Lue keskustelun säännöt.
8-vuotias kiusaa äitiään
02.04.2018 |
En löydä asiasta mitään informaatiota suomeksi. Kuuluuko tämä ikään ja meneekö se ohi?
Kohtalotovereita, sivustaseuraajia?
Nimittely ja ihantyhmää-jutut ovat nyt tulleet kovasti muotiin. Ei pahoittele, ei pyydä anteeksi aidosti, eikä sellaisten vaatiminen siksi nyt tunnu edes järkevältä. Tuntuu, että jos laitetaan kova kovaa vastaan, niin nöyrtyminen tuntuisi ipanasta maailmanlopulta, niin kovasti pitää kiinni siitä, että häntä oikeasti on loukattu eikä muita. Aikidotyyppinen jatkuvan haastamisen väistäminen tuntuu toimivan, mutta ei sekään aina onnistu. Pitäisi olla koko ajan skarppina, eikä sitä kotonaan aina jaksa. Elämässä on muitakin haasteita liikaa tällä hetkellä.
Koulussa toimii muksu ilmeisesti hyvin ja pienempien sukulaisten kanssa on kuin unelma, mutta minua rääkätään kotonani ja etsitään heikkoa kohtaa. Tämä on yllättävän rankkaa ja ahdistavaa. Nousee vihantunteita ja menen vessaan puhisemaan, etten halua tuota tyyppiä enää kymmenen vuoden päästä nähdä koskaan.
Tämä tuskin on toteutumassa, uskon oikeasti lapsen olevan aidosti hieno ihminen ja rakastan kyllä, mutta ihmettelen, tulenko aina pitämään jälkeläisestäni. Meidän välillä on aina ollut jotain epäluottamusta molemmin puolin. Akuutimmin taustalla on ero ja uusi mies, ja oli odotettavissa jotain oireilua, ja se on nyt oikeastaan ilmeisesti mahdollistunut kaksi vuotta eron jälkeen. Mutta poika haastaa erityisesti minut ja yrittää liittoutua milloin isän, milloin isäpuolen kanssa ja sorsia minua kaikin tavoin. Ja se loukkaa minua syvästi ja vieraannuttaa. Samaa touhua kuulemma jonkin verran on myös isää kohtaan ja isäpuoltakin pikkuisen pitää uhmata, mutta koskaan minua ei yritetä liittouttaa heitä vastaan. Onneksi he ovat oppineet näkemään tilanteen ja aikuiset ovat oppineet yhdistämään voimat hajoittavaa hallitsemista vastaan.
Ehkä tämä on sitkeän luonteen normaalia reagointia ja kuuluukin ikään ottaa etäisyyttä äitiin. Mutta kertokaa minulle, että nämä koulukiusaamismetodit menee ohi? Ja onko vaarana, että vieraannutamme pojan yrittämällä pitää kiinni hyvästä käytöksestä jne. lian kaavamaisesti? Hän kun on varmaan aika vihainen pikkumies haalarinsa sisällä.
Kommentit (31)
...
Nyt isä sitten havahtui äkkiä siihen, että rangaistusasteikko pitää luoda ja hänen pitää olla sen lähde. Itse ilmoitti, että jos hän kerran on se suuri palkkio, niin sitten yhteydenpitovehkeiden menetys estää minun ulospelaamisen. Ja jos se ei riitä, pitää perua viikonloppu ja opetella yhteiselämän sujumista ja arkeen rauhoittumista. Tämä on aiemmin tuntunut liian rajulta, mutta tämä ratkaissee monta ongelmaa, ja lopettaa kolmiopelaamisen hyödyn. Isä myös haluaa nyt olla tämän kurinpidon lähde, jotta syy ei mene isäpuolelle ja minulle, jolloin isän rooli palkkiona vain korostuu. Hän on aiemmin ollut liian huolissaan isäpoikasuhteesta toimiakseen.
Isäpuoli taas on lähdössä loppuviikoksi työmatkalle, joten saan oikeasti kokeilla suhteiden elvyttämistä. Luultavasti osaamme taas pelata lautapelejä kahdestaan hyvällä halulla ennen perjantaita. Jutella ja tehdä kotitöitäkin yhdessä ilman kitinöitä.
On paljon helpompi hengittää kuin eilen. Mutta toisaalta olen sielu turvoksissa, koska olen alkanut oikeasti ymmärtää minkälaisessa kiirastulessa tässä on oltu ja miten itsekin olen alkanut uskoa omaan heikkouteeni, vaikka tosiasiassa taidan olla tämän porukan luottojuhta ja maa heidän jalkojensa alla. Ja miten olen tottunut huonoon kohteluun ja tunteitteni sivuuttamiseen. Olen marssinut torjuntavoitosta toiseen ja ihmetellyt, miksi vaikuttaa silti siltä että häviän tämän sodan. Mutta eihän se viis-yksi ole paljon kuus-nollaa parempi.
Olen alkanut ymmärtää sitäkin, että ex on toistanut meidän suhteessamme oman äitinsä sivuuttamista perheessä. Heidän perheen hallitseva hahmo oli hemmotteleva anoppi, joka on potkinut henkisesti miniää kuin vierasta sikaa, kunnes toinen on alkanut teeskentelemään sokeaa ja kuuroa. Eli ex on itse poikaiässä kokenut ylemmyyttä omaan äitiinsä, ja on nyt jakanut pojalleen tämän kokemuksen.
Ja koko tämän ajan olen kokenut käsittämätöntä syvää väsymystä, jota olen kuvitellut masennukseksi, vaikka minulla on siitäkin kokemusta, eikä tunne ole ollut sama. Koko ajan oloni on kohentunut aikaansaavaksi ja jopa iloiseksi, kun vain olen saanut olla päivän pari yksin. Ehkä poika reagoi myös tähän. En ole täysin läsnä heille ilmeisesti juuri koskaan, vaan kuljen kevyessä usvassa.
En taida ihan heti löytää ammattiauttajaa, joka kykenisi noin laajoja ympyröitä ottamaan huomioon? Eikä meillä ole taloudellisten huolien takia oikein varaakaan toistaiseksi. Toisaalta, uskonpa asioiden korjaantuvan pitkälle itsestään, kunhan kaikki löytävät tässä roolinsa. Kun ne kerran jo ovat alkaneet parantua - niinkin paljon, että sain tämän aloituksen kirjoitettua. Hahmoton ahdistus alkaa vaihtua suruun ja kiukkuun ja orastavaan helpotukseen. Alkuaskeleet otettiin jo hiihtoloman jälkeen, ja nyt on jo jotain, mistä jatkaa.
Miltä kuulostaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Löytyykö vielä kommentteja? En edelleenkään osaa uskoa, että tämä olisi valtavan harvinainen ilmiö.
Tänään poika on käyttäytynyt jopa hiukan sovittelevasti. Ja lähestynyt. Ehkä siksi, kun tietää että huomenna ollaan kaksin.
Mutta vähän on pitänyt kuitenkin saada joojotella. Ei ole kuitenkaan lähtenyt inttämään vastaan, kun olen kehottanut, että ystävällisestikin voisi asian esittää. Eli hyvin rauhallinen päivä, olosuhteisiin nähden.
Jos poika on loukkaantunut sulle ja siksi kiistaa arvosi samaan tapaan kuin lapset hylkii vanhempaa poissaolon jalkeen.Kuulostaa toisaalta sille, etta isapuoli on se ongelman alkusyy.
"Meidän välillä on aina ollut jotain epäluottamusta molemmin puolin."
Tarvitset tukevasti terapiaa ja lisäksi jotain lannoitetta, joka auttaa kasvamaan aikuiseksi. Kaksi lasta ei kykene kasvattamaan toisiaan varsinkaan jos sillä vuosiltaan vanhemmalla on mielenterveysongelma.
Vierailija kirjoitti:
"Meidän välillä on aina ollut jotain epäluottamusta molemmin puolin."
Tarvitset tukevasti terapiaa ja lisäksi jotain lannoitetta, joka auttaa kasvamaan aikuiseksi. Kaksi lasta ei kykene kasvattamaan toisiaan varsinkaan jos sillä vuosiltaan vanhemmalla on mielenterveysongelma.
Noo, en tarkoittanut molemminpuolisella epäluottamuksella vihjata mitään syvempää, enkä ole hullummasta päästä sitten kuitenkaan. Mutta meillä on ollut hiukan takkuinen alku. Synnytys oli vaikea, lapsi vietiin suoraan teholle ja minä olin hentona sektion jälkeen, sitten sain kohtutulehduksen ja keuhkokuumeen. Imetys oli vaikeaa, imuote vakiintui vasta muutaman kuukauden jälkeen kivuttomaksi, ja sitten alkoikin jo huvikseen pureminen. Nykyisellä ymmärryksellä olisin vaihtanut pulloon, koska puuha ehti olla mukavaa vain hetken ennen kuin sitten loppui kokonaan lapsen aloitteesta vuoden pinnistelyn jälkeen. Kärsin rintatulehduksista, toinen rinta kelpasi huonosti, lapsi sai maitosuihkun silmäänsä ja meinasi tikahtua alkutulvaan, ja kumpaakin tuntui pelottavan koko homma. Pahimmillaan purin lanttua ensimmäiset sekunnit, etten huutaisi.
Kaiken kaikkiaan poika oli niin erikoinen luonne jo vauvana, että tunsin olevani jatkuvasti ihmeen tarpeeton. Ja jo silloin isästä tuli kaikki kaikessa ja minä koin usein olevani enemmänkin statisti kuin äiti. Olin varautunut olemaan kovinkin tarvittu, mutta poika oli alusta asti kovin maltillinen tarpeenilmaisussaan, pitkäjänteisen utelias maailmaa kohtaan, ei itkenyt juuri lainkaan eikä juuri kaivannut tai edes hyväksynyt lohdutusta toiselta ihmiseltä, ja nukkui yönsä kuin possu. Minä valvoin ylikierroksilla odottamassa yösyöttöä, joita ei juurikaan edes tullut.
Minä taas olin kuvitellut joutuvani tyynnyttelemään huutavaa koliikkihirviötä (kuten itse olin ollut) ja pesiväni symbioottisesti olennon kanssa, jolle olen koko maailma. No sitä tunnetta ei tullut juuri koskaan, ja kai se osaltaan johti piilevään riittämättömyydentunteeseen, jota etääntyvä parisuhde ja loputtomaan viihdyttämiseen kykenevän ja halukkaan miehen symbioosihakuinen suhde poikaan ruokki. Olin heikossa kunnossa fyysisesti, sairastelin, turhauduin kotona olemiseen ja yksinäisyyteen. Lama tippui niskaan ja rusikoi ammattihaaveet, isovanhemmat sairastuivat, taloushuolet painoivat. Unettomuus vain pysyi ja parani.
Koko pojan olemassaolon ajan olen elänyt elämäni suuria kriisivuosia kaikkien näiden asioiden takia, säntäillyt järjestämässä asioita, ollut kireä ja uupunut. Itse asiassa tuo isäpuoli ei ole tarinan konna, hänen ilmestymisensä kuvioon on pelastanut minut kuivalle maalle ja alkanut elvyttää uskoani siihen, että elämä voi vielä hymyilläkin. Poika oli myös riittävän nuori ihastumaan häneen ja luomaan läheisen suhteen, ennen kuin tämä uhmakausi ehti iskeä. Eli sikäli tulevaisuus ei näytä ankealta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja siis päivitys. Tänään on mennyt loistavasti, kun isä ja puolikas ovat olleet tavoittamattomissa. Minä kolmantena adjutanttina kelpasin alusta loppuun. Pojalla oli oikein nälkä vaatia minua kertomaan omia lapsuusmuistojani ja tarinoita omista vanhemmistani ja suvustani - yhteinen leikkimme, joka on ollut hänelle aiemmin tosi tärkeä, mutta nyt kun minua on sorsittu, se on unohtunut täysin.
Oltiin rentoja, sain koskea ja minua koskettiin. Sain komentaa rauhassa auttamaan kauppakassit autosta ilman mutinoita ja valituslauluja. Ja poika antoi ymmärtää sen olevan normaalia ja tärkeää toimintaa, hänen kasvattamisensa.
Iltasatukin tilattiin ja toimitettiin.
Huomenna pelataan kaikki maailman lautapelit.
Vastedes huolehdin äitipoika-ajasta haukkana.
Nih.
Valitettavasti kokenut saman. Omalla kohdalla vaine i ole koskaan mennyt ohi. Pahentunut vain. Koko elämänsä ajan on poika osoittanut agressioita ja raivoa, vihaa ja väkivaltaa kaikin tavoin minua kohtaan.
Oen tehnyt kaiken mitä kinä ajatella voi. Olen antanut kaikkea mitä vaatii ja tarvitse ja mihin pystyn ja kykenen. Olen sairastunut itse - suuresti jatkuvan vuosikymmenten väkivallan vaikutuskesta. NYt kun lisi lopulta elämän muut olosuhteet hyvät elää rauhallista ja mukavaakin elämä, ei poika sitä salli, vaan käy tuhoamassa arkeni ja vie voimavarani säännöllisin hyökkäyksin sanalliseti ja jopa fyysisestikin. Mikään ei auta - ei hyvä eikä paha. Poika on niin täynnä vihaa että sen suorastaan aistii. Taustalla on isänsä väkivaltaisuudet koko perhettämme kohtaan. Elimme vuosikymmenet pelossa. Ei siis ihme, miksi siinä on jokainen sairastunut, mutta poika on itse pahin vaikuttaja. Hän voisi nyt elää mukavaa elämää, mutta ei toimi. On kateellinen kaikille ja kaikesta. Minä erityisesti en saa iloita mistään. En saisi edes asua lähellä muita hmisiä ja minulla ei saisi olla elämässä ketään eikä mitään. Onkin onnistunut. Olen yksin - hyökkäysten ja vian kohteena. Vakavasti sairaana jo ja juuri odottaen vaarallista leikkausta ja jatkoa.... mutta sekään ei poikaa hiljennä. Valitan, näinkin voi olla. Ja olen käsitellyt tuona annanko liikaa jne. Poika on manipuloiva. itkee ja valittaa, pyytää anteeksi, mutta heti jo hyökkä. Potkii autoani, vaatii palveluita, lähtee käynneiltä oven voimalla lyöden ja hyytää ja uhkailee tuhota kodin hetkessä.....Elän pelossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ärsyttävä muksu jos olisi minun sanoisin valitse minut tai isäsi taikka ole kunnolla.
Miten isä ja isäpuoli kohtelevat sinua? Vähättelevätkö auktoriteettiasi? Onko sinun sanasi koskaan se viimeinen?
Naureskelevatko sovinistisia naisen logiikka -juttuja pojan kuullen? Pienestä pitäen pitää keskittyä siihen, että pojasta kasvaa herrasmies.
Jäätkö porukan ulkopuolelle, kun heillä on vain poikien omia juttuja ja menoja? Pitäkää äiti-poika-päiviä ja kun isät suunnittelee jtn, niin sinä menet myös. Eikä niin että pojat menee karting-radalle ja äiti hoitaa muonituksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä missään nimessä lähde siihen, että pojan rangaistukseksi tulee se, että ei saa tavata isäänsä. Siinä vasta saatkin itsestäsi pahiksen!
Onko niin, että isällä ei ole naisystävää? Ääni voi muuttua kellossa jos poika joutuukin "kilpailemaan" huomiosta isällään ja myös isän luona asuu ns. vieras hlö.
Syyttääkö poika sinua erosta?
Itse ehkä kokeilisin sitä, että isä on se lähivanhempi jonkin aikaa... Ehkä poika näkee ettei ruoho olekaan vihreämpään aidan toisella puolella?
Annatte ajateltavaa, kiitos.
Ongelma ei niinkään ole isän vähäinen osallistuminen kuin jatkuva helppo saatavuus. Jos täällä on mälsää, isälle voi heti soittaa ja videopuhua pitkään, ja isää näkee viikonloppuisin ja usein viikollakin.
Olen tänään keskustellut molempien miesten kanssa, ja silmiä aukeaa. Isäpuoli havahtui siihen, kuinka hienovaraista minun syrjimiseni voi olla, eikä kolmistaan vietettävä aika ei välttämättä auta. Itse olen oivaltanut, että minun on oikeasti seurattava vaistoani ja järjestettävä takaisin äitipoikahetket, jotka palaavat helpompina kausina, mutta jäävät kokonaan pois kun tilanne alkaa paheta. Poika alkaa silloin kiistää arvoni eikä suostu kokemaan iloa kanssani olemisesta. Vaikka oikeasti viihdymme parhaimmillaan loistavasti keskenämme.
Tajusin jo joululoman jälkeen, että kevät tulee olemaan vaikea, koska lomia on niin monta. Joululomalta palatessa poika alkoi haastaa uudella vaihteella. Olin jo tottunut siihen, että maanantaisin poika ilkeili täysillä, sitten joko saan rajat pitämään tai sitten en, ja yleensä syynä falskaamiseen oli se, että isää näkee jo parin päivän päästä. Joten poika ei edes yrittänyt asettua arkeen ja tulla toimeen. Lomien jälkeen joka maanantai muuttui astetta helpommaksi, kunnes seuraava loma tuli rikkomaan ketjun.
...