jälkeen meillä oli silti kivaa, ja rakkautta oli kyllä. Nyt tuntuu tosi erilaiselta kuin silloin. En tiedä miksi, en vain jaksa yrittää pitää täysin kuolleita tunteita väkisin elossa.

-ap

rwqrweqwerw kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän että tämä aihe on varmasti keskustelupalstojen ikiaihe ja siihen on varmasti turha kysyä neuvoa. Toivoisin kuitenkin mielelläni vertaistukea ja.

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 14 vuotta, aloimme seurustelemaan jo lukion loppuvaiheessa. Meillä molemmilla oli tuolloin jo kokemusta seurustelusta, minulla oli ollut vuoden suhde ensirakkauteni kanssa.

Minun ja mieheni suhde lähti käyntiin ilman suurempia hullaantumisen tunteita. Meillä synkkasi, oli hauskaa ja helppoa yhdessä, ajattelimme asioista samalla tavalla ja tuntui kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Pikkuhiljaa suhde eteni ja ennen kuin huomasinkaan, asuimme jo yhdessä. Rakastimme toki toisiamme, mutta minä en kokenut mitään suurta huumaa, mikä oli mulavaa vaihtelua vaikean ja huumaavan edellisen suhteen jälkeen.

No, vuosia on vierinyt, meillä on mennyt kivasti. Olemme naimisissa, meillä on kaksi lasta, koulutukset, työpaikat ja omistusasunto kalliilta alueelta. Saamme ihan kivasti parisuhdeaikaa ja omaa aikaa, lasten isovanhemmat hoitavat lapsia niin paljon kuin tarve vaatii. Lapset nukkuvat jo hyvin jne, elämä heidän kanssaan on mukavaa vaikka ovatkin molemmat alle 5-vuotiaita.

Viime aikoina olen kuitenkin useammin huomannut, etten oikein välitä miehestäni. Hän on oikein kiva tyyppi, luotettava,rauhallinen, kiltti, vakaa, romanttinen ja mahtava isä lapsillemme. Hän hoitaa mukisematta puolet kotitöistä, jopa enemmänkin. Kannustaa minua viettämään omaa aikaa ja tyttöjen iltoja, kokkaa lapsille kasvisruokia ja vie heitä museoihin. Puhuu ja pussaa. Siis käytännössä täydellinen mies. Minä vaan en oikein tunne oikein mitään.

Seksiä meillä on silloin tällöin, se on ihan hyvää. Olen kuitenkin havahtunut siihen, etten oikein enää haluaisi seksiä hänen kanssaan. Ei se vastenmielistäkään ole, mutta joudun pinnistelemään että pääsen mukaan fiilikseen.

Minusta on ihan ok viettää aikaa miehen kanssa, mutta en saa siitä ihmeempiä onnenfiiliksiä. Siinä hän on, elämäni loppuun saakka. Iltaisin television valossa katsomassa komediasarjoja vieressäni.

Tätäkö on pitkä parisuhde? Pitäisikö minun yrittää vielä kovemmin ihastua häneen uudelleen vai antaa olla? Olen monesti miettinyt että olisi pitänyt lähteä ennen lapsia ja yhteistä asuntolainaa, nyt kaikki on paljon vaikeampaa. En halua lapsille eroperhettä eikä minulla olisi yksin varaa kustantaa itselleni ja lapsille nykyistä elintasoa. En myöskään tiedä miten lasten asumisen kanssa tehtäisiin, näin pienille ei kai suositella viikko-viikko systeemiä mutta tuntuisi julmalta että mieheni näkisi lapsia vain viikonloppuisin. Itselleni viikonloput eivät ainakaan riittäisi.

Pohdintani pyörivät siis sen ympärillä, että milloin tilanteen miinukset ovat suuremmat kuin plussat. Järjellä ajateltuna suhteeseen kannattaisi jäädä, ainakin lasten, arjen helppouden, kustannusten ja yhteisten ystävien ja perheiden takia. Eroa ei oikeastaan puolla kuin tämä paska fiilis. Pelkäänkin, että huono oloni johtuukin jostain muusta kuin miehestäni, mitä jos olenkin hieman masentunut esimerkiksi työstäni johtuvien paineiden takia?

Tuo tummennettu teksti paljastaa sen ratkaisevan virheesi vuosia sitten. Helppo kumppani ei ole yhtä kuin hyvä kumppani. Itsekin olen elämässä oppinut, että ei siitä pidemmän päälle mitään tule, jos se oikeanlainen huumaava tunne ei ole siellä pohjalla. Niin se vain on. Minä muistelen edelleen sitä yhtä naista, mieluummin vaikka riitelisin hänen kanssaan kuin rakastelisin jonkun toisen kanssa..

Tätä pelkäänkin kaikista eniten. Teinkö jo alusta asti virheen? Mieheni oli niin täydellinen minulle että ajattelin rttä hyvä tästä tulee vaikken ole hulluna häneen. Kommenttien perusteella tämä on oikea tapa ajatella, mutta en itse enää pysty allekirjoittamaan tätä. Aiemmassa teinisuhteessani olin sairaan rakastunut, sitä tunnetta en ole tässä suhteessa saanut. Tuo teinisuhde tuskin olisi tuonut onnea, mutta se antoi osviittaa siitä miltä hullu rakkaus tuntuu.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sulla ikäkriisi? Itse mietin 40v. näitä samoja asioita kun sinä. Menin jopa ihastumaan toiseen mieheen.

Mietin eroa päivittäin ja mietin jo pois muuttamista miehen luota.

Tätä kesti noin vuoden kunnes tulin järkiini.

Nyt jäljestäpäin olen miettinyt että kuinka tyhmä olin ja onneksi en tehnyt mitään radikaalia.

Olen jotenkin rauhoittunut ja mietin jos se oli jotakin 40v. villitystä.

Voi toki ollakin! Olen toisaalta miettinyt aina silloin tällöin mieheni sopivuutta minulle jo parikymppisestä lähtien mutta lakaissut ajatukset piiloon.

-ap

Jäin miettimään sitä, kun sanoit, ettette alussakaan olleet ihan niin hullaantuneita. Se on valtava voimavara, ainakin itselleni joskus vaikeimpina hetkinä, kun on kokenut sen järisyttävän onnesta pakahtumisen siihen oikeaan ihmiseen rakastumisen johdosta. Sitä tunnetta kannan aina jossain sisällä, enkä usko, että voisin ikinä rakastua keneenkään samalla lailla kuin mieheeni. En tiedä, oliko tässä selostuksessa nyt mitään järkeä, mutta kuvittelen, että olisin kyllä tyytymätön ja jossain määrin onneton, jos tällaista rakastumista (ja toki hyvää, oikeanlaista suhdetta) en olisi koskaan päässyt kokemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sulla ikäkriisi? Itse mietin 40v. näitä samoja asioita kun sinä. Menin jopa ihastumaan toiseen mieheen.

Mietin eroa päivittäin ja mietin jo pois muuttamista miehen luota.

Tätä kesti noin vuoden kunnes tulin järkiini.

Nyt jäljestäpäin olen miettinyt että kuinka tyhmä olin ja onneksi en tehnyt mitään radikaalia.

Olen jotenkin rauhoittunut ja mietin jos se oli jotakin 40v. villitystä.

Voi toki ollakin! Olen toisaalta miettinyt aina silloin tällöin mieheni sopivuutta minulle jo parikymppisestä lähtien mutta lakaissut ajatukset piiloon.

-ap

Jäin miettimään sitä, kun sanoit, ettette alussakaan olleet ihan niin hullaantuneita. Se on valtava voimavara, ainakin itselleni joskus vaikeimpina hetkinä, kun on kokenut sen järisyttävän onnesta pakahtumisen siihen oikeaan ihmiseen rakastumisen johdosta. Sitä tunnetta kannan aina jossain sisällä, enkä usko, että voisin ikinä rakastua keneenkään samalla lailla kuin mieheeni. En tiedä, oliko tässä selostuksessa nyt mitään järkeä, mutta kuvittelen, että olisin kyllä tyytymätön ja jossain määrin onneton, jos tällaista rakastumista (ja toki hyvää, oikeanlaista suhdetta) en olisi koskaan päässyt kokemaan.

Olen itsekin ajatellut tätä. Uskon että ensiaikojen hullaantuminen on tosi tärkeässä osassa parisuhdetta. Siihen voi palata ja siitä voi hakea fiiliksiä vaikeampina aikoina kun fiilikset ovat vähän huonompia.

Minä olen kyllä kokenut hullaantumisen ensimmäisen poikaystäväni kanssa ja huomaan aina silloin tällöin palaavani siihen fiilikseen. Mieheni kanssa tällaista ei ole, kaikki vain loksahti heti paikoilleen ja tuntui että meillä oli niin helppoa että kuulumme yhteen.

Mutta: onko suhde täysin tuhoon tuomittu kun meillä ei ole ollut alkuhuumaa vai voiko suhteen saada toimimaan silti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sulla ikäkriisi? Itse mietin 40v. näitä samoja asioita kun sinä. Menin jopa ihastumaan toiseen mieheen.

Mietin eroa päivittäin ja mietin jo pois muuttamista miehen luota.

Tätä kesti noin vuoden kunnes tulin järkiini.

Nyt jäljestäpäin olen miettinyt että kuinka tyhmä olin ja onneksi en tehnyt mitään radikaalia.

Olen jotenkin rauhoittunut ja mietin jos se oli jotakin 40v. villitystä.

Voi toki ollakin! Olen toisaalta miettinyt aina silloin tällöin mieheni sopivuutta minulle jo parikymppisestä lähtien mutta lakaissut ajatukset piiloon.

-ap

Jäin miettimään sitä, kun sanoit, ettette alussakaan olleet ihan niin hullaantuneita. Se on valtava voimavara, ainakin itselleni joskus vaikeimpina hetkinä, kun on kokenut sen järisyttävän onnesta pakahtumisen siihen oikeaan ihmiseen rakastumisen johdosta. Sitä tunnetta kannan aina jossain sisällä, enkä usko, että voisin ikinä rakastua keneenkään samalla lailla kuin mieheeni. En tiedä, oliko tässä selostuksessa nyt mitään järkeä, mutta kuvittelen, että olisin kyllä tyytymätön ja jossain määrin onneton, jos tällaista rakastumista (ja toki hyvää, oikeanlaista suhdetta) en olisi koskaan päässyt kokemaan.

Olen itsekin ajatellut tätä. Uskon että ensiaikojen hullaantuminen on tosi tärkeässä osassa parisuhdetta. Siihen voi palata ja siitä voi hakea fiiliksiä vaikeampina aikoina kun fiilikset ovat vähän huonompia.

Minä olen kyllä kokenut hullaantumisen ensimmäisen poikaystäväni kanssa ja huomaan aina silloin tällöin palaavani siihen fiilikseen. Mieheni kanssa tällaista ei ole, kaikki vain loksahti heti paikoilleen ja tuntui että meillä oli niin helppoa että kuulumme yhteen.

Mutta: onko suhde täysin tuhoon tuomittu kun meillä ei ole ollut alkuhuumaa vai voiko suhteen saada toimimaan silti?

Tämä siis ap.

Tämän takia pyrin järjestämään vaimolle pientä draamaa parisuhteessa aina välillä. Saa niitä suuria tunteita sitten.