8-vuotias kiusaa äitiään

Oletko yrittänyt keskustella, että onko jotain huolia tai ongelmia - joita ei osaa muuten tuoda esille kuin kiukuttelemalla?

Samoja fiiliksiä itsellä, mutta enpä osaa sille mitään tehdä. Otsikko on minusta hieman raflaava, koetko nyt mukamas itsesi oikeasti tulevan kiusatuksi? 8-vuotiaan tasolta? Mielensä voi pahoittaa, mutta kyllähän se syy peilistä löytyy, lapsi vastaa siten kuin häntä kohdellaan. Varmaan kokee, ettei ole sinulle tarpeeksi täekwä, tai haluaisi kokea itsensä tärkeämmäksikin, mutta minkäs sille tekee, kun joskus se jano on sellainen, ettei siihen äitinä vaan osaa vastata.

Hmm. kirjoitti:

Oletko yrittänyt keskustella, että onko jotain huolia tai ongelmia - joita ei osaa muuten tuoda esille kuin kiukuttelemalla?

Jos tilanne kerran pääsee tuollaiseksi, niin mitäpäs luulisit?

Ei koulukiusaustyyppiseen kiusaamiseen auta muu kuin se kova kovaa vastaan.

Aikuisena olet onneksi sikäli hyvässä asemassa, että pystyt aina laittamaan kovemmat keinot peliin kuin lapsi, kunhan vaan kovetat sydämesi sillä hetkellä, kun on rankaisemisen aika.

Lopulta lapsi tajuaa, ettei kiusaaminen kannata, koska siitä seuraa itselle paljon kovempaa kärsimystä kuin mikä on se hyvän olon tunne jonka kiusaamisesta saa. Silloin homma helpottaa ja voi palata normaalimpaan päiväjärjestykseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei koulukiusaustyyppiseen kiusaamiseen auta muu kuin se kova kovaa vastaan.

Aikuisena olet onneksi sikäli hyvässä asemassa, että pystyt aina laittamaan kovemmat keinot peliin kuin lapsi, kunhan vaan kovetat sydämesi sillä hetkellä, kun on rankaisemisen aika.

Lopulta lapsi tajuaa, ettei kiusaaminen kannata, koska siitä seuraa itselle paljon kovempaa kärsimystä kuin mikä on se hyvän olon tunne jonka kiusaamisesta saa. Silloin homma helpottaa ja voi palata normaalimpaan päiväjärjestykseen.

Tajuatko, että olet tyhmä? Älä lisäänny, ethän?

Tajuatko, että olet trolli? Älä kirjoita viestiketjuihin jos sinulla ei ole mitään järkevää ja perusteltua sanomista.

En oikein usko huoliin ja ongelmiin. Koulussa on kivaa, menee sinne mielellään ja hänen seurastaan melkein tapellaan. Kun jotain kahinaa tulee, ne ovat kyllä tulleet lapsen aloitteesta puheeksi.

Onhan siellä taustalla jotain varmaan asioita mielessä, ehkä pitäisi ottaa puheeksi. Mutta mikään kyseleminen menee helposti sellaiseksi aspergertyyppiseksi loputtomaksi vastausluennoimiseksi, että itse taas saan niellä kiukkua ja loukkauksia, jotka toiselta muka jäävät itseltään huomaamatta. Kun poika yrittää koko ajan kääntää asiat niinpäin, että häntä ei ymmärretä ja hänelle tässä ilkeitä ollaan. Oma suora törkeily taas sivuutetaan täysin.

Parhaiten taidetaan tällä hetkellä vaihtaa viestejä riitelemällä. Silloin on edes jokin tilaisuus viestittää todellisia tunteita ja tarpeita molempiin suuntiin. Poika on tosi sanavalmis ja sitkeä pikku kansalaisoikeustaistelija. Pakko olla ylpeäkin.

Vierailija kirjoitti:

En oikein usko huoliin ja ongelmiin. Koulussa on kivaa, menee sinne mielellään ja hänen seurastaan melkein tapellaan. Kun jotain kahinaa tulee, ne ovat kyllä tulleet lapsen aloitteesta puheeksi.

Onhan siellä taustalla jotain varmaan asioita mielessä, ehkä pitäisi ottaa puheeksi. Mutta mikään kyseleminen menee helposti sellaiseksi aspergertyyppiseksi loputtomaksi vastausluennoimiseksi, että itse taas saan niellä kiukkua ja loukkauksia, jotka toiselta muka jäävät itseltään huomaamatta. Kun poika yrittää koko ajan kääntää asiat niinpäin, että häntä ei ymmärretä ja hänelle tässä ilkeitä ollaan. Oma suora törkeily taas sivuutetaan täysin.

Parhaiten taidetaan tällä hetkellä vaihtaa viestejä riitelemällä. Silloin on edes jokin tilaisuus viestittää todellisia tunteita ja tarpeita molempiin suuntiin. Poika on tosi sanavalmis ja sitkeä pikku kansalaisoikeustaistelija. Pakko olla ylpeäkin.

Törkeilyjen alkaessa vihellät pelin poikki ilmoittaen jyrkästi, että minulle sinä et todellakaan puhu noin. Sen jälkeen poika huoneeseensa, kunnes on valmis käyttäytymään ihmisiksi.

Jos ei huolia ole, niin testailee valta-asemia.

Jos lapsi on katkera sinulle ja siksi saa tyydytystä siitä, että kiusaa sinua, niin ei sitä kiusaamista voi jättää huomiottakaan eli vaan toivoa katkeruuden poistuvan joskus. Siitä tulee helvettiä sinulle, kun joudut pitkäaikaiskoulukiusatuksi ja samalla auktoriteettisi katoaa.

Ihan joka kerta, kun lapsi aloittaa tietoisen kiusaamisen (tapahtui sen miten "rivien välissä" tai vaivihkaa tahansa), niin kannattaa kertoa lapselle, että nyt hän syyllistyy kiellettyyn kiusaamiseen ja sitten rangaista kiusaamisesta sellaisella tavalla, että se varmasti tuntuu.

T: kokemusta on

Muistakaas vanhemnat, että se on teidän tehtävä opettaa lapselle käytöstapoja. Ei olisi eka lapsi, joka teiniksi tultuaan puhutteleekin jo äitiään esim. "V*tun mummoksi".

Oli taustalla mitä tahansa, niin lapselle opetetaan ettei hän kertakaikkiaan käyttäydy noin. Eli tuollaiset monologitkin katkaistaan heti jos menee jutut loukkaaviksi, eikä vain anneta mennä toisesta korvasta ulos noteeraamatta.

Vierailija kirjoitti:

Samoja fiiliksiä itsellä, mutta enpä osaa sille mitään tehdä. Otsikko on minusta hieman raflaava, koetko nyt mukamas itsesi oikeasti tulevan kiusatuksi? 8-vuotiaan tasolta? Mielensä voi pahoittaa, mutta kyllähän se syy peilistä löytyy, lapsi vastaa siten kuin häntä kohdellaan. Varmaan kokee, ettei ole sinulle tarpeeksi täekwä, tai haluaisi kokea itsensä tärkeämmäksikin, mutta minkäs sille tekee, kun joskus se jano on sellainen, ettei siihen äitinä vaan osaa vastata.

Tässä on kyllä varmaan paljon perää. Mutta poika kun on erikoistunut pienestä pitäen esittämään, että isä on tärkeä ja äiti ei. Ihan oikeasti on vaikea ymmärtää oikeasti merkitsevänsä kovin paljon ihmiselle, joka on aina hakeutunut pois seurastasi ja protestoi, jos yrität lisätä läsnäoloasi. En tiedä sitten jos se aiheuttaa murtumavaaran padotuille tunteille, ei voi tietää.

Mielensä pahoittaminen on liian loiva ilmaus. Ensinnäkin jos ne metodit ovat yhtä tahallisen ilkeitä ja jatkettuja kuin koulussakin kiusaaminen on, niin ei se ole enää yksittäistä pahoittumista vaan kerrostumista ja alkavaa katkeroitumista. Ja pelkoakin, koska kerran toiminta on jatkuvaa. Huomaan häpeäväni ja kokevani, että ylireagoin, kunnes äkkiä älyän, että totta kai vellon mielipahassa, kun toinen kerran oikein yrittämällä yrittää sitä tuottaa.

Silloin kun itselläni on kaikki langat käsissä, kykenen aika hyvin hallinnoimaan asioita. Hajoitan huomiota, tehdään jotain, jne. Mutta heti jos alkaa itsellä rakoilla ote, poika iskee siihen kuin vuorikiipeilijä piikkinsä. Isänsä kertoo samaa, että on havainnut pojan reagoivan systemaattisesti muuttuvan sietämättömäksi heti, jos hänellä ärsytyskynnys jostain syystä ylittyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samoja fiiliksiä itsellä, mutta enpä osaa sille mitään tehdä. Otsikko on minusta hieman raflaava, koetko nyt mukamas itsesi oikeasti tulevan kiusatuksi? 8-vuotiaan tasolta? Mielensä voi pahoittaa, mutta kyllähän se syy peilistä löytyy, lapsi vastaa siten kuin häntä kohdellaan. Varmaan kokee, ettei ole sinulle tarpeeksi täekwä, tai haluaisi kokea itsensä tärkeämmäksikin, mutta minkäs sille tekee, kun joskus se jano on sellainen, ettei siihen äitinä vaan osaa vastata.

Tässä on kyllä varmaan paljon perää. Mutta poika kun on erikoistunut pienestä pitäen esittämään, että isä on tärkeä ja äiti ei. Ihan oikeasti on vaikea ymmärtää oikeasti merkitsevänsä kovin paljon ihmiselle, joka on aina hakeutunut pois seurastasi ja protestoi, jos yrität lisätä läsnäoloasi. En tiedä sitten jos se aiheuttaa murtumavaaran padotuille tunteille, ei voi tietää.

Mielensä pahoittaminen on liian loiva ilmaus. Ensinnäkin jos ne metodit ovat yhtä tahallisen ilkeitä ja jatkettuja kuin koulussakin kiusaaminen on, niin ei se ole enää yksittäistä pahoittumista vaan kerrostumista ja alkavaa katkeroitumista. Ja pelkoakin, koska kerran toiminta on jatkuvaa. Huomaan häpeäväni ja kokevani, että ylireagoin, kunnes äkkiä älyän, että totta kai vellon mielipahassa, kun toinen kerran oikein yrittämällä yrittää sitä tuottaa.

Silloin kun itselläni on kaikki langat käsissä, kykenen aika hyvin hallinnoimaan asioita. Hajoitan huomiota, tehdään jotain, jne. Mutta heti jos alkaa itsellä rakoilla ote, poika iskee siihen kuin vuorikiipeilijä piikkinsä. Isänsä kertoo samaa, että on havainnut pojan reagoivan systemaattisesti muuttuvan sietämättömäksi heti, jos hänellä ärsytyskynnys jostain syystä ylittyy.

Kaikkiin yrityksiin millä poika yrittää tuottaa mielipahaa vanhemmilleen kannattaa puuttua systemaattisesti ja jämäkästi. Ei kukaan normaalin kirjoissa oleva lapsi jaksa sellaista tehdä loputtomiin jos siihen puututaan nollatoleranssin tavoin ja siten eliminoidaan kiusaamisen tuottama hyöty hänelle.

Vierailija kirjoitti:

Jos lapsi on katkera sinulle ja siksi saa tyydytystä siitä, että kiusaa sinua, niin ei sitä kiusaamista voi jättää huomiottakaan eli vaan toivoa katkeruuden poistuvan joskus. Siitä tulee helvettiä sinulle, kun joudut pitkäaikaiskoulukiusatuksi ja samalla auktoriteettisi katoaa.

Ihan joka kerta, kun lapsi aloittaa tietoisen kiusaamisen (tapahtui sen miten "rivien välissä" tai vaivihkaa tahansa), niin kannattaa kertoa lapselle, että nyt hän syyllistyy kiellettyyn kiusaamiseen ja sitten rangaista kiusaamisesta sellaisella tavalla, että se varmasti tuntuu.

T: kokemusta on

Tämä osui ja upposi, ihan kuin olisit ollut näkemässä.

Selvittiinkö teillä selvemmille vesille? Pitkäänkö tuota kärsimystä kesti?

Ainoa lanka mistä vetäminen tuntuu toimineen on ollut sanoa, että hänen oma elämänsä vaikeutuu siitä, jos hän päättää kurittaa muita loputtomiin, oli syy miten hyvä tai huono tahansa.

Mietin jopa sitä, että ehkä hän yrittää pakottaa meitä rankaisemaan itseään. Tässä on kuitenkin miesväellä kova tehtävä edessä, koska minä olen meistä se, jolle pieni rankaiseminen ei tuota suurtakaan vaikeutta. Isä taas on alunperin löperehtinyt homman ja vesittänyt auktoriteettiani alun perin. Se peli katkesi eron myötä ja nyt olen jopa saanut lopultakin hänen tukensa.

Isäpuoli taas on itse ollut vihainen omalle etäiselle ja rankaisevalle isälleen ja ilmeisesti pelkää aiheuttavansa yhtä inhottavan tilanteen pojalle kuin jota itse on kantanut vuosikymmeniä. Joten tässä on jokaisella paljon miettimistä.

Onko tämä oikeasti kovinkin harvinainen ilmiö, vai eikö siitä vain uskalleta puhua?

Seitsemän vuoden ikäkaudet. Tässä on taitekohta. Lapsesta kasvaa iso. 

Rankaisemisen pitäminen oikeudenmukaisena on tietysti yksi vaikeus myös. Kun kokee kostonhimoa, miten estät sen näkymisen? Poika bongaa sen kyllä. Pelkkä huoneeseen lähettäminen ehkä toimisi parhaiten? Perusteluineen.

Yleensä äidistä irrottautumisen uhma tulee siinä eskari-iässä. Luin, että kerroit eron ajoittuneen juuri noihin ikään, eli pari vuotta sitten. Ehkä ero on estänyt normaalin uhman ja nyt se tulee ikään kuin kertautuneena ja bonuksena pahan olon purkaminen uudesta kumppanista ja tilanteesta. Auttaisiko jokin yhteinen harrastus ja yhdessä, vain kahdestaan vietetty aika, jolloin hänelle konkretisoituu se, että hän on tärkeintä sinulle. Ja itse ohjaisin tuon ikäistä jo löytämään ja kertomaan tunteistaan ja pahasta olostaan, pois syyttelystä. Yrittääkö hän projisoida pahaa oloaan sinuun? Olisin huolissani tuosta kehityssuunnasta ja tekisin selväksi, että se ei vetele. Lapsen pitää oppia tunnistamaan ja tuomaan omat tunteensa esille terveellä tavalla. Siinä hän tarvitsee sinun tukea. Älä lähde hänen kanssaan siihen kissa ja hiiri leikkiin, vaan kysy, että mikä on hätänä. Pidä huomio hänen tunteissaan.

Kuulostat siltä, että kaipaat kipeästi ammattiapua. Hanki sitä. Hanki myös tukea lapsen kasvatukseen, oikeen mikään tuossa kuviossa ei kuulosta normaalilta.

Onkohan lapsi liian vähän isällään, eli miten teillä on luonaolot järjestetty?

Vierailija kirjoitti:

En löydä asiasta mitään informaatiota suomeksi. Kuuluuko tämä ikään ja meneekö se ohi?

Kohtalotovereita, sivustaseuraajia?

Nimittely ja ihantyhmää-jutut ovat nyt tulleet kovasti muotiin. Ei pahoittele, ei pyydä anteeksi aidosti, eikä sellaisten vaatiminen siksi nyt tunnu edes järkevältä. Tuntuu, että jos laitetaan kova kovaa vastaan, niin nöyrtyminen tuntuisi ipanasta maailmanlopulta, niin kovasti pitää kiinni siitä, että häntä oikeasti on loukattu eikä muita. Aikidotyyppinen jatkuvan haastamisen väistäminen tuntuu toimivan, mutta ei sekään aina onnistu. Pitäisi olla koko ajan skarppina, eikä sitä kotonaan aina jaksa. Elämässä on muitakin haasteita liikaa tällä hetkellä.

Koulussa toimii muksu ilmeisesti hyvin ja pienempien sukulaisten kanssa on kuin unelma, mutta minua rääkätään kotonani ja etsitään heikkoa kohtaa. Tämä on yllättävän rankkaa ja ahdistavaa. Nousee vihantunteita ja menen vessaan puhisemaan, etten halua tuota tyyppiä enää kymmenen vuoden päästä nähdä koskaan.

Tämä tuskin on toteutumassa, uskon oikeasti lapsen olevan aidosti hieno ihminen ja rakastan kyllä, mutta ihmettelen, tulenko aina pitämään jälkeläisestäni. Meidän välillä on aina ollut jotain epäluottamusta molemmin puolin. Akuutimmin taustalla on ero ja uusi mies, ja oli odotettavissa jotain oireilua, ja se on nyt oikeastaan ilmeisesti mahdollistunut kaksi vuotta eron jälkeen. Mutta poika haastaa erityisesti minut ja yrittää liittoutua milloin isän, milloin isäpuolen kanssa ja sorsia minua kaikin tavoin. Ja se loukkaa minua syvästi ja vieraannuttaa. Samaa touhua kuulemma jonkin verran on myös isää kohtaan ja isäpuoltakin pikkuisen pitää uhmata, mutta koskaan minua ei yritetä liittouttaa heitä vastaan. Onneksi he ovat oppineet näkemään tilanteen ja aikuiset ovat oppineet yhdistämään voimat hajoittavaa hallitsemista vastaan.

Ehkä tämä on sitkeän luonteen normaalia reagointia ja kuuluukin ikään ottaa etäisyyttä äitiin. Mutta kertokaa minulle, että nämä koulukiusaamismetodit menee ohi? Ja onko vaarana, että vieraannutamme pojan yrittämällä pitää kiinni hyvästä käytöksestä jne. lian kaavamaisesti? Hän kun on varmaan aika vihainen pikkumies haalarinsa sisällä.

Lapsi hakee rajoja ja kokeilee miten sinua saa kohdella. Oletko luotettava aikuinen, onko sinulla rajat.

Vastaus on selvästi ollut hänelle että ei, sinun rajojasi saa loputtomasti venyttää ja lapsi perseillä miten tykkää.

Tuolle voi myös laittaa stopin.

Mulla on kolme poikaa, joista yksi erityinen. Mulle on ollut alusta asti selvää, että tässä kodissa pitää jokaisella olla hyvä olla. Eli kukaan ei loputtomasti voi perseillä, toki normaalit kiukut ja murheet ja riekkumiset kuuluu asiaan.

Mutta rajat tulee aika nopeasti vastaan jos homma alkaa oikeasti keulia jonkun kohdalla. Kyllä mä kuitenkin laitan sille käytökselle rajat jokaisen kohdalla.

Sekin on jotenkin niin omituinen nykypäivän ajatus, että lapsi saa "oireilla" ihan miten vaan. Joo, jos on joku syvä trauma tai lapsella oikeasti kehitysvammaisuutta tms. oikeaa vaikeutta. Mutta ei jotain vuosien takaista avioeroa millään vittuilulla oireilla, ellei siihen vanhemmat anna siunausta. Siitä voi ihan hyvin jo noin isolle lapselle sanoa, että tätä mä en kuuntele, mutta jos haluat oikeasti keskustella, sille olen aina avoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos lapsi on katkera sinulle ja siksi saa tyydytystä siitä, että kiusaa sinua, niin ei sitä kiusaamista voi jättää huomiottakaan eli vaan toivoa katkeruuden poistuvan joskus. Siitä tulee helvettiä sinulle, kun joudut pitkäaikaiskoulukiusatuksi ja samalla auktoriteettisi katoaa.

Ihan joka kerta, kun lapsi aloittaa tietoisen kiusaamisen (tapahtui sen miten "rivien välissä" tai vaivihkaa tahansa), niin kannattaa kertoa lapselle, että nyt hän syyllistyy kiellettyyn kiusaamiseen ja sitten rangaista kiusaamisesta sellaisella tavalla, että se varmasti tuntuu.

T: kokemusta on

Tämä osui ja upposi, ihan kuin olisit ollut näkemässä.

Selvittiinkö teillä selvemmille vesille? Pitkäänkö tuota kärsimystä kesti?

Ainoa lanka mistä vetäminen tuntuu toimineen on ollut sanoa, että hänen oma elämänsä vaikeutuu siitä, jos hän päättää kurittaa muita loputtomiin, oli syy miten hyvä tai huono tahansa.

Mietin jopa sitä, että ehkä hän yrittää pakottaa meitä rankaisemaan itseään. Tässä on kuitenkin miesväellä kova tehtävä edessä, koska minä olen meistä se, jolle pieni rankaiseminen ei tuota suurtakaan vaikeutta. Isä taas on alunperin löperehtinyt homman ja vesittänyt auktoriteettiani alun perin. Se peli katkesi eron myötä ja nyt olen jopa saanut lopultakin hänen tukensa.

Isäpuoli taas on itse ollut vihainen omalle etäiselle ja rankaisevalle isälleen ja ilmeisesti pelkää aiheuttavansa yhtä inhottavan tilanteen pojalle kuin jota itse on kantanut vuosikymmeniä. Joten tässä on jokaisella paljon miettimistä.

On eri asia olla kohtuuton ja rankaista liikaa + siihen päälle olla vielä etäinen, kuin antaa ihan selkeä ja tarpeeksi tehoava rangaistus oikeasta syystä.

Mutta tietysti ensimmäisenä asiana istutatte pojan alas, ja kerrotte, että nyt meno muuttuu. Kerrotte ihan selkeästi mikä hänen käytöksessään teitä häiritsee, ja kerrotte millainen seuraamus jatkossa siitä seuraa. Ja lopetatte sen 8-vuotiaan pokkuroimisen ja pelkäämisen ihan ensimmäisenä.

Jos lapsi alkaa pitää monologiaan, otatte käyttöön puheenvuorot, esim. vain se, jolla on tietty esine kädessään saa puhua, ja seuraava vasta sitten, kun se, jolla on puheenvuoro itse haluaa antaa sen seuraavalle puhujalle. Jos ei onnistu, niin poika jäähylle niin pitkäksi aikaa että alkaa onnistua.

Välttäkää kaikkia turhia tunnekuohuja aikuisten osalta. Tehkää lapselle selväksi, että tämä on  nyt ihan puhdasta syy-seuraus-asiaa, ei mitään "äidille tuli nyt paha mieli kun sinä blaa blaa blaa"- juttua. 

Ja tottakai koko ajan sitä hyvän vahvistamista. Mutta silloin vain kun siihen on aihetta. Nyt kuulostaa, että olette toimineet enemmänkin niin, että mitä enemmän lapsi perseilee, sitä enemmän ollan huolissaan ja annetaan aikaa ja ymmärretään ja ollaan kuin ei huomattaisikaan. Miksi ihmeessä lapsi siis lopettaisi tuollaisen käytöksen kun siitä ei seuraa oikeasti mitään negatiivista.

Lisäksi suosittelen kumuloituvia rangaistuksia. Että ei niin että joka kerta omaan huoneeseen miettimään, vaan että ekasta kerrasta lähtee kännykkä päiväksi, tokasta kolmeksi ja kolmannesta se onkin sitten jo viikon poissa.